« tammikuu 2004 | Vasta julkaistut | maaliskuu 2004 »

helmikuu 27, 2004

PIENI ISOJEN JOUKOSSA

Meitä suomalaisia on epäilty huonosta itsetunnosta. Olemme erittäin kiinnostuneita siitä, mitä muut ajattelevat meistä. Pääsääntöisesti olemme vaatimattomia ja tunnustamme pienuutemme, emmekä kansakuntana yleensä öykkäröi, EU:ssa uskomme olevamme mallioppilaan maineessa ja etsimme tukea muilta pieniltä mailta. Tässä vain joitain ominaisuuksiamme (omituisuuksiamme) mainitakseni.
On kuitenkin yksi asia, jossa me haluamme seistä yhteisessä rintamassa sellaisten maailman mahtimaiden kuten Yhdysvaltain, Kiinan ja Venäjän kanssa. Me emme näiden, "kaltaistemme", tavoin halua luopua jalkaväkimiinoista. Ei ainakaan ennen kuin miinat on korvattu jollain muulla, vastaavalla järjestelmällä, eikä ainakaan ennen vuotta 2006, joka on se aikataulu, jolloin Suomi, viimeisenä nykyisistä EU maista, on luvannut viimeistään liittyä niin sanottuun jalkaväkimiinat kieltävään Ottawan sopimukseen.
Todennäköisesti jalkaväkimiinat korvaavia järjestelmiä on olemassa, koska niille on löytynyt hintakin, 800 miljoonaa euroa. Hinta on kova siitä, että sillä voitaisiin pelastaa Suomen maine reiluna ja lupauksensa pitävänä maana. Ehkä juuri korkeasta hinnasta johtuu, että hallituksen päätä pyritään käännyttämään miinankieltosopimuksen kannalle tekemällä uusia hienoja laskelmia ja viimeisten sellaisten mukaan miinojen korvaamisen kustannukset parhaimmillaan saattaisivatkin jäädä jopa alle 200 miljoonan euron (minnehän hukkui 600 milj.). Tänä vuonna tehtävässä ja eduskunnalle esiteltävässä turvallisuuspoliittisessa selonteossa hallituksen onkin otettava kantaa myös siihen, pitääkö jalkaväkimiinoista luopumisen aikataulu. Ellei, tarkoittaa se sitä, että Suomi säilyttää edelleen miinansa.
Vaikka Piruparalta riittää hyvinkin paljon ymmärrystä sille, että Ottawan sopimus on seurausta sille holtittomalle ja kontrolloimattomalle miinojen kylvämiselle, jota sotaakäyvissä, usein kehitysmaissa on harjoitettu, olen vahvasti sitä mieltä, että tarkasti vartioiduissa varastoissaan suomalaisista jalkaväkimiinoista ei ole kenellekään haittaa. Ne kuitenkin ovat yksi maanpuolustuksemme tärkeä ja pitkän itärajan takia jopa välttämätön puolustautumisjärjestelmä. On aivan eri asia pohdiskella ja miettiä, kuinka todellinen tai jopa mahdollinen rajojen takana oleva uhka on. Sen arviointia ei pitäisi aloittaa luopumalla jalkaväkimiinoista. Ei pelkästään hyvän maineen vuoksi..

Posted by Piruparka at 08:07 AM | Comments (0)

helmikuu 24, 2004

RAHANKO VOIMALLA?

