« tammikuu 2005 | Vasta julkaistut | maaliskuu 2005 »

helmikuu 28, 2005

SORTIN SAKKI

Kun vasemmistoliiton puheenjohtaja Suvi-Anne Siimes kielsi tässä taannoin olevansa minkään sortin sosialisti, on todettava, että sen uskoivat kaikki. Mitään enempiä vakuutteluja tuo lausunto ei kaipaa, sen verran teot puhuvat puolestaan.

Myönnän olevani hieman pettynyt. Vaikka omat ajatukseni vuosien kuluessa vain harvoin ovat toimineet synkronisoiden Vasemmistoliiton ja sen edeltäjien näkemysten kanssa, olen tuntenut tiettyä arvostusta heidän aatteellista uskollisuuttaan kohtaan. Aikana, jolloin monien tahojen toimeliaisuus näyttää keskittyneen ainoastaan uusliberalismin aatteiden toteuttamiseen, oman edun tavoitteluun ja oman navan ympärillä pyöriskelyyn, Vasemmistoliitto on poliittisessa kentässä edustanut mielikuvaa solidaarisuudesta ja yhteisvastuusta. No, mielikuvat ovat mielikuvia eikä niillä välttämättä ole totuuden kanssa mitään tekemistä. Se on nyt puheenjohtaja Siimeksen lausunnon myötä todennettu.

Samalla kun vasemmalla sanoudutaan irti ismeistä, oikealla laidalla aatteellisuus voimistuu. Aina viime aikoihin asti kokoomus on pyrkinyt eroon kypärästään ja lipereistään, vakuuttelemalla kansalaisille olevansa niin sanottu yleispuolue ja poliittisessa istumajärjestyksessä kököttävänsä pönäkästi lähempänä keskustaa, kuin mitä sen konservatiivinen aateperintö edellyttäisi. Ei kuitenkaan enää. Viime aikoina kokoomuksessakin on reilusti alettu tunnustaa väriä. Näin pitkään takavuosien ”yleiset syyt” ovat kauhistuttaneet tätä ”kykypuoluetta”, että vasta nyt, vuosikymmeniä Kekkosen ajan jälkeen, kantti kestää esiintyä omana itsenään eli sinä kypäräpäisenä pappina ja innokkaana sotaan lähtijänä, jonkalaiseksi me kylmän sodan kasvatit olemme sen aina mieltäneet. Hyvä näin. Rehellisyys ja suoraselkäisyys ovat arvostettavia piirteitä. Trio, Aleksander Stubb, Risto Penttilä ja Jukka Tarkka - Pentti Vartian innokkaalla myötävaikutuksella ovat itseään säästämättä uhranneet omaa sekä Evan, Etlan ja EU-parlamentin aikaa rakentaessaan kokoomukselle oikeanlaista uusliberalistisen puolueen aatteellista julkisuusimagoa.

Minkä sortin sosialisteja SDP:ssä sitten vaikuttaa? Jostain on jäänyt mieleen määritelmä, jonka mukaan demarien ongelmaksi on muodostunut se, että he kannattavat sosialismia, mutta vastustavat siihen siirtymistä. Toisen ongelman muodostavat työläiset. Työläisiä ja heidän etujaan pitäisi viran puolesta ajaa ja puolustaa, mutta kukaan ei enää tahdo tunnustautua työläiseksi. Nykyisiä ammattinimikkeitä erilaisine nomi- päätteineen kun ei millään saa samaistetuksi työväenluokaksi sen enempää näiden itsensä kuin heidän edunvalvojiensakaan taholla.

Siinä meillä on suomalainen Sortin sakki, jonka joukossa Kepu agraariaatteineen ja Kekkosen haamuineen sotkee asioita, minkä kuuluisalta pettämiseltään ehtii. Ei ihme, että kansalla on edustajissaan ihmettelemistä.

Posted by Piruparka at 07:42 AM | Comments (0)

helmikuu 22, 2005

PUNAISTA TYKINRUOKAA

Tässä jokin aika sitten sattui silmään professori Jukka Kemppisen tilastoja tutkimalla selvittämä tieto, joka sai hänet epäilemään, että talvisotaa edeltänyt kutsuntajärjestelmä johti siihen, että kansa-laissodassa punaisten puolella taistelleiden pojat olisi talvi- ja jatkosodassa tapettu lähes kokonaan. Asiaa ei ilmeisesti ole juurikaan tutkittu, koska havainto tuntui hämmästyttävän varsin monia asiantuntijoitakin.

