« maaliskuu 2004 | Vasta julkaistut | toukokuu 2004 »

huhtikuu 30, 2004

VAPUN MERKEISSÄ

Vappua on totuttu nykyaikana pitämään ylioppilaiden ja työläisten juhlapäivänä. Asiaan paneutuneet tietävät kuitenkin kertoa, että vappua on vietetty jo niin paljon aikaisemmin, että kummastakaan mainitusta ihmisryhmästä ei vielä ollut tietoakaan. Tiettävästi ensimmäisiä vapun juhlijoita ovat olleet aikoinaan germaanit, joiden elinalueilla kevät vapun vieton aikaan oli huomattavasti pidemmällä kuin täällä pohjoisessa ja jotka näin ollen juhlivat vappua, aiheenaan valon ja kevään saama "voitto" talven pimeydestä.
Vaikka nykypäivän vapun vietossa ei uskonnollisia piirteitä juuri olekaan havaittavissa, myös vapun juhlinnalla on olemassa uskonnollisen juhlan juurensa. Katolinen vapun vietto alkoi sekaantua germaanien pakanalliseen kevätjuhlaan 700-luvulla, kun baijerilainen abbedissa Walburg julistettiin pyhimykseksi. Tarina kertoo, että hänestä tuli noituuden ja harhaoppien vastustajien suojelupyhimys.
Perinteiset vappuherkut sima ja tippaleivät eivät nekään ole ihan tuoreita nautittavia, vaan molemmat ovat tiettävästi peräisin suomalaisista pappis- ja säätyläiskodeista joissa on vietetty erityisiä vappukalaaseja ainakin jo 1700-luvulla.
Nykyisen urbaanin kaupunkilaisleiman vappu sai 1800-luvulla, kun ylioppilaat aloittivat vapun juhlinnan. Noilta ajoilta lienee peräisin myös vapun juhlinnan riehakkuus ja varsin kosteat perinteet. Tuolta aikakaudelta on perinteenä säilynyt myös käytäntö, että ulkoilmaravintolat ja nykyisin myös monet kesäterassit avaavat vappuna ovensa suurelle yleisölle, mikäli säät vain suinkin sen sallivat. Ylioppilaiden mustalippainen valkolakki yleistyi 1870-luvulla. Tätä, monella suomalaiselle yli sadan vuoden ajan, niin tärkeää ja tavoiteltua valkolakkia ei muualla maailmassa juurikaan mielletä tietyn oppimäärän ilmentymäksi, vaan paremminkin kipparin tai purjehtijan päähineeksi.
Vuodesta 1932 lähtien ylioppilaat ovat lakittaneet Havis Amandan valkolakilla, joka perinne on sieltä siirtynyt muihinkin yliopistokaupunkeihin.
Viimeisin tulokas vapunviettäjien joukossa on työväestö. Heidän vappuperinteensä alkoi vuonna 1889, jolloin ensimmäinen sosialistinen internationaali nimesi vapun kansainväliseksi mielenosoituspäiväksi. Helsingissä työläisten vappukulkue esiintyi ensimmäisen kerran 1897, jolloin marssijoita oli mukana lähes kolmetuhatta. Tuolloin Suomessa vappukulkueessa esiintyivät myös ensimmäistä kertaa punaiset liput.
Ainakin Suomessa perinteisten työväenpuolueiden lisäksi myös muut puolueet ovat alkaneet järjestämään kulkueita ja poliittisia puhetilaisuuksiaan juuri vappuna. Näitä tapahtumia on kuitenkin pidettävä lähinnä kateudesta johtuvana apinointina.