Eletään vuotta, jolloin tasavallassa käydään taas kerran kahdet vaalit. Kesällä eurovaalit ja syksyllä kunnallisvaalit. Eurovaaleihin etsitään ja asetetaan ehdokkaita jo kiihtyvällä vauhdilla ja näyttäisi siltä, että erilaisilla toimillaan julkisuutta itselleen hankkineet henkilöt olisivat jälleen puolueiden suosiossa. Se on jossain määrin jopa ymmärrettävää, koska vaalipiirinä on koko valtakunta, ei yhdelläkään kyläjulkkiksella ole keinoja hankkia sellaisia kannatuslukemia, jolla saattaisi olla läpimenomahdollisuuksia. Jonkinlaisena säännön vahvistamana poikkeuksena voitaneen kuitenkin pitää ensimmäisiä eurovaaleja 1996, jolloin EU:n parlamenttiin valittiin maakunnan miehenä ja sanomalehti Ilkan vahvasti tukemana Kyösti Virrankoski, jota muualla Suomessa tuskin tunnettiin.
Innokkaista ehdokkaista ei eurovaaleissa ole puutetta. On se sen verran hyväpalkkainen homma, eli lohta kannattaa pyytää vaikkei sitä saisikaan. Tarkoitus kuitenkin on selvä. Julkkisten on määrä kerätä puolueille ääniä ja valituiksi toivotaan tulevan se poliitikkojen porukka, joista halutaan Suomessa päästävän eroon tai joille toivotaan hyvin palkattua, jäähdyttelytointa ennen kunniallista eläkkeelle siirtymistä.
Suurimpana ongelmana eurovaaleissa on niiden luvattoman pieni kiinnostavuus. Kun ensimmäisissä eurovaaleissa, siis 1996, äänestysprosentti (uutuudenviehätystäkö ?) oli 60,3. Vuonna 1999 kiinnostuneiden määrä oli laskenut lähes puoleen eli äänioikeutetuista vain 31 prosenttia tunsi EU:a ja sen parlamenttia kohtaan niin paljon kiinnostusta, että vaivautui äänestämään.
Aivan toisenlaiset ongelmat vaivaavat kunnallisvaaleja. Vaikka niidenkään yhteydessä eivät korkeat äänestysprosentit päätä huimaa, suurin vaikeus kuitenkin lienee sellaisten ihmisten vähäinen määrä, joilta löytyisi mielenkiintoa lähteä hoitamaan yhteisiä asioita kuntatasolla. Toisaalta ne, jotka kunnallispoliitikon "ihanuutta" ovat päässeet kokeilemaan, ovat hyvin usein luopumassa siitä jopa yhden, mutta vähintään kahden vaalikauden jälkeen. Yhä pienempi on se joukko, joka velvollisuudentuntoisesti jaksaa paneutua ja perehtyä kotikuntansa yhteisten asioiden hoitoon.
On sanomattakin selvää, että kiinnostus eurovaalien ehdokkuuteen johtuu mahdollisuudesta päästä osalliseksi europarlamentaarikoille suoritettavista "varsin kohtuullisista" korvauksista, vaikka suomalaisten mep :ien palkat ovatkin "vain" Euroopan keskitasoa. Herää väistämättä kysymys: Alkaisiko kunnallispolitiikkaa kiinnostaa suomalaisia, jos siihen käytettävästä ajasta ja vaivasta saisi edes kohtuullista korvausta ? Pelkkä aate kun nykymaailmassa on auttamattomasti out.

Posted by Piruparka at 08:04 AM | Comments (0)