Lukiessani edellä kerrottua uutista, jostain muistojen syövereistä putkahti esiin sinne vuosien saatossa hautautunut tapahtuma lähes parinkymmenen vuoden takaa. Olin menossa vuosittaiselle sukulaisvisiitille kotikonnuilleni Pohjanmaalle. Odotellessani junanvaihtoa Tampereen rautatieaseman asemaravintolassa, pöytääni istahti mies, jonka olemuksesta oli havaittavissa, että lasissa oleva ryyppy ei ollut päivän ensimmäinen. Siitä huolimatta hän täysin asiallisesti aloitti keskustelun tiedustelemalla matkakohdettani. Sen kuultuaan hän hymähti hieman katkeranoloisesti ja kysyi, tiedänkö syyn, miksi joillain hämäläisillä hautausmailla on enemmän sankarihautoja kuin esimerkiksi Pohjanmaalla. Kun en osannut vastata, hän kertoi, että Hämeessä oli aikoinaan keskimääräistä enemmän niin sanottuja punapitäjiä, joiden asukkaat olivat kansalaissodassa asettuneet punaiselle puolelle. Tästä seurasi, että näistä pitäjistä varsinkin talvi-, mutta myös jatkosotaan komennetut tarkoituksella sijoitettiin niin sanottuihin ”kusisimpiin” paikkoihin eli niille rintamalohkoille, joissa tykinruoaksi joutuminen oli todennäköisempää kuin jossain muualla. Kerroin epäileväni kerrottua tietoa syystä, että tuskin kukaan ennalta osasi tietää, missä mainitut virtsapitoiset kohteet tulisivat sijaitsemaan. Joten väitteet kuulostavat lähinnä jälkiviisastelulta. Pöytäkumppanini ei siitä hämmentynyt. Totesi vain, ettei hänen asiansa ole vakuuttaa sen enempää pohjalaisia kuin muitakaan asian todenperäisyydestä. Sanoi kuitenkin, että jonkun kannattaisi tutkia ihan virallisestikin asiaa.

Junani lähtö kuulutettiin, enkä antanut juuri kuulemani tiedon kovin pitkään vaivata mieltäni. Sen verran absurdilta se kuulosti.

Toivottavasti ei ole sinisilmäisyyttä, kun en vieläkään usko, että toiminta punaisten jälkeläisten sijoittelussa sodan aikana olisi ollut tietoista ja ennalta harkittua. Se kuitenkin on totta, että upseeriksi ja ennen sotia edes aliupseeriksi, ei ollut asiaa henkilöillä, joiden taustassa tiedettiin tai edes epäiltiin löytyvän taipumusta vasemmistolaisuuteen. Tästä seuraa ajatus, että yleisen käsityksen mukaan sodassa kuolemisen mahdollisuus on niin sanotulla rivimiehillä suurempi kuin upseereilla. Ja jos samaa ajatuskuviota halutaan jatkaa, voitaneen todeta, että todennäköisyys menettää henkensä on myös suurempi vaikkapa jalkaväessä ja etulinjassa palvelevilla, kuin esimerkiksi kenttätykistössä velvollisuutensa täyttävillä. Näillä asioilla on merkitystä. Niitä tosiaan kannattaisi tutkia, koska tarkoitushakuisuutta epäillään muuallakin kuin Kemppisen tilastoissa.

Posted by Piruparka at 07:40 AM | Comments (0)

helmikuu 18, 2005

SUOMENRUOTSALAISUUTTA

Olen toki vuosien saatossa törmännyt aina silloin tällöin suomalaisiin ruotsinkieltä puhuviin henki-löihin, joilla jostain syystä on ollut itsestään jonkinlainen harhainen käsitys paremmuudestaan meihin muihin suomalaisiin nähden. Omana käsityksenäni on aina ollut, että nämä öykkärit ovat olleet ainoastaan poikkeuksena vahvistamassa sääntöä, jonka mukaan ainoa ero suomalaisten ja suomenruotsalaisten kesken on yksinomaan eri äidinkielessä. Olen ilmeisesti ollut väärässä, koska Ida Asplund, Finlands – svensk samling-yhdistyksen varapuheenjohtajana, antaa Helsingin Sanomien Nyt-liitteen haastattelussa ymmärtää aivan jotain muuta.

Hän muun muassa näkee suomenruotsalaiset ”omana etnisenä ryhmänä”, jopa ”kansana”, jolla ei ilmeisesti juurikaan ole tekemistä suomalaisuuden kanssa. Ruotsissa lakia opiskeleva Ida näkee ainoaksi esteeksi oman valtion perustamisessa suomenruotsalaisille näiden hajanaisen asumisalueen. Sen sijaan hän vaatii suomenruotsalaisille itsehallintomallia ja autonomiaa jota hän perustelee sillä, että Pohjanmaata on asuttanut jo tuhansia vuosia sitten germaaniväestö. Tästä kaiketi johtuen, hän ei olekaan hyväksymässä kaikkia ruotsinkieltä äidinkielenään puhuva tähän etniseen suomenruotsalaisten eliittiryhmään, vaan edellyttää heiltä tiettyä geeniperimää.

En tiedä, onko Ida Asplund ottanut selvää vaikkapa Tove Janssonin geeniperimästä? Joka tapauksessa häntä näyttää ärsyttävän, että suomalaiset ovat omineet Muumien suomenruotsalaisen kulttuuriperimän itselleen väittämällä Tove Janssonia suomalaiseksi. Ida epäilee tämän johtuvan siitä, että suomalaisilla ei ole yhtä komeaa historiaa eikä yhtä kuuluisia kansalaisia ja esittelevät siksi suomenruotsalaiset suomalaisiksi.

Ettei vaan satojen vuosien saatossa suomenruotsalaisten ”kuuluisuuksienkin” geeniperimään olisi päässyt livahtamaan jokunen suomalaistakin alkuperää oleva geeni. Pienen populaation, kuten suomenruotsalaiset, keskinäiset suvunjatkamispuuhastelut kun usein johtavat ennemmin tai myöhemmin tapahtumaan, jota kansankielessä kutsutaan sukurutsaukseksi. Tästähän on esimerkkejä varsin lähelläkin - ruotsalaisen kuningashuoneen historiassa. En silti haluaisi tässä yhteydessä ottaa esille suomenruotsalaisten asuinpaikkauskollisutta ja vuosisatoja samoina pysyneitä asuinalueita.

Edellä kerrotun lukukokemuksen ja sen herättämien ajatusten jälkeen, en voi olla edelleen pohtimatta, mitä Ida Asplundin ja hänen hengenheimolaistensa kannanilmaisut saavat aikaan ruotsinkielisyydelle ja sen asemalle Suomessa. En usko, että ainakaan RKP:ssa suhtaudutaan kovin suopeasti suomenruotsalaisiin autonomia-ajatuksiin tai jopa geeniperimätutkimuksiin. Tai mistä sen tietää?

Posted by Piruparka at 07:39 AM | Comments (0)

helmikuu 15, 2005

VOIHAN KARTELLI

Ensimmäisen kerran sanaan kartelli taisin törmätä melko oudontuntuisessa tilanteessa vuosikymmeniä sitten, kun tasavallassa tehtiin ensimmäisiä niin kutsuttuja keskitettyjä tuloratkaisuja. Noita ensimmäisiä sopimuksia, jotka tunnettiin nimillä ”Liinamaa ykkönen” ja ”Liinamaa kakkonen”, kutsuttiin monien pienyrittäjien keskuudessa tuolloin ”kartellisopimuksiksi”. Pian tämän jälkeen Kekkonen halusi jättää kätensä jäljen myös työmarkkinapolitiikkaan ja runnasi läpi oman keskitetyn tuloratkaisunsa. Kuten varttuneimmat muistavat, tämä sopimus sai nimen ”Liinamaa Kekkonen”. Noiden aikojen jälkeen keskitettyjä tuloratkaisuja on tehty kymmeniä, eikä kenellekään ole enää tullut mieleen kutsua niitä kartellisopimuksiksi.

Sen sijaan kartellit ovat nousseet pinnalle niiden todellisessa merkityksessä eli puhutaan yritysten liittoutumisesta keskinäisen kilpailun rajoittamiseksi. Valtaosa ihmisistä mieltänevät kartellit yritysten yhteenliittymiksi, joissa sovitaan suoraan tuotteiden hinnoista, jaetaan markkinaosuuksia tai rajoitetaan keinotekoisesti tuotantoa, jolloin kysynnän ja tarjonnan laki pitää huolen hintojen pysymisestä korkeana.

Suomalainen, itsensä läpirehelliseksi kokeva rahvas, on aina ollut siinä lapsenomaisessa uskossa, että kaikki muutkin tasavaltamme täysivaltaiset jäsenet omaavat samanlaiset luonteenpiirteet. Tätä käsitystä ovat tukeneet maassa ja maailmalla tehdyt tutkimukset Suomesta ja suomalaisista, joiden mukaan meidät tunnetaan vähiten korruptoituneena maana maailmassa.

Vähitellen, joskin vielä hyvin verkkaisesti, alkavat suomalaisten silmät avautua. Erilaiset huhut olemassa olevista kartelleista ovat alkaneet saada niin sanotusti lihaa ympärilleen. Lemminkäisen johdolla vuosia toiminut asfalttikartelli, paljasti asiakkaiden satojen miljoonien menetykset, Kone oli mukana hissi- ja liukuporraskartellissa, Outokumpua sakotettiin ilmastointiputkiin liittyvästä kartellista. Ehkä yllättävin paljastus kuitenkin oli metsäteollisuuden pirissä paljastunut kartelli, jonka UPM-Kymmene - pakon edessä, valtaisilta sakoilta välttyäkseen – tunnusti ja jonka seurauksena Juha Niemelä sai lähteä konsernin johdosta uhkana jopa pelko Yhdysvalloissa langetettavasta vankeustuomiosta. Siellä kun kartellirikokset luokitellaan aivan eri rangaistuskategoriaan, kuin meillä.

Suomessakin on olemassa järjestelmä, jonka mukaan siis kartellin ensimmäisellä ilmiantajalla on mahdollisuus välttyä sakoilta, vaikka olisikin ollut osallisena kartellissa. Suomalaisen elinkeinoelämän piirissä vierastetaan mainitunlaista kartellien ilmiannon palkitsemista. Ei mikään ihme. Rikollispiireissä ei yleensäkään hyväksytä vasikointia.

Posted by Piruparka at 07:37 AM | Comments (0)

helmikuu 11, 2005

PELIN HENKI

Pelin nimi, kuten arvata saattaa, on presidenttipeli. Peliä yritetään lähes pakonomaisella vimmalla viheltää käyntiin, vaikka pelaajista ei ole tietoakaan. No, yksi ilmoittautunut on. Tätä kirjoitettaessa on juuri selvinnyt, että vihreiden Heidi Hautala on ilmoittanut omaavansa perinteistä suomalaista urheiluhenkeä, jopa sisukkuutta taistelussa tuulimyllyjä vastaan ja olevansa valmis lähtemään jälleen kisaamaan, mikäli valinta osuu kohdalle ja miksei osuisi. Vanhoilla näytöillä on merkitystä, kun tuoreimmat näytöt puuttuvat muilta kokonaan.

Tarja Halosen jahkailu ja ehdokkuusilmoituksen toistuvat lykkäämiset tuntuvat ärsyttävän ainakin mediaa. Siitä huolimatta ei ainakaan Piruparan silmiin ole osunut yhtään Gallup-kyselyä tai mielipidetiedustelua, missä Halonen ei olisi esiintynyt ja ollut kannatusennusteiltaan aina ylivoimainen kaikkiin muihin nähden. Muut varteenotettavat nimet kannatusmittauksissa ovat luonnollisesti olleet Matti Vanhanen ja Sauli Niinistö. Myöskään heiltä ei virallista osanottoilmoitusta ole kuulunut. Kovin suurella innostuksella ei kumpikaan näyttäisi suhtautuvan koko presidenttiehdokkuuteen.

Vanhasella näyttäisi jatkuvan samanlainen uhrautumismentaliteetti, joka alkoi jo silloin kun hän silminnähden vaivautuneena uhrautui pääministeriksi. Nyt vaan näyttäisi vuorossa olevan uhrautuminen presidenttiehdokkaaksi. Kuitenkin pääministerin toimenkuvaan liittyvä valta ja sen käyttömahdollisuudet lienevät Vanhaselle jo selvinneet. Hän näyttäisi jopa viihtyvän varsin hyvin nykyisessä tehtävässään. Siksi pyrkiminen presidentin riisuttujen valtaoikeuksien piiriin saattaa tuntua todelliselta uhraukselta. Alkoiko tuntua jotenkin tutulta? Eihän presidenttiys Lippostakaan aikoinaan kiinnostanut, kun pääministerin hommille ei loppua ollut näköpiirissä. Demareilla kuitenkin oli heittää kehiin toinenkin vaihtoehto Halonen, jonka kannatusluvut vielä muutama kuukausi ennen presidentinvaaleja jäivät kokoomuksen Riitta Uosukaisen, RKP:n Elisabeth Rehnin ja keskustan Esko Ahon varjoon.

Virallista suostumustaan ei ole antanut myöskään Sauli Niinistö. Ymmärtää kuitenkin on annettu, että suoranaisia rukkasiakaan eivät kosiskeluyritykset ole tuottaneet. Jossain on toivottu, että puolivallaton poikamies potisi jonkinasteista huonoa omaatuntoa puolueelleen aiheuttamasta sotkusta edellisten presidentinvaalien aikana ja nyt olisi mahdollisuus sovitukseen. Toivoa toki sopii. Todennäköisempää kuitenkin on, että mikäli Niinistö ehdokkaaksi suostuu, syyt mitä ilmeisimmin ovat jossain muualla kun huonossa omassatunnossa. Omaatuntoa kun patamustalla porvarilla ei eräillä tahoilla uskota edes olevan. Uskokoon ken haluaa.

Posted by Piruparka at 07:36 AM | Comments (0)

helmikuu 08, 2005

VAINOHARHAA JA HYSