« EU - VAALIT JA JULKISUUS | Vasta julkaistut | TÄRKEÄ KOKOUS »

kesäkuu 18, 2004

JALKAPALLOA

Sitä on taas tarjolla, kuningasurheilua. Mikäli olen ymmärtänyt, televisio tarjoaa jalkapallon EM-kisoista katsojille seurattavaa yli sadan tunnin ajan. Kun en ole fakki-idiootti minkään asian - edes jalkapallon suhteen - vieroitusoireista ei liene pelkoa, ellei ihan kaikkia alkulohkojen pelejä sattuisi näkemäänkään. Mahdollisuus siihen kuitenkin annetaan. Hyvä näin.
Asuinpaikoista johtuen, jalkapallon seuraaminen kentän laidalta niin sanotusti livenä on viimeisten parinkymmenen vuoden aikana jäänyt itseltäni varsin vähäiseksi. Matkaa pelipaikoille on kertynyt sen verran paljon, että laiskuudesta ja edellä mainitun fakki-idiotismin puutteesta johtuen, olen tyytynyt katselemaan lajia pääsääntöisesti television välityksellä. Siinä on kuitenkin vaaransa. Kun tottuu katselemaan huipputason matseja, joita television välittämät ottelut poikkeuksetta ovat, ei puulaaki-tason tai edes alempien divisioonien sarjaotteluita välttämättä tunnista enää edes samaksi lajiksi. Okei, myönnän liioittelun, mutta elävä yleisö on kuitenkin iso asia kaiken tasoisille pelaajille.
Vaikka sattuneesta syystä Piruparka onkin potkinut palloa sellaisten huippumaiden kuin Argentiinan ja Brasilian maaperällä, oman jalkapallokokemuksen huipentuma tapahtui kuitenkin Laihialla. Silloin sain kokea yleisön merkityksen kun laihialaisyleisö vertasi minua yhteen kaikkien aikojen parhaimpaan jalkapalloilijaan.
Elettiin 70-lukua ja toimin erään vaasalaisen jalkapalloseura sihteerinä. Mainitulla seuralla oli toimintaa edustusjoukkueen ja junioritoiminnan ohella myös niin sanotulla ikämiestasolla. Seuran ikämiesjoukkue (keski-ikä taisi olla lähellä 50 vuotta) pelasi muutaman ottelun kesässä muistaakseni VI :ssa divisioonassa. Eräs tällainen ottelu pelattiin Laihialla paikallista seuraa vastaan. Lähdin mukaan pelimatkalle vierasjoukkueen ainoana "huutosakin" edustajana.
Kävi kuitenkin niin, että 11-miehisen joukkueen yksi pelaaja nyrjäytti nilkkansa autosta noustessaan ja kun varsinaisia varamiehiä ei ollut, jouduin ainoana mukana olevana "ylimääräisenä miehenä" mukaan peliin. Sain jalkaani ainakin kaksi numeroa liian suuret pelikengät ja päälleni paidan jonka selässä komeili numero 9. Ehkä laihialaiset olivat tehneet ennakkotiedusteluja pelaaja numero 9 pelitaidoista, sitä en tiedä, joka tapauksessa sain seurakseni niin sanotusti kokoaikaisen vartioinnin (päällystakin), jolloin yksilökohtainen pelisuoritukseni ei päässyt täysin oikeuksiinsa. Kerran kuitenkin pääsin irtautumaan vartijastani ja laukaistessani pallon kohti maalia kompastuin liian suuriin pelikenkiin. Ja silloin se tapahtui - jalkapallourani huippuhetki, kun laihialaisyleisö hurrasi suureen ääneen huutamalla:
- HYVÄ BECKENBAUER !!!

Posted by Piruparka at 18.06.04 15:07

Comments

Post a comment