Posted by Piruparka at 08:40 AM | Comments (0)

huhtikuu 27, 2004

OHITTAMATON LIIKANEN

Koko sen ajan, kun oli ollut tiedossa, että Suomen Pankin pääjohtajan virka vapautuu, Suomessa käytiin ajoittain kiivastakin keskustelua väistyvän pääjohtaja Vanhalan seuraajasta. Keskustelun pääteemat pyörivät vankasti kahden ongelman ympärillä. Hakeeko Erkki Liikanen pääjohtajaksi ja jos hakee niin kestääkö presidentin kantti olla nimittämättä häntä ? Nyt vastaus tietenkin on jo tiedossa. Itse asiassa tuskin kukaan, ainakaan vakavissaan, edes epäili lopputulosta kumpaakaan esitettyyn kysymykseen.
Jos Liikanen asetti vastakkain virkanimikkeet Suomen Pankin pääjohtaja ja alivaltiosihteeri ulkoministeriössä, ei liene epäselvää, kumpi virka on arvovaltaisempi ja statukseltaan arvokkaampi. Tasavallan keskuspankin pääjohtajista on leivottu valtakuntaan presidenttejä. Heidän mielipiteillään ja lausunnoillaan on aina ollut merkitystä ja painoarvoa. Alivaltiosihteeristä sen sijaan mieleen assosioituu ensisijaisesti Simo Frangen.
Vaikka Suomen Pankin johtokunnan jäseniksi kautta aikojen on valittukin poliittisia meriittejä itselleen kahmineita henkilöitä, pääjohtajien tavaramerkki, ainakin kansalaisten silmissä, on pääsääntöisesti ollut vakuuttava ammattitaito. No, yksi poikkeus vahvistaa säännön. Muistamme raskaan sarjan poliitikon, joka kehotuksista huolimatta ei sattuneesta syystä ehkä muistanut jättää eroanomustaan, vaan hänet jouduttiin erottamaan tehtävästään.
Kuten edellä tuli sanottua, kutakuinkin kaikki osasivat arvata, miten Suomen Pankin pääjohtajakysymyksessä tulee käymään. Siitä huolimatta, ainakin Piruparan mieleen livahti pari kertaa utopistinen ajatus. Entäpä jos sittenkin ? No, utopiat ovat utopioita. Taannoin, kun presidentti Halonen selkä suorana ja pää kylmänä edellytti Suomen Pankin johtokunnan jäseniltä ehdotonta ammattitaitoa, hän sillä perusteella syrjäytti niin kokoomuksen kuin keskustankin pyrkimykset saada oma mies keskuspankin johtajistoon. Nyt demarin ohittamisesta näytti tulleen se raja, joka oli liikaa toiselle demarille - presidentillekin - eikä kyennyt sitä ylittämään. Todennäköisesti Suomen Pankin pääjohtajaksi pätevöitymiseen riittää monipuolinen kielitaito ja hyvien kavereiden joukko ympäri Eurooppaa. Ja miksi ei riittäisi ? Onhan hänellä esikuntanaan tasavallan presidentin nimittämä, ammatti-ihmisten muodostama johtokunta. Sillä se ammattitaito, jonka Liikanen aikoinaan valtiovarainministerinä mahdollisesti hankki, on auttamattomasti vanhentunut jo vuosia sitten.
Toisaalta voitaneen sanoa, että tasavallan presidentin nyt tekemä nimitys tullee toimimaan myös tehokkaana kannatuslukuja rajoittavana toimena. Todennäköisesti Sixten Korkmanin nimitys Suomen Pankin pääjohtajaksi olisi nostanut Halosen kannatuksen helposti yli 100 prosentin. Ja millä sen olisi maailmalla selittänyt.

Posted by Piruparka at 08:38 AM | Comments (0)

huhtikuu 23, 2004

POHJOISMAINEN YHTEISTYÖ?

