« kesäkuu 2004 | Vasta julkaistut | elokuu 2004 »

heinäkuu 30, 2004

KYSYTÄÄNKÖ KANSALTA?

Kansanäänestykset, jonka sanan etuliitteeksi pitäisi virallisesti vielä merkitä ilmaisu neuvoa-antava, ovat Suomessa, toisin kuin monissa muissa maissa peräti harvinaisia. Monien mielestä riittää, että kansalaiset neljän, viiden tai kuuden vuoden välein vaivautuvat kertomaan mikä on se puolue ja kuka on se henkilö, jonka viisauteen ja arvostelukykyyn he ovat valmiita luottamaan niin paljon, että uskovat yhteisten - siis omien - asioidensa hoidon heidän tehtäväkseen.
Kansanäänestysten esiintymistiheyden harvalukuisuus osoittaa myös sen, että kansalta vaaleissa valtakirjansa saaneet edusmiehet luottavat myös itseensä ja omaan viisauteensa. Tästä syystä kansan kannanottoja ei ole katsottu tarpeelliseksi tiedustella Suomen historian aikana paria kertaa useammin. Joidenkin kansan äänellä elämöivien edustajien omahyväinen usko oman viisautensa ylivoimaisuuteen on saanut joskus suorastaan naurettavia piirteitä. Se on ilmennyt useammankin kansanedustajan kannanotoista, joiden mukaan kansalta itseltään puuttuu kyky ajatella järkevästi ja vastata mielipiteensä mukaisesti kansanäänestyksessä esitettyyn kysymykseen. Monilta kansanedustajilta näyttää unohtuneen tyystin, että saman kansan väitetty kyvyttömyys järkevään äänestyskäyttäytymiseen on vienyt heidät itsensä niihin vallan kammareihin, mistä käsin he äänestäjiään ovat arvostelemassa.
Tällä hetkellä tiettävästi ainakin kymmenen EU:n jäsenmaata on tehnyt päätöksen kansanäänestyksen järjestämisestä. Äänestettäväksi tulee tietenkin sopimus, jota EU:n perustuslaiksikin kutsutaan. Koska Suomen varsinaisen päätöksentekokoneen eli valtakunnan hallituksen keskuudessa kansanäänestyksestä ollaan oltu hyvinkin hiljaa (pl. Pekkarinen), voitaneen ylle merkittyyn viitaten, perustellusti kysyä: Onko tasavallan hallitus, jonka jäsenet kaikki ovat myös vaaleilla valittuja kansanedustajia, sitä mieltä, että näiden kymmenen maan kansalaiset ovat jotenkin kyvykkäämpiä, järkevämpiä tai jopa fiksumpia kuin me suomalaiset ? Vai onko niin, että näiden maiden päätöksentekijät ovat, päinvastoin kuin Suomessa, niin kyvyttömiä tekemään päätöksiä, että asioita on kysyttävä kansalta ?
Ehkä kaiken takana kuitenkin on pelko. Pelko siitä, että suomalaiset viisaudessaan äänestäisivät EI koko perustuslaille. Tästä seuraisi, että ne EU-maat, jotka hyväksyisivät perustuslain, eläisivät "onnellisina" uuden lain huomassa. Kun taas lain hylkääjät, kauhukuvien mukaan siis myös Suomi, joutuisi sivuraiteelle, pääsemättä enää koskaan niihin ytimiin minne sillä on niin kiihkeä halu päästä.

Posted by Piruparka at 03:33 PM | Comments (0)

heinäkuu 27, 2004

JUHLAT

Osallistuin viikonloppuna juhliin, joita vietettiin erään naispuolisen tuttavan 50-vuotispäivän kunniaksi. Vieraita oli paljon ja juhlat kaikin puolin onnistuneet ja hauskaa oli. Huomio kiinnittyi juhlinnan yleisilmeeseen, joka oli kuin eri planeetalta jos sitä vertaa vastaaviin syntymäpäiväkemuihin, joita vietettiin vielä muutama vuosikymmen sitten. Omiin vastaaviin juhliini en tässä yhteydessä puutu, mutta kun muistelen aikaa, jolloin isovanhempani ja vielä vanhempanikin viettivät näitä puolen vuosisadan etapin saavuttamisen kunniaksi järjestettyjä juhlatilaisuuksia, tunnelmat olivat todella erilaiset.
Tuolloin vieraat esiintyivät parhaisiin pukeutuneina ja "juhlakalu" saattoi istuskella hänkin tietysti parhaassa asussaan tai juhlapuvussaan arvokkaasti lahjaksi saamassaan keinutulissa vastaanottamassa hänelle tuotuja lahjoja ja onnitteluita. Lahjoina saattoi olla edellä mainitun keinutuolin ohella muiden muassa hopeapäistä kävelykeppiä, kultakelloa, ilmapuntaria tai vaikkapa jonkun kuuluisan taiteilijan taidetta. Puheita pidettiin. Katseet käännettiin vuosien taakse. Menneisyyteen suuntautuneet puheet koskettelivat kaihomielisinä jo elettyä ja taakse jäänyttä elämää. Työantaja tai hänen edustajansa saattoi kehua retostella juhlinnan kohteen aikaansaannoksia ja saavutuksia, joilla tietenkin oli vuosien saatossa ollut ratkaisevan tärkeä merkitys koko firman tai laitoksen kehittymiselle. Syntymäpäiväjuhlista otettiin vielä muistoksi valokuva, josta jälkipolvet näkevät päivänsankarin istumassa kukkameren keskellä hyvin mummo- tai vaarimaisena ja eritäin vakavailmeisenä. Näin siis ennen.
Nyt puheena olevat syntymäpäiväjuhlat, joihin olin tilaisuudessa osallistua, järjestettiin leirintäalueella tai ehkä paremminkin asuntovaunualueella. Paikka oli kaunis ja tunnelma vapautunut. Vieraat esiintyivät rennosti lomatamineissaan eikä minkäänlaisesta jäykkyydestä ollut tietoakaan. Vaikka mitään puheiksi noteerattavia esityksiä ei nähtykään lahjoja toki päivänsankari sai. Lahjojen joukosta silmään pisti muiden muassa ainakin polkupyörä, kävelysauvat, rullaluistimet ja olutlasisettejä (useampikin kappale). Synttärijuhlien eri vaiheita luonnollisesti myös kuvattiin - nyt videokameralla. Juhlinnan kohdekin oli pukeutunut - silmään pistävän lyhyeen minihameeseen ja navan paljastavaan pieneen paitaan. Yhtäläisyyksiä entisen ajan 50-vuotisjuhliin toki löytyi niitäkin. Laulua "Sä kasvoit neito kaunoinen" on kai laulettu vastaavissa juhlissa iät ja ajat. Myös kahvia, voileipiä ja täytekakkuakin oli luonnollisesti tarjolla. Niiden pakollisesta nauttimisesta juhlakansa pyrki kuitenkin selviämään mahdollisimman nopeasti, sillä odottamassa oli kaiketi illan ohjelman päänumero ja kohokohta eli ensimmäisten boolimaljojen ja olutkorien esiin kantaminen.

Posted by Piruparka at 03:31 PM | Comments (0)