helmikuu 20, 2004

KAUNANKANTAJAT

Kaunankantajat lienee melko lievä ilmaisu tälle, entisten pääministereiden parivaljakolle, joka jaksaa suorastaan naurettavuuksiin asti menevällä näykkimisellä ja nälvimisellä jatkaa toistensa piikittelyä. On selvää, että Lipposta kismittää edelleen ne muutamat tuhannet äänet, jotka tekivät keskustasta tasavallan suurimman puolueen ja josta seurasi Lipposen pitkään jatkuneen pääministeri-uran, vähän nolokin, katkeaminen. On kuitenkin väitetty, että kolmas pääministerikausi olisi Lipposelle ollut ehdottomasti liikaa, koska kekkosmaisia, vallanpitäjän otteita alkoi esiintyä sen verran voimakkaina jo toisellakin kaudella.
Jäätteenmäkeä taas kaivertaa tietenkin se, että hänen pääministeri- uransa katkesi ennen kuin oli päässyt edes alkuun ja haaveet keskustaa ärsyttävän lipposvallan muuttamisesta lapualais- helsinkiläis- jäätteenmäkeläiseksi vallankäytöksi saivat jäädä haaveeksi, ehkä jopa ainiaaksi.
Kun Lipponen jaksaa vielä vuosi Irak-tapahtumien jälkeen käyttää keskustan kannanottoja setviessään sellaista, miehen huippusivistystä osoittavaa, retoriikkaa kuten "valheet", "haiseva raato", "vastenmielinen", "älyllisesti ja moraalisesti alamittainen ", ”nuolemalla presidenttiä", "valhekampanja", "kiero ajattelu" jne., tulee väistämättä mieleen ajatus, että kenelle tuon kaltainen kielenkäyttö on suunnattu ? Onko kenties tarkoitus kosiskella nuorisoa mukaan politiikkaan? Euroopan huippuviroissa, jonne Lipponen niin intohimoisesti tähyää, tuskin kuitenkaan edellytetään, että sanankäyttö, edes vastustajasta puhuttaessa, olisi tuota luokkaa.
Yhtään parempaa ei ollut havaittavissa Jätteenmäen vastauksessakaan. Sanakäänteet olivatkin hieman hillitympiä (naisnäkökulmako?), kuulostaa kuitenkin suorastaan karmaisevalta, että lainsäädäntötyössä jo pitkään mukana ollut, juristikoulutuksen ja -taustan omaava henkilö ihan totisella naamalla väittää, että suomalaiseen tuomioistuimeen ja sen tekemiin päätöksiin pyrittäisiin tai edes voisi vaikuttaa sen kaltaisilla "kielikukkasilla", joita Lipposen sanavarastoon näyttää kuuluvan. Ei ole tuomioistuinlaitoksen arvostus tämän juristi-kansanedustajan silmissä kovin korkealla.
Jostain syystä en pääse ajatuksesta, että on se vaan hyvä että nämä molemmat pääministerit ovat entisiä ja vielä paranee jos he molemmat pääsisivät sinne minne niin kovasti ovat tyrkyllä, eli Eurooppaan ja ytimiin. Tervemenoa! Molemmat!

Posted by Piruparka at 08:00 AM | Comments (0)

helmikuu 17, 2004

SUOMI JA TERRORISMI

Lukuun ottamatta suomettumisen pahimpia aikoja, jolloin poliitikot ihan tosissaan uskottelivat kansalle, että suurin maatamme vaaniva uhkatekijä on Yhdysvallat ja sen mannertenväliset ohjukset, suomalaiset ovat aina tienneet, että mahdollinen vaara, joka meitä saattaa uhata, tulee idästä. Ehkä tästä syystä tämä katajainen kansa ei ole ollut kovin altis sairastumaan siihen terrorismin pelon vainoharhaisuuden tautiin, jota amerikkalaiset myötäeläjineen ja makeilijoineen maailmalla levittävät.
Vaikka suomalaisten vastustuskyky maailmalla riehuvaa terroristikauhun epidemiaa vastaan onkin varsin hyvä, hieman vähemmilläkin hoksottimilla varustettu havainnoitsija huomaa, että kylmän sodan aikainen puolueettomuus ja sitä seurannut liittoutumattomuus ei välttämättä automaattisesti anna suojaa, eikä niiden termien taakse voi suojautua, jos jotkut ääriryhmät saisivat päähänsä ryhtyä harjoittamaan jonkinasteista terroritoimintaa Suomessa. Ehkä juuri siitä syystä Ulkopoliittinen instituutti teki tutkimuksen, jolla selviteltiin liittoutumattomuuden tuoman turvallisuudentunteen vaikutusta mahdolliseen, Suomessa tapahtuvaan terroritoimintaan.
On vaikea sanoa, tarvittiinko arvovaltainen tutkimus osoittamaan, että Suomeen tehtävien terrori-iskujen mahdollisuus on äärimmäisen pieni ja että Yhdistyneiden kansakuntien tukeminen ja jättäytyminen Naton ulkopuolelle eivät riitä poistamaan mahdollista terrorismin uhkaa. Saman asian olisi voinut kertoa kuka tahansa asioita vähänkään seuraava taho. Tietenkin paljon vähäisemmällä painoarvolla.
Suojelupoliisi on ilmoittanut, että Suomesta löytyy joukko ihmisiä, joilla on yhteyksiä ulkomailla toimiviin terroristi- ja ääriryhmiin mutta se, että Suomessa pitäisi olla huolissaan edes väkivallattomasta ääri-islamilaisuudesta, ei ole perusteltua. Mahdollista kuitenkin on, että meillä saattaa ilmetä ihan kotoperäistäkin terroritoimintaa, jonka taustalta ei välttämättä löydy minkäänlaista ääriuskonnollisia vaikutteita, kuten taannoinen Myyrmannin ostoskeskuksen pommiräjähdys osoitti.
Sen sijaan suomalaisten joutuminen terrori-iskujen kohteeksi ulkomailla eri loma- ja turistikohteissa saattaa olla huomattavasti suurempi vaaratekijä. Samoin Suomen lähetystöt eri puolilla maailmaa saattavat olla vaaravyöhykkeessä. Minkäänlaiseen vauhkoontumiseen ei kuitenkaan ole syytä, vaikka amerikkalaisten vainoharhaisuus teettääkin paljon työtä vaatii runsaasti rahaa ainakin lentotuvallisuuskysymyksissä.