Kysymysmerkki otsikon jäljessä lienee aiheellinen. Takavuosina, eli silloisen YYA- sopimuksen ja kylmän sodan aikoina pohjoismainen yhteistyö oli suomalaisittain katsottuna hyvinkin merkityksellisessä asemassa. Se ilmeisesti johtui siitä, että asianomainen yhteistyö muodosti suomalaisille lähes ainoan länteen suuntautuvan henkireiän silloisessa - ahdistavassakin - tilanteessa, jossa Neuvostoliiton mielipide tuli ottaa huomioon varsinkin kaikissa ulkopolitiikkaan liittyvissä asioissa.
Lähes vuosikymmen Euroopan unionissa on tehnyt suomalaisista niin itseriittoisia (jopa ylemmyydentuntoisia) eurooppalaisia, että pohjoismaisesta yhteistyöstä näyttäisi nykyisin muodostuneen suomalaisille lähes rasite. Suomen liittyminen, ainoana Pohjoismaana, eurooppalaisen rahaliitto EMU: n jäseneksi, näyttäisi muodostaneen jonkinlaisen viimeisen eurooppalaistumisen rajapyykin, joka lopullisesti on vähentänyt tarvetta pohjoismaisen yhteistyön kehittämiseen.
Kun vuosia sodan päättymisen jälkeen Neuvostoliitto antoi Suomelle luvan lähteä mukaan pohjoismaiseen yhteistyöhön, innostus täällä oli suuri. Osoittaaksemme tai jopa ansaitaksemme paikkamme yhteisessä pohjoismaisessa perheessä pyrimme innokkaasti osoittamaan, kuinka hallitsemme ruotsin kielen (jonka ansiosta saatamme ymmärtää myös tanskalaisia ja norjalaisia) ja kuinka kyseinen kieli on kiinteä osa suomalaista elämänmuotoa ja kulttuuria. Ne ajat ovat kuitenkin kaukana takana päin. Enää ei tarvitse nöyristellä eikä tehdä itseään tykö. Todennäköisesti kansakuntamme päättäjät ovat tulleet vakuuttuneiksi, että olemme parempia ja kelvollisempia eurooppalaisia englanniksi kuin ruotsiksi.
Jostain syystä mieleen hiipii ajatus, että olisikohan "pakkoruotsin", vuosikymmeniä kestänyt paapominen suomalaisessa koulujärjestelmässä johtunutkin nimenomaan pohjoismaisen yhteistyön merkityksen korostamisesta eikä niinkään ruotsinkielisen vähemmistön tarpeista. Sillä mainitulla vähemmistöllä tarpeita toki riittää edelleenkin, mutta yhteistyö Pohjoismaiden kesken on kärsimässä inflaatiosta, eikä ruotsinkielen taitaminen niissäkään puitteissa enää ole itsetarkoitus. Toisaalta olen ymmärtänyt, että Euroopan unionin puitteissa kaikki Pohjoismaat käyttävät kommunikoinnissaan englannin kieltä.
Lisäksi olen antanut tietooni saattaa, että Ruotsin kuningaskunnassa, myös kadun miesten kanssa jutellessa, nykyisin englannin kielellä pärjää huomattavasti paremmin kuin Suomessa opitulla kouluruotsilla. Siksipä myös pohjoismainen yhteistyö voitaisiin jatkossa hoitaa varsin hyvin englanniksi. Ehkä se auttaisi nykyistä parempaan yhteistyöhön myös pohjoismaisia demareita, kun kukaan ei saisi kotikenttäetua, ainakaan kielellisesti.

Posted by Piruparka at 08:36 AM | Comments (0)