heinäkuu 23, 2004

HOVINARRIT

Historia ja vanhat tarinat kertovat kuninkaista, keisareista ja muistakin yksinvaltiaita, joiden sanomisilla ja jopa mielipiteillä oli nykyaikaisen mittapuun mukaan lähes lain asema. Se joka hallitsijansa sanaa uskalsi epäillä tai peräti vastustaa, voi varautua siihen, että pää istui hyvinkin höllässä kantajansa harteilla.
Kaukana ovat ne ajat, jolloin hovinarrit olivat ainoa ammattikunta, jolle hallitsijan arvostelu ilman vakavampia seuraamuksia sallittiin. Nykyisin ei hovinarreja tarvita. Kuninkaalliset ovat itse ottaneet narriensa roolin ja pitävät huolen alamaistensa hauskuuttamisesta. Viihdyttävimmät aiheet löytyvät tietenkin kruunupäitten avio- ja seksielämästä, mutta ihmisten kiinnostusta on herätelty myös sellaisilla kuninkaallisissa piireissä esiintyvillä tavanomaisemmillakin ongelmilla, kuten luki- ja syömishäiriöillä.
Tasavaltalaisilla suomalaisilla ei ole omia kuninkaallisia, jotka hauskuuttaisivat meitä ja pitäisivät huolen viihtyvyydestämme. Meillä toki on olemassa lehdistö, joka on asiaan vihkiytynyt ellei peräti sitoutunut ja jonka välityksellä myös suomalaiset ovat päässeet osallisiksi kuninkaallisesta viihdytystoiminnasta. Näyttää kuitenkin siltä, että jo jonkin aikaa on ollut olemassa suuntaus, jonka mukaan aina vaan kasvava joukko kotikutoisia vallanpitäjiämme ovat myös omaksuneet kuninkaalliset tavat ja mieltäneet oman tehtävänsä edustuksellisessa demokratiassa lähinnä kansan viihdyttäjän - hovinarrin - rooliksi.
Jo pitkään vaaleilla edustajaksemme valitut yhteisten asioittemme hoitajat ovat viihdyttäneet kansaa erilaisissa television viihdeohjelmissa. Se ei siis ole enää mitään uutta. Viihdeohjelmien tehtävä on naurattaa ja poliitikoille nauraminen viihdyttää varmasti paljon makeammin, kuin nauru jollekin tavanomaisemmalle pellelle.
Koska television viihdeohjelmat alkavat vähitellen kärsiä viihdetaiteilijoiksi ryhtyneiden poliitikkojen näkökulmasta inflaation oireista, on poliitikon roolin - hovinarrin osaksi - mieltäneiden edustajien keksittävä jotain vielä raflaavampaa kansan viihdyttämiseksi. Yksi viime aikojen suosituimmista viihdytysmuodoista, joita poliitikot kansalle ovat toimenkuvansa perusteella keksineet, on esiintyminen iltapäivälehtien lööpeissä. Asia, joka lööppiin johtaa, on sivuseikka, päämäärä on tärkein. Siksipä varsinkin nuorempi kansanedustajapolvi on viihdyttänyt valitsijoitaan muiden muassa huumekokeiluillaan, nuorisomuodilla (jota roiskeläpäksikin on nimitetty) ja julkihomoudella.
Että näin nykyajan hovinarrit.

Posted by Piruparka at 03:30 PM | Comments (0)

heinäkuu 20, 2004

TÄHÄNKÖ ON TULTU?