Posted by Piruparka at 07:58 AM | Comments (0)

helmikuu 13, 2004

HAJASIJOITUS - ALUEELLISTAMINEN - ULKOISTAMINEN

Eräs ruotsinkielinen tuttava kyseli tässä taannoin, että pitäisiköhän hänenkin hajasijoittaa, kun siitä televisiossa niin paljon puhutaan. En alkuun ymmärtänyt koko kysymystä ja yritin opettavaisesti selittää, että se on valtio kun hajasijoittaa laitoksiaan ja toimintojaan ja yksityiset ihmiset sijoitetaan niiden mukana, jos haluavat tulla hajasijoitetuksi. Huomasin, että vuorostaan tuttavani ei ymmärtänyt minun selitystäni. Ja kun sitten aikamme selittelimme ja yritimme ymmärtää selvisi, että puhuimme kahdesta eri asiasta. Tuttavani kysymys oli puhtaasti taloudellinen. Hän oli huolissaan muutaman sadan euron summasta, joka oli sijoitettuna yhden yhtiön osakkeisiin ja hänelle oli tullut mieleen hajasijoittaa eli hajauttaa sijoituksiaan. Puhutun ymmärtämisen kannalta on siis tärkeää, että kerrotaan mistä on kysymys.
Suomen kieli on rikas ja monivivahteinen kieli ja sillä voi toki ilmaista asioita useilla eri tavoilla. Moni suomalainen (ml. Piruparka) on usein ihmetellyt, miksi hyville ja toimiville sanoille on keksittävä uudenlaisia ilmaisumuotoja. En ala väittelemään, onko hajasijoittaminen hyvä tai vähemmän hyvä tapa kertoa siitä valtion virastojen ja laitosten alueellistamistoiminnasta, jota valtiosihteeri Risto Volasen on viime aikoina pähkäillyt. Aikoinaan vastaavanlaisia suunnitelmia kutsuttiin kehitysaluepolitiikaksi.
Olin vähällä jo esittää sananselittäjille kysymyksen, miksi tutusta ja toimintaa hyvin kuvaavasta kehitysaluepolitiikka -sanasta oli päästävä eroon, kunnes ahaa-elämyksenä oivalsin, että perusteena on luonnollisesti väärinkäsitysten välttäminen. Toisin sanoen, kun kehitysaluepolitiikka ja kehitysmaapolitiikka ovat niin samankaltaisia sanoja ja tarkoittavat kuitenkin kahta eri asiaa, oli sekaannusten välttämiseksi niistä luovuttava. Tässä historiallisessa tilanteessa se olikin helppoa, koska valtio on jättäytynyt lähes kokonaan kehitysmaapolitiikan ulkopuolelle ja antanut sen yksityisen sektorin hoidettavaksi. Ja kunniaksi suomalaisille yrityksille, suorastaan kiitettävästi ne ovat hommansa eli valtiolta saamaansa humanitaarisen työllistämistehtävän aloittaneet. Koskaan historian aikana suomalasiyritykset eivät ole niin ahkerasti kantaneet huolta entisten, niin sanottujen kehitysmaiden kansalaisten työllisyystilanteen parantamisesta, kuin mitä viime aikoina on tapahtunut. Tätä Kiina-ilmiöksikin mainittua kehitysmaapolitiikkaa kutsutaan nykykielellä fiksusti toimintojen ulkoistamiseksi. Eikä sitä saa sotkea alueellistamiseen, joka on siis kehitysaluepolitiikkaa eli kotimaista hajasijoitustoimintaa, joka ei, kuten kerrottu, ole sijoitusten hajauttamista.

Posted by Piruparka at 07:56 AM | Comments (0)

helmikuu 10, 2004

AHNEUTTA VAI UUPUMUSTA?

Tiedotusvälineet ovat kertoneet raportista, jonka mukaan työelämän koventuneet vaatimukset aiheuttavat työuupumusta ja loppuun palamista nykyisessä, vielä nuorehkossa työtätekevässä sukupolvessa jo siinä vaiheessa, kun työn teossa ei kunnolla ole päästy juuri alkua pitemmälle.
Voi tietysti esittää kysymyksen, mistä raportin väittämä johtuu? Ovatko työelämän vaatimukset todella koventuneet sellaisiksi, että jaksaminen ehtyy jo alkumetreillä? Vai ovatko nuorempien sukupolvien odotukset työelämästä ja siellä viihtymisestä tai jopa hauskuudesta niin epärealistisia, että kantti ei kestä odotusten ja todellisuuden välistä ristiriitaa. Ei työn iloja koskaan ole hirveästi kehuttu. Muistelen sanontaa, jossa duunari väitti, että jos työn tekeminen hauskaa olisi, niin herrathan hommat hoitaisivat.
On puhuttu säpinäsukupolvesta, joka pitää työn merkitystä elannon hankkimiseen ja sen turvaamiseen ellei nyt ihan typeränä niin turhauttavana ainakin. Ennen työn ja sen tekijän luokittelussa käytettiin sellaisia ulkonaisia kriteereitä, kuten joutuiko henkilö työssään käyttämään haalaria vai säilyikö kauluspaita ja solmio puhtaana vielä työpäivän päätyttyäkin. Nykyisin työn arvostuksessa puhutaan sen mukanaan tuomasta sosiaalisesta statuksesta, kaikki haluavat näyttää tekevänsä yleisesti merkittävää työtä, työltä edellytetään katu-uskottavuutta??, työtä haetaan ja sitä edellytetään löytyvän luovilta, moderneilta ja tekijänsä persoonaa heijastavilta aloilta.
Onko elämän oltava vain mukavaa ja ajatellaanko, että ikävät asiat voidaan jättää toisten tehtäväksi? Onko ajatusmallit omaksuttu jo opiskelun yhteydessä? Onko esimerkiksi opintorahan riitettävä vaikkapa alppimatkailuun ja muihin laskettelulomiin? Onko henkilökohtainen panostus omaan tulevaisuuteen opintolainanlainan muodossa liian suuri taloudellinen uhraus, jonka takaisinmaksua pelätään, koska se rasittaisi ja jarruttaisi kaiken sen kivan hankkimista, mistä heti töiden alettua olisi päästävä nauttimaan.
Hieman sarkastisesti voisi epäillä, että onko nuorten aikuisten niin sanotussa loppuun palamisessa kysymys lainkaan tai ainakaan yksinomaan työperäisestä uupumuksesta vai ehkä lyhytjännitteisestä ahneudesta saada kaikki haluamansa nyt ja heti paikalla ja ellei se onnistukaan, seuraa masennus. Sivustaseuraaja saa joskus vaikutelman, että alasta, ammatista, työtehtävästä tai toimenkuvasta riippumatta hyvin monilla tuntuu olevan kovasti vaikeaa. Esimiehet ovat kamalia, työtoverit ovat epäpäteviä tai ainakin laiskoja, kukaan ei arvosta tehtyä työtä puhumattakaan, että siitä maksettaisiin sellaista palkkaa, jonka arvoinen kokee (tietää) olevansa. Toivottavasti vaikutelma on väärä, sillä kolmevitosilla tai nelikymppisillä on vielä pitkä työputki edessäpäin.

Posted by Piruparka at 07:52 AM | Comments (0)

helmikuu 06, 2004

ASIASTA JA SEN VIERESTÄ

En tiedä onko olemassa joku ohje, määräys tai peräti laki, joka koskee tasavallan presidentin esiintymistä eduskunnassa. Se tapahtuu kuitenkin sen verran harvoin, että on syytä olettaa näin olevan. Valtiopäivien avajaisten yhteydessä on kuitenkin tapana, että presidentti pitää eduskunnassa puheen, usein aikaan sidotun ja ajankohtaisia avauksia sisältävän, johon eduskunnan puhemies siten vastaa. Siksi siellä esitettyjä puheenvuoroja kuunnellaan erityisen tarkasti, niitä analysoidaan ja pyritään selvittämään perusteellisesti, mitä mikäkin sanavalinta missäkin yhteydessä tarkoittaa. (Piruparka on useasti ihmetellyt, miksi asioita ei voi sanoa suoraan, vaan ne on naamioitava sananhelinäksi, joita erilaiset poliittiset sananselittäjät sitten kansalle pyrkivät suomentamaan). No, se on jo toinen juttu.
Tällä kertaa sekä presidentin että puhemiehen puheenvuorot olivat asiasisällöltään niin lameita, etten sanoisi mitäänsanomattomia, ettei mitään selitettävää juuri ole. Joku asioista perillä oleva taho on joskus sanonut viisaasti, että ellei mitään sanottavaa ole on parempi olla sanomatta mitään. Kuuntelija ei välttynyt ajatukselta, että kysymyksessä oli tyypillinen perussuomalainen vuoropuheluksikin kutsuttu, kahden henkilön, eri kohdeasioita koskeva mielipiteiden julistus. Eli toinen suomalainen puhuu toiselle suomalaiselle omista asioistaan johon toinen vastaa kertomalla itseään kiinnostavista asioista. Kumpikaan ei kuuntele toistaan ja tätä sanotaan siis suomalaisittain keskusteluksi.
Presidentin esiin ottama elinkautisvankien armahtaminen ja siihen liittyvät järjestelyt ovat luonnollisesti tärkeitä jopa elintärkeitä kysymyksiä elinkautisvangeille. Yhtä selvästi asialla on merkitystä myös toiselle osapuolelle, tasavallan presidentille, ainoalle ihmiselle, jolla on oikeus muuttaa henkilölle lopuksi ikää tuomittua rangaistusta. Itselläni ei ole tarkkaa tietoa Suomessa rangaistustaan kärsivien elinkautisvankien määrästä, mutta ihan vaan näppituntumalla uskoisin, että kysymyksessä ei ole kovin merkittävä tai ainakaan kansallisesti mitenkään suuri ongelma ja tähdellisempiäkin esiin otettavia asioita valtiopäivien avajaisiin olisi ollut.
Vastauksessaan puhemies kiinnitti huomiota eduskunnan arvovaltaan ja kansanedustajien merkitykseen sen ylläpitämisessä. Hän puhui myös eduskunnan lisärakennuksen mukanaan tuomasta helpotuksesta eduskunnan potemaan tilanahtauteen. Vaikka Piruparka ei osakaan yhdistää presidentin puheenvuoroa elinkautisvangeista, puhemiehen siihen antamaan vastaukseen, niin kaiketi Lipponen ainakin jotain yhteyttä siinä näki.