huhtikuu 16, 2004

GLOBALISAATIO

Avasi sitten lehden, radion tai television, voi olla varma, että ennemmin tai myöhemmin sieltä vastaan törmää sana globalisaatio. Olen ymmärtänyt, että sana tarkoittaa yleensä asioita, jotka koskevat koko maapalloa. Sanalle ei kuitenkaan ole löytynyt (keksitty) sellaista suomenkielistä vastinetta, jota voisi sujuvasti käyttää normaalin kielenkäytön yhteydessä. Maapalloistuminen on yksi eniten hilpeyttä herättäneistä yritelmistä. Toinen, todennäköisesti vieläkin naurettavampi keksintö on maailmanlaajuistuminen (piti lukea sana useamman kerran, että tuli oikein kirjoitetuksi). Tästä eteenpäin käytän kuitenkin sanaa globalisaatio, se kun kuitenkin on huomattavasti helpompi kirjoittaa kuin tähän mennessä keksityt suomenkieliset versiot.
Jostain syystä asioiden globalisoituminen assosioituu ihmisten mielissä usein talouselämään ja markkinoihin. Ehkä juuri siksi sanasta syntyy niin negatiivinen kuva, sillä markkinoiden määräävä asema näkyy lähes kaikilla elämänaloilla, eikä välttämättä kovin positiivisissa merkeissä. Koska kaikista epämiellyttäviin ajatuksiin viittaavista ilmaisuista pyritään muutenkin pääsemään eroon ja muuttamaan niitä, niin ilmeisesti samasta syystä myös globalisaatio- sanasta aivan väkisin yritetään vääntää suomalaiseen suuhun sopivaa, miellyttäviä tuntemuksia herättävää ilmaisua. Mitä ainakaan nuo edellä mainitut sanahirviöt eivät ole.
Huolimatta siitä, että globalisaatiolla voisi ihan oikeasti olla myönteisiäkin ulottuvuuksia, sen seuraukseksi yleensä mielletään työpaikkojen karkaaminen halvan tuotannon maihin eli Kiina-ilmiö, rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät, ahneus toimii kaiken toiminnan moottorina ja käyttövoimana. Näyttäisi siltä, että enää ei riitä, että hieman enemmän kehittyneet maat jakavat armahtavaisesti avustuksia kehitysavun nimikkeellä vähän vähemmän kehittyneille maille, vaan globalisaatioksi mielletty käyttäytymismalli näkyy myös yksittäisten ihmisten toiminnassa. Kaiken aikaa on käynnissä erilaisia keräyksiä niin kutsuttujen vähävaraisten hyväksi ja globalisaation hengessä muiden muassa varakkuudestaan "omantunnontuskia" kärsivät, paremmiksi ihmisiksi itsensä mieltävät, pääsevät julkisesti näyttämään ja toteuttamaan humanitaarista itseään, jakamalla globalisaation mallin mukaan armopaloja vähempiosaisille. Sana solidaarisuus, joka vielä 1960- 70 luvuilla oli kaikkien huulilla, on häipynyt historian hämärään ja sitä ja sen merkitystä tuskin enää tunnetaan. "Valitettavasti".
Vaikka ajatus pakinaan alun perin syntyi mielleyhtymästä hahmottaa globalisaatiosta myös myönteisiä näköaloja, tulos näkyy edellä. Siksi tunnenkin myötätuntoa niitä kielinikkareita kohtaan, jotka pyrkivät löytämään sanalle globalisaatio suomenkielisen synonyymin.

Posted by Piruparka at 08:34 AM | Comments (0)

huhtikuu 14, 2004

UUSI VIETNAM?

Kun Yhdysvallat runsas vuosi sitten lähti miehittämään Irakia, vastarinta oli varsin vaisua. Toki sen verran ihmisiä kuoli ja ilmassa oli sotimisen meininkiä, että voitiin puhua Yhdysvaltain käymästä sodasta Irakia vastaan. Mutta kovinkaan pitkään ei kestänyt, kun Saddam Husseinin patsaita oltiin joukolla kaatamassa ja tähän toimintaan osallistuivat hyvinkin innokkaina myös irakilaiset.
Vaikka herra Bush liittolaisineen käyttikin keksittynä "keppihevosena" ja jonkinlaisena perusteluna Irakiin tehtävälle sotaretkelle niin sanottujen joukkotuhoaseiden olemassaoloa nähtiin hyökkäyksessä, ilmeisesti ainakin Yhdysvalloissa, myös poliittis-uskonnollisia piirteitä. Muistini mukaan herra Bush taisi uskonnollisessa hurmiossaan ja sotainnossaan puhua hyökkäyksen yhteydessä jopa ristiretkestä. Valtaisa joukko tavallisia amerikkalaisia oli siinä lapsenomaisessa uskossa, että Yhdysvallat oli lähdössä pelastamaan Irakin alistettua kansaa yksinvaltiaan käsistä ja viemään heille "amerikkalaisen vapauden ja demokratian ilosanomaa". Tällaista käsitystä tietenkin oli tukemassa uutiskuvissa näytetyt diktaattorin patsaiden kaatamiset.
Patsaiden kaatamisesta on kulunut vuosi. Yhdysvaltain yritys rakentaa Irakiin uudenlaista hallintojärjestelmää on epäonnistunut. Jos jossain asiassa on pientä edistystä saavutettukin, on takaiskut olleet sitäkin mittavampia. Varsinaisissa sotatoimissa kuolleiden amerikkalaissotilaiden määrä uhreina ylitettiin jo ajat sitten, eivätkä liittolastenkaan joukot ole säästyneet menetyksiltä. Joka päivä sodan päättymiseksi julistamisen jälkeen on uutisoitu iskuista miehittäjiä kohtaan.
Puuttumatta sen tarkemmin alueella vallitseviin uskonnollisiin kysymyksiin on selvää, että nyttemmin myös Saddam Husseinin alistamat shiia-muslimit ovat kääntyneet amerikkalaisia miehittäjiä vastaan. Enää ongelmana ei ole yksittäiset iskut amerikkalaisia tai muita paikalla olevia länsimaitten kansalaisia kohtaan, vaan voidaan puhua kokonaan uudesta sodasta. Jos Yhdysvallat kuvitteli että se, Saddam Husseinin kukistettuaan, voisi sanella Irakin tulevaisuuden ja määrätä maahan mieleisensä hallinnon, se mitä ilmeisemmin erehtyi hyvinkin pahasti. Ja tästä erehdyksestä se todennäköisesti tulee kärsimään vielä pitkään.
Irakin sodan alkuvaiheessa jotkut esittivät alakuloisia tulevaisuudennäkymiä Yhdysvalloille ennustamalla, että Irakista on tulossa amerikkalaisille uusi Vietnam. Sotaa koskevista pessimistisistä ajatuksistaan huolimatta ei tämän kirjoittajalla ollut tuolloin kanttia yhtyä noihin mielipiteisiin. Nyt on tilanne toinen. Niin murheellista kun se onkin, kovin suurin toivein ei Irakiin näillä näkymin voi suhtautua.