Noin viikko sitten joutui moni hieraisemaan silmiään tai tarkentamaan kuuloaan, kun maailmalle levisi uutisena työmarkkinajohtaja Inkeroisen suulla vaatimus, että palvelualoilta on poistettava sunnuntaityöstä maksettava korvaus. Esimerkin hän otti ruokaravintoloista. Toki vastaavia sammakoita on livahtanut joidenkin muidenkin sellaisten suusta, joiden usko omien lausuntojensa kaikkivoipaisuuteen on horjumaton.
Ensimmäisenä mieleen livahtanut ajatus oli se, että tässäkö nyt on se jokakesäinen kestouutinen, josta on revittävä asiantynkää pitkälle syksyyn. Ellei oteta lukuun Ruokolahden leijonaa, yleensähän vai pitäisikö sentään sanoa melko usein kesän puheenaiheen virittämisestä on pitänyt huolen Ben Zyskowicz, häneltä kun on riittänyt vastenmielisiä kesäajatuksia niin työttömistä kuin muistakin sosiaalituen varassa elävistä kansalaisista.
Vaikka työmarkkinoilla nykyisin vallitseekin monilla aloilla (siis työvoiman suhteen) ostajan markkinat, nyt esitetty vaatimus sunnuntaityöstä maksettavan korvauksen poistamiseksi on ennenkuulumaton. Ainakin Piruparka ymmärtää asian niin, että työntekijälle - myydessä työnantajalle omaa aikaansa ja osaamistaan - maksetaan hänelle siitä tietty hinta. Kun tuo myytävä aika sitten sattuu sunnuntaille tai muulle tavanomaisesta poikkeavalle ajalle, on siitä oikeus vaatia erillistä korvausta. On luonnollisesti myös syytä muistaa, että asianomainen sunnuntaityökorvaus on lakisääteinen, vaikka laki antaakin mahdollisuuden neuvotella muistakin mahdollisista korvausratkaisuista.
Se haluaako ravintola pitää ovensa auki myös sunnuntaisin ja palvella ruokailijoita on toissijainen seikka. Kysymys on ainoastaan ja vain rahasta eli ravintolan saamasta katteesta, josta Inkeroisen edustamat tahot eivät tahtoisi luopua jakamalla osaa siitä työntekijöilleen korvauksena epämukavasta ja epäasialliseen aikaan sijoittuvasta työajasta, vaan haluavat pitää koko potin itse.
Koska muitakin työehtojen huononnuksia putkahtelee esiin yhä kiihtyvämmällä tahdilla, on vähintäänkin aiheellista esittää kysymys Lauri Ihalaisen edustamalle työmarkkinaosapuolelle: Pitäisiköhän tässä vaiheessa jo ruveta tekemään jotain? Ovatko työntekijöiden edustajat vähitellen vapaaehtoisesti luopumassa kaikista saavutetuista eduista ? Onko käymässä niin, että kun aika kuluu, ammattiyhdistysliike joutuu sadan vuoden välein neuvottelemassa jäsenilleen uutta lakia jopa kahdeksan tunnin työpäivästä, puhumattakaan muista työehdoista, joita jo vuosikymmenien ajan on pidetty itsestäänselvyyksinä - myös työnantajapuolella ?
Toivottavasti näin pitkälle ei sentään vielä ole tultu, vaikka huonolta näyttää.

Posted by Piruparka at 03:28 PM | Comments (0)

heinäkuu 16, 2004

PAIKALLISTA

Pakinan kirjoittamisen lähtötilanne - ainakin Piruparalla - on melko usein sellainen, että jonkin asian tai aiheen ympärillä alkaa ajatus pyöriä ja kun ärsytyskynnys ylittyy tekstiä alkaa syntyä. En osaa sanoa, onko mieli alttiimpi ärsytykselle silloin, kun ärsytyksen aiheuttajat ovat niitä, jotka istuvat pönäkkänä Arkadian mäellä elämöimässä äänillä, jotka monien mielestä jopa kyseenalaisinkin keinoin ovat kansalta itselleen hankkineet.
Pakinoitsija saa aina silloin tällöin myös vihjeitä aiheista, joita kannattaisi ottaa esille. Useimmiten nämä aiheet liittyvät joihinkin paikallisen tason kysymyksiin. Huolimatta siitä, että kukko ei välttämättä aina käskien laula otan esiin pari esillä olevaa ongelmaa.
Ensimmäinen niistä lienee ikuisuuskysymys. Koko sen ajan kun asuinpaikkakuntani ihmisiä olen kuunnellut, yhdeksi suurimmista ongelmista paikkakunnalla on mainittu pyörätien puuttuminen väliltä Ruukki - Ahvenkoski. Nyt kun jo kuukasia kaivinkoneet ovat myllänneet tienpenkkoja, kysymys pyörätien aikaansaamisesta on esiintynyt entistäkin useammin. On väitetty, että pienellä lisävaivalla saataisiin aikaan myös kauan kaivattu pyörätie. Koska tietämys tienrakentamisen tekniikasta ainakin yllemerkityllä on vähintäänkin vajavainen, en osaa sanoa, olisiko nyt tehtyä raivaus- ja tasoitustyötä mahdollisuus hyödyntää edellä mainittuun tarkoitukseen. On sitten aivan toinen asia kuinka paljon tielle ilmestyisi uusia käyttäjiä, mutta turvaisi se ainakin kevyemmillä varustuksilla liikkeellä olevien turvallisuuden paremmin kuin nykyjärjestely.
Toinen jatkuvasti kansan suussa esillä oleva asia on paikallinen ravintolatoiminta. Jo useamman talven paikallinen ravitsemusliike on pitänyt ovensa suljettuna ja se toki on painanut paikkakuntalaisten mieltä matalaksi.
Kuten varsin hyvin tiedetään, uudesta ravintoloisijasta riippumattomista syistä ruukkilaisilta siirtyi niin vapun vietot kuin äitienpäivälounaatkin jonnekin muualle eikä se tietenkään nostanut mielialaa.
Kun ravitsemusliike byrokraattien vastaanhangoittelusta huolimatta lopulta avasi ovensa, mitä tapahtui. Alkoi kuulua outo mutinaa:
- Ei kai sinne nyt pelkästään kaljaa ja viinaa voi mennä juomaan, täytyisi olla jotain ohjelmaa.
Kun ohjelmaa sitten järjestettiin: Lavatanssia, rock-iltaa ja karaoke-laulantaa, tuli uusi ääni kelloon.
- Ei me haluta maksaa mitään sisäänpääsymaksua. Meille pitää järjestää ohjelmaa ilmaiseksi.
No nyt ole antanut itselleni kertoa, että seuraava kokeilu on sisäänpääsymaksuton ohjelmallinen ilta. Jokohan kelpaa.

Posted by Piruparka at 03:26 PM | Comments (0)

heinäkuu 13, 2004

LÄHTÖLASKENTA

Näin kertovat tavallisesti asioista perillä olevat tahot, että lähtölaskenta on alkanut viime vuosien suomalaisen politiikan mahtimiehelle Paavo Lipposelle. Lähtölaskenta koskee Sdp:n puheenjohtajuutta, joka on katkolla vajaan vuoden kuluttua eli kesäkuussa 2005 pidettävässä mainitun puolueen puoluekokouksessa Jyväskylässä. Silloin Lipposelle tulee puoluejohtajana täyteen 12 vuotta, joka merkitsee yhtä pitkää työrupeamaa, minkä tekivät legendaariset Rafael Paasio ja Kalevi Sorsa samassa tehtävässä. Mikäli Piruparan poliittiseen muistiin on yhtään luottamista, sekä Paasio, että Sorsa ilmoittivat luopumisestaan hyvin lähellä puoluekokousta. Jos historia toistaa itseään ja Lipponen haluaa jatkaa perinnettä, hänenkin luopumisilmoitustaan saataneen odotella ainakin ensi vuoden vapun tienoille. On tietenkin aivan toinen juttu, jos Lipponen päättää kaatua saappaat jalassa ja ilmoittautuu vielä mukaan puheenjohtajakisaan, mutta kuten sanottu lähtölaskenta on alkanut ja uutta puheenjohtajaa on etsitty jo hyvän aikaa. Valinta luonnollisesti "siunataan" virallisesti vasta puoluekokouksessa.
Kiire uuden puheenjohtajanimen löytymiselle hellitti hieman, kun Lipposta - suurista luuloista ja varsinkin puheista huolimatta - ei valittukaan EU:n komission puheenjohtajaksi. Lipposen kieltäydyttyä vielä hanttihommaksi katsomastaan rivikomissaarin tehtävästä, uuden puheenjohtajan etsintä sai vielä lisäaikaa.
On sitten aivan toinen asia, tarvittiinko tätä lisäaikaa ihan todella. Kun asiaa on kysytty Sdp:n jäseniltä, puoluetta äänestäneiltä tai sitten vaan gallup-tutkimuksissa yhtenä lisäkysymyksenä muiden kysymysten joukossa, on yksi nimi aina putkahtanut esiin ennen muita. Se on tietenkin nykyinen puoluesihteeri Eero Heinäluoma. Tämän SAK:ssa kannuksensa hankkineen, reilun tuntuisen ja sulavasanaisen gallup-suosikin nousu Sdp:n johtotehtäviin on ollut niin nopeaa, että on syytä kysyä, kestääkö kantti kisan loppuun asti ? Ennakkosuosikeilla kun tuppaa joskus rimakauhu yllättämään.
Toki muitakin Lipposen perijöitä on olemassa. Ainakin Antti Kalliomäki, jolle ainakin rimakauhun voittaminen lienee tuttua puuhaa, jos se edes koskaan on pahemmin vaivannut, mutta ennen kaikkea Erkki Tuomioja, joka viimeksi mittasi kannatustaan Paavo Lipposta vastaan, eikä ollenkaan huonolla menestyksellä. Kolmasosan saalis puheenjohtajakisan äänistä - jossa istuva puheenjohtaja on vastaehdokkaana - osoittaa, että ainakin puolueväen keskuudessa kannatusta löytyy. Heinäluomalla on kuitenkin yksi ylivertainen etu mitä muilla puheenjohtajakandidaateilla ei ole. "Kasvattajaseuransa" SAK:n koko organisaation tuki. Ilkeämieliset puheet jopa vihjailevat, että Heinäluomaa olisi SAK:n piirissä nimenomaan kasvatettu Sdp:n puheenjohtajatehtävää silmälläpitäen. Mene ja tiedä. Aika näyttää.

Posted by Piruparka at 03:25 PM | Comments (0)

heinäkuu 09, 2004

LIFTARIT

Alkuviikolla, ajellessani kolmostietä etelän suuntaan, havaitsin tien varressa ilmiön, jota kaiketi voisi kutsua katoavaksi kansanperinteeksi. Peukalo pystyssä Tampereen suuntaan matkalla ollut neitonen olisi todennäköisesti saanut kyydin, ellei näky olisi ollut niin yllättävä, että aivot tajusivat tilanteen vasta ajettuani jo kymmeniä metrejä liftarin ohi.
Arvelin tuossa ylemmillä riveillä peukalokyytiläisten kuuluvan katoavaan kansanperinteeseen siksi, että tuon alkuviikon tapahtuman jälkeen aloin muistella, koska olisin edellisen kerran tavannut asianomaisissa tarkoituksessa liikkuvia ihmisiä tien päällä. En muistanut. Mutta jokseenkin varma olen, että matkaseuraa olen liftarista saanut viimeksi kutakuinkin parikymmentä vuotta sitten, jolloin otin kyytiin henkilön, joka peukaloa näyttäen oli matkalla Keuruulta Jalasjärvelle.
On väitetty, että varsinkin hieman ikääntyneemmän naisväen mielessä peukalokyytiläiset ovat assosioituneet lähinnä nuoriin minihameisiini neitokaisiin, jotka pyrkivät keski-ikäisten ja vanhempien herrojen kyydissä paikasta A paikkaan B. Kuitenkin on syytä muistaa, että myös muita liftareita on tien päälle riittänyt. Mieleen tulee väistämättä omat varusmiesajat 36:n vuoden takaa, jolloin viikonloppuisin eli perjantai- ja lauantai- iltapäivisin varuskuntapaikkakunnilta johtavat tiet täyttyivät lomille lähtevistä, omaa autoa omistamattomista varusmiehistä, jotka peukaloa heiluttaen olivat pyrkimässä lomanviettoon kotipaikkakunnilleen. Vaikka vapaita viikonloppuja pyrittiin tuolloin järjestämään ainoastaan joka toinen viikonloppu, kotikonnuilleen lähteviä sotilaita riitti teiden varsille pilvin pimein. Noilta ajoilta on mieleen jäänyt lähtemättömästi, että oman lomamatkani pituus yhteen suuntaan tuolloin oli tasan 330 kilometriä, jonka kulkeminen liftaten kesti pahimmillaan reilusti yli kymmenen tuntia, mutta parhaimmillaan matka tuli taitettua vajaassa neljässä tunnissa, joka taas osoittaa, että nykyisin voimassa olevista nopeusrajoituksista noina aikoina ei tiedetty mitään.
En muista koska ja mistä syystä varusmiehet alkoivat hävitä teiden varsilta. Alkoiko puolustusvoimilla olla varaa useampiin litteroihin, kun asevelvollisten ikäluokat alkoivat pienenemään. Vai oliko todennäköisempi syy kuitenkin se, että liikennetiheyksien kasvaessa varusmiesten tummiin asuihin sonnustautunut liftariarmeija aiheutti maanteillä liian suuren vaaratekijän paitsi itselleen, myös muille tiellä liikkujille ja se oli saatava sieltä turvallisempien matkustusmuotojen piiriin.
Oli miten oli, kuitenkaan liftareita - sen enempää varusmiehiä kuin muitakaan - ei enää juurikaan tien päällä näy. Onkohan aika kullannut muistot, mutta lukemattomista kylmistä, sateisista ja pimeistä teiden varsilla vietetyistä tunneista huolimatta ainakin Piruparka muistelee liftaamalla matkustamiseen liittyneen aina kiehtova vapauden ja riippumattomuuden tunne.

Posted by Piruparka at 03:23 PM | Comments (0)

heinäkuu 06, 2004

KUULOLLA

Vanhan sanonnan mukaan paras keskustelija on hyvä kuuntelija. Väittämää tukee vuosien takainen kokemukseen pohjautuva muisto öisestä taksimatkasta.
Erään "iltaistunnon" loppupuolella isommat ilot alkoivat olla jo olemattomissa ja paras puhti pikkuhiljaa hiipumassa. Kun kotiinlähdön ja taksin tilaamisen aika koitti, kovin suurta innostusta edes harmittomaan jutusteluun, puhumattakaan asiallisesta mielipiteen vaihdosta, ei ollut. Siksi ainoa ääneen lausuttu ilmaisuni olikin, kun kerroin osoitteeni kuljettajalle.
Oliko taksinkuljettaja luonnostaan puheliasta sorttia, sitä en tiedä. Joka tapauksessa tarinaa tuntui riittävän koko puolisen tuntia kestäneen matkan ajaksi. Itse nuokuin takapenkillä täysin puhumattomana ja kommentoimatta kertaakaan kuljettajani esittämiä mielipiteitä ja kannanottoja. Kun matka päättyi, tämä muuten kaikin puolin ystävällinen asiakaspalvelija totesi:
- On se vaan mukavaa, kun on sellaisia asiakkaita, joiden kanssa voi keskustella.
Toinen kuuntelemisen muisto tulee Turusta. Olin suorittamassa varusmiespalvelusta merivoimissa. Tuohon aikaan ravintolaan pääsy edellytti niin sanottua "viinalupaa", jota ilman ei kapakkaan ollut asiaa. En enää muista, millä perusteella olin kyseisen luvan saanut, mutta ahkerassa käytössä se oli koko voimassaoloaikansa.
Eräs tällainen käyttökerta suuntautui turkulaisravintolaan, joka sattumoisin oli lähes täynnä. Vapaa paikka löytyi kuitenkin pöydästä, jossa entuudestaan istui arviolta ainakin kahdeksankymppinen mies. Siinä istuessamme ja lasiemme sisältöä nauttiessamme hän alkoi kertoa ruotsiksi ilmeisen mielenkiintoista tarinaa. Ruotsinkielen hallinta ei koskaan ole ollut parhaita puoliani ja kun tätä tarinaa kerrottiin oudolla saaristolaismurteella, ymmärrykseni oli varsin vajavaista. Kuuntelin kuitenkin kiinnostuneen näköisenä ja sen verran tajusinkin, että pöytäkumppanini oli ahvenanmaalainen "albatrossi", joka oli purjealuksen päällikkönä seilannut Kap Hornin ympäri. Tämä hienotunteinen vanhus ei tarjonnut yhtään lasillista sinä parin tunnin aikana, jonka samassa pöydässä istuimme. Kuitenkin joka kerran kun olin käynyt miestenhuoneessa, lasini alle oli ilmestynyt sen aikainen 5 markan seteli varmistamaan, että minä jatkoin kuuntelua ja hän sai kertoa tarinaansa.
Tämä kunnioitettavan "albatrossin" ja nuoren merivoimien varusmiehen kohtaaminen palveli edellä mainitun tarvetta kertoa tarinaansa ja jälkimmäisen tarvetta viettää, pienten päivärahojen muuten rajoittamaa ravintolailtaa. Jotain olennaista jäi kuitenkin puuttumaan. Kuullun parempi ymmärtäminen olisi tehnyt illasta vieläkin ikimuistoisemman.

Posted by Piruparka at 03:21 PM | Comments (0)

heinäkuu 02, 2004

KUNTALIITOKSET

Yksi kestoaiheista suomalaisessa keskustelussa on se, millä tavalla kunnat selviävät taloudellisesti tehtävistään ja velvollisuuksistaan hoitaa kansalaisten peruspalveluita. Keskustelua käydään niin valtakunnallisesi kuin paikallistasollakin. Syynä on luonnollisesti monet kuntatalouteen kohdistuvat paineet. Väestö vanhenee, muuttoliike koettelee, elinkeinorakenteet muuttuvat eikä valtion kuntapolitiikkakaan välttämättä ole kohteittensa näkökulmasta parasta mahdollista..
Lähes ainoaksi lääkkeeksi kuntien ahdinkoon on tarjolla ollut kuntaliitokset. Historian aamuhämärissä eli tasavallan itsenäistymisvuonna 1917 Suomessa kuntien kokonaismäärä oli 532. Niistä kaupunkeja oli 38, kauppaloita 4 ja muita kuntia 490. Nyt, runsaat 86 vuotta myöhemmin, tilanne on muuttunut siten, että kaupunkikuntien määrä on 113 ja muita kuntia on 331, yhteensä siis 444. Koko itsenäisyytemme aikana Suomen kartalta on hävinnyt 88 kuntaa. Toisin sanoen tahti on tilastollisesti ollut kuntaliitos / vuosi. Tätä kirjoitettaessa tiedossa on lähivuosina kymmenkunta kuntaliitosta, ehkä valtiovallan tarjoamien porkkanarahojen ansiosta. Sen lisäksi eräitä muita mahdollisia kuntaliitoksia selvitetään.
Muistelen joskus kuulleeni, että suomalaisten kuntien hallintokoneisto riittäisi palvelemaan 20 miljoonaa ihmistä eli kaikkia Pohjoismaiden kansalaisia. Tällainen laskelma osoittaisi, että tehokkaasti hoidetulla hallinnolla kuntien määrä olisi mahdollista laskea neljänteen osaan nykyisestä, joten kaikkien kuntien olemassaolo-oikeuden vaatimuksille ei välttämättä ole ainakaan hallinnollisia perusteita. Toisaalta olen ymmärtänyt, että kuntien hallintomenot eivät suinkaan ole se ongelma, joka eniten "krassaa" niiden taloutta, joten kovin nopeita parannuksia pelkästään kuntaliitoksilla ei saavutettaisi. Niin sanotussa "pitkässä juoksussa" ehkä kuitenkin. Kyynisimmin kuntaliitoksiin suhtautuvat ovat väittäneet, että ainoa hyöty kahden köyhän kunnan yhdistymisessä on se, että sen jälkeen on yksi köyhä vähemmän. Ehkä näin, mutta sellainen ajatuskuvio ei silti saisi olla esteenä järkevälle ja objektiiviselle keskustelulle.
Valtakunnallisesti ja silmämääräisesti arvioiden näyttäisi siltä, että suurista puolueista eniten kannatusta kuntaliitoksille löytyisi demarileiristä ja vastustajat vastaavasti vaeltaisivat keskustan riveissä. Tämä on tietenkin loogista, koska keskustan hallinnassa on valtaosa suomalaisista maaseutukunnista, eikä pienenkään kunnan valtakuvioita haluta riskeerata kuntaliitoksilla. Toki suomalainen kotoperäinen nurkkapatriotismi ja kotikuntarakkauskin ruokkivat kuntaliitosten vastustusta, mutta valta lienee kuitenkin se elementti, joka eniten kiinnostaa barrikadin molemmin puolin.

Posted by Piruparka at 03:20 PM | Comments (0)