Posted by Piruparka at 07:50 AM | Comments (0)

helmikuu 03, 2004

ONGELMAJOHTAJAONGELMIA?

Otsikonkaltainen sanahirviö muotoutui jossain aivolohkon onkalossa, kun pohdiskelin niitä tapahtumia, jotka viimeksi kuluneina viikkoina ja osittain jo aikaisemminkin ovat vieneet poliitikoilta kohtuuttomasti sitä aikaa, joka heidän tulisi käyttää yhteisten asioiden hoitamiseen.
Nyt käynnissä olevat episodit voidaan kai katsoa alkaneen jo kyllästymiseen asti jauhetusta niin sanotusta Irak-vuodosta. Silloin keskustaa pitkään vaivanneesta oppositio-ongelmasta lähti käyntiin puolueen johtajaongelma, joka teki Anneli Jäättenmäestä ongelmajohtajan, josta oli mitä pikimmiten päästävä eroon ja pitkän kypsyttelyn jälkeen suunta näyttäisi olevan EU:n parlamentti. Sinnehän puolueet ennenkin ovat ongelmiaan lähetelleet. Ongelmajätelaitokseen.
Kesä saatiin lomailla melko rauhallisissa merkeissä, mutta heti syksyn tullen jouduttiin jo taas arvailemaan mikä rooli Paavo Lipposella milloinkin oli meneillään. Esittikö hän kannanottojaan SDP:n puheenjohtajana, eduskunnan puhemiehenä vai "vaalitilaisuudessa" EU:n komission puheenjohtajaehdokkaana Toisinaan taas tuntui, että Lipposelle oli käynyt niin kuin joillekin näyttelijöille väitetään käyvän, että jokin rooli jää niin sanotusti "päälle" ja Paavon mielipiteet tulivatkin julki pääministerin syvällä ja vastaansanomattomalla rintaäänellä. Sama asia on havaittu myös Suomen rajojen ulkopuolelle ja uskoteltakoon demareiden piiristä ongelmajohtajan ongelman olemattomuutta kuinka pontevasti tahansa, niin ainakin ruotsalaiset ovat kovasti ihmeissään ihmemies Lipposen roolista. Olettaa sopii, että hämmennystä esiintyy myös muualla. Ihmetteleviä kannanottoja ovat esittänet myös suomalaiset, asiansa osaavat valtio-oppineet.
Eivät ongelmalliset johtajaongelmat vielä tähän päättyneet. Puoluekentän tämänhetkisillä äärilaidoilla tapahtuu myös. Ensin vasemmistoliiton ääntä kannattaneen Kansan Uutisten päätoimittaja koki puheenjohtaja Suvi-Anne Siimeksen ongelmaksi ja sukset sotkeentuivat. Tässä taistossa kävi tosin niin, että ongelmia taisi tullakin aatteen perään haikailleelle päätoimittajalle. Hän kun joutui ilmoittautumaan työvoimatoimistoon työttömäksi työnhakijaksi. Ja mikä ongelmallisinta, ilman pitkän irtisanomisajan palkkaa.
Aatteen paloa tunnutaan kaivattavan myös poliittisen kentän toisessa ääripäässä, kokoomuksessa. Ongelmana on väitetty olevan vanhojen kokoomusarvojen kodin, uskonnon ja isänmaan katoaminen puolueen aatemaailmasta. Kokoomuksen ongelmallinen johtajaongelma lienee kuitenkin, se että kypäräpäisiä pappeja kasvaa nyky-yhteiskunnassa ongelmallisen harvassa ja johtajakiistasta näyttääkin muodostuvan ongelma vain helsinkiläisille.

Posted by Piruparka at 07:48 AM | Comments (0)