Posted by Piruparka at 08:32 AM | Comments (0)

huhtikuu 08, 2004

PELOTTAAKO?

Jostain kumman syystä otsikon kysymys nousee mieleen, kun seuraa kuinka matalalla profiililla, etten sanoisi suorastaan välinpitämättömyydellä kaikki suomalaiset puolueet ovat lähdössä parin kuukauden kuluttua järjestettäviin eurovaaleihin.
En jaksaisi uskoa, että apatiaan verrattava tylsistyminen, suhtautumisessa eurovaaleihin, johtuisi yksistään vaalien merkityksen vähättelemisestä. Sen verran runsaasti EU:n määräysvalta vaikuttaa suomalaiseen yhteiskuntaan. Koska vaalien aliarvioiminen on poissa laskuista, jäljelle jää vastuun pakoilu eli pelko siitä, että vaalien äänestysprosentti jäisi samalle tasolle kuin vuonna 1999, jolloin suomalaisia äänestäjiä kiinnosti Euroopan parlamenttivaalit vain noin 31 prosentin verran. Koska demokratiassa ei ihmisiä voi pakottaa äänestämään, kukaan suomalaisista puolueista ei uskalla ottaa sitä riskiä, että jatkossakin, mahdollisesti alhaisena pysyttelevä äänestysprosentti jollain tavalla linkittyisi tai yhdistettäisiin puolueen toimintaan tai edes sen käymään vaalikampanjaan. Siksi etulinjaan asetetaan yksittäiset eurovaaliehdokkaat, joiden epäonnistumisesta ei tarvitse kantaa vastuuta, mutta jotka onnistuessaan voidaan helposti ottaa puolueen siipien suojaan ja esitellä meidän puolueen edustajina.
Korkea äänestysprosentti osoittaa tietenkin kansalaisten kiinnostusta ja aktiviteettia yhteisten asioiden hoitoa kohtaan, muuta päinvastoin kuin useat poliitikot näyttävän luulevan, se ei ole itsetarkoitus. Kiinnostus vaaleihin syntyy vain ja ainoastaan, jos äänestäjät kokevat ne merkityksellisiksi. Jos puolueet jäävät odottamaan niin sanottuja "oikeita" vaaleja eli eduskuntavaaleja ja vähän vähemmän oikeita kunnallisvaaleja, eurovaalit jäävät temmellyskentäksi poliittisia mielipiteitä vailla oleville julkkisehdokkaille ja politiikasta vetäytyville ammattipoliitikoille, jotka ennen eläkkeellelähtöään haluavat ahneuksissaan eläkkeisiinsä laskettavaksi myös europarlamentista saatavat, vähintäänkin kohtuulliset korvaukset.
Suomen EU-jäsenyydellä alkaa olla jo sen verran ikää, että tänä aikana voisi kuvitella kansalaisten jo mieltäneen sen merkityksen. Näin ei kuitenkaan ole käynyt. Mistä se johtuu ? Kenen tehtävä olisi ollut kertoa siitä suomalaisille ? Vastaus on yksinkertainen: Poliitikkojen ! Vaan eivätpä ole kertoneet. Miksi ? Siksi tietenkin, että myöntämällä EU:n merkityksen valtaisan olemassaolon suomalaisessa yhteiskunnassa, he samalla tekisivät itsensä kansan silmissä ellei nyt ihan tarpeettomiksi niin kuitenkin vailla vaikutusvaltaa oleviksi hännänheiluttajiksi. Tällaisen seikan myöntäminen pelottaa todennäköisesti kaikkein eniten suomalaista poliitikkoa. Valitaanhan Suomen eduskuntaan sentään 200 edustajaa, kun europarlamenttiin on mahdollisuutta vain 14 suomalaisella.

Posted by Piruparka at 08:30 AM | Comments (0)

huhtikuu 06, 2004

MUUTTUNUT SOTILASLIITTO?

Naton laajentuminen on antanut otsikoihin aiheita ja uutisille sisältöä pitkin kevättä. Kun puolustusliiton jäsenmäärä lisääntyi seitsemällä uudella valtiolla mukaan luettuna Baltian maat, sen vaikutusvalta ulottuu näin aivan Suomen lähituntumaan. Tämä aiheutti sen, että myös suomalaisissa puheenvuoroissa niin sanottu Nato-keskustelu on saanut jälleen vauhtia. Argumenteissa on esiintynyt vastustusta, mutta jostain syystä erityisesti puolustajien kannanotot ovat kuuluneet. Lieneekö heillä ollut kovempi ääni tai tehokkaammat tiedotuskanavat.
Jo pitkään on suomalaisilla Naton kannattajilla ollut yksi perustelu ylitse muiden. Heidän näkemyksensä mukaan Nato ei ole enää pitkään aikaan ollut sama järjestö mikä se oli kylmän sodan aikana. Tämänkaltaisessa ajattelussa on tiettyä logiikkaa. Kun Nato vuonna 1949 perustettiin, sen päätehtävä oli puolustaa jäseniään kommunismia eli siis ensisijaisesti silloista Neuvostoliittoa vastaan. Vaikkei kommunismia maailmasta olekaan hävitetty, niin Neuvostoliitto hävitti itse itsenä ja näin Natolta hävisi yksi sen olemassaolon tärkeimmistä motiiveista. On toki myönnettävä, että Natossa ollaan kuumeisesti etsitty ja löydettykin uusia tehtäviä. Näitä on löytynyt niin sanotusta rauhankumppanuusmenettelystä ja rauhanturvatoiminnasta. Vaikka sana rauha näissä aktiviteeteissa esiintyykin, ei Nato silti mitään rauhankyyhkysten levitystä harjoita, vaan kysymyksessä edelleenkin on mitä suurimmassa määrin sotilasliitto.
Toinen muuttumaton seikka Natossa on, että se edelleen pysyy vahvasti Yhdysvaltain johdossa, etten sanoisi talutusnuorassa ja tarvittaessa otetaan käsikassaraksi puolustamaan ja laajentamaan jopa amerikkalaista elämänmuotoa, jos se Katsotaan palvelevan Yhdysvaltain etua.
Olen vakuuttunut, että se innokkuus - millä kommunismin hallitsemat itäisen Euroopan valtiot ja Neuvostoliittoon kuuluneet Baltian maat ovat Nato-jäsenyyttään ajaneet - on kohdistunut vain ja ainoastaan järjestöön jonka pääasiallinen tehtävä on ollut kommunismin ja Neuvostoliiton vastustaminen. Halu osallistua "muuttuneen" Naton "muuttuneisiin" toimintamuotoihin ei ole ollut itäeurooppalaistan valtioiden Natoon liittymisen vaikuttimena, vaan turvallisuustakuut entistä Neuvostoliittoa, nykyistä Venäjää vastaan.
Oli suorastaan surkuhupaisaa seurata uusien Nato-maiden ilmoittautumista presidentti Bushille. Piruparka, joka tuntee vastenmielisyyttä kaikenlaista rämällään oloa kohtaan, ei voinut rauhallisin mielin ja vihastumatta katsella sitä alamaista nöyristelyä, millä Naton seitsemän uuden jäsenmaan edustajat kävivät vakuuttelemassa alamaisuuttaan ja uskollisuuttaan Yhdysvalloille.

Posted by Piruparka at 08:28 AM | Comments (0)

huhtikuu 02, 2004

TYKILLÄKÖ HYTTYSTÄ?

Kun alkuviikosta uutisoitiin, että puolustusvoimille aiotaan antaa valtuutus käyttää terrori-iskujen torjunnassa Suomessa sellaisia järeän luokan aseita kuten tykkejä, ohjuksia, raketteja sekä erilaisia räjähteitä, piti Piruparan odottaa seuraavaa uutislähetystä varmistuakseen, että oli kuullut oikein. Kun tieto vielä tuli tarkistettua painetusta sanasta selvisi, että kysymyksessä on todella uutinen eikä ennenaikainen aprillipila.
Valtuutus on tulossa muutoksena lakiin, jossa käsitellään poliisin ja puolustusvoimien välistä virka-avun antamista. Kun asiaa on valmisteltu parisen vuotta, tarkoittaa se sitä, että Yhdysvaltoihin kohdistuneet terrori-iskut ovat olleet valmistelutyön innoittajina. Jutun juonena on, että puolustusvoimat voivat poliisin pyynnöstä antaa virka-apua edellä mainitulla asearsenaalilla. Päätöksen asiasta tekisi valtioneuvosto ja kiireellisissä tapauksissa pääesikunta.
Lukuun ottamatta noita Yhdysvaltoihin kohdistuneita iskuja, valtaosa viime vuosien terroritoiminnaksi uutisoiduista tapauksista on tehty räjähdysaineilla lastatuilla autoilla, itsemurhapommeilla tai jättämällä räjähteitä sisältäviä kasseja ja laukkuja paikkoihin joissa ne lauetessaan aiheuttavat mahdollisimman suurta tuhoa. Vaikka kuinka miettisin en keksi, kuinka tällaisissa tilanteissa voisi olla apua tykeistä ja ohjuksista. Ainakaan viime aikoina terroristit eivät juuri ole huudelleet etukäteen suunnitelmistaan. Ehkä lainlaatijat olettavat Suomen olevan poikkeus syystä, että meillä ehdittäisiin toteuttaa säädetty virka-avunpyyntö lakiin kirjatulla tavalla.
Voisin pohtia tilannetta, jossa terroristit päättäisivät toistaa Yhdysvaltoihin kohdistuneen iskunsa Suomessa. Se ei taida kuitenkaan olla kovin tarkoituksenmukaista. Olen vakuuttunut, että todennäköisimpiinkin, suomalaisia uhkaaviin vaaratekijöihin varautumisessa lienee tehtäväkenttää lainlaatijoille aivan riittämiin eikä aikaa tarvitsisi kuluttaa vuosikausia sen pohtimiseen, kuka määrää saako terroristia ampua tykillä.
Ettei homma menisi ihan lainkirjoittajien mollaamiseksi, voitaneen todeta, että tuskin kovin laaja on kuitenkaan se kansalaisten joukko, joka ihan tosissaan uskoisi, että tykit, raketit ja ohjukset olisivat se keino, jolla terrorismia torjutaan. Koko lakimuutoksen perimmäinen syy lienee - jälleen kerran - mielistelyn halu valtameren taakse osoittamalla, että olemme todella järeillä aseilla mukana terrorismin vastaisessa taistelussa.

Posted by Piruparka at 08:26 AM | Comments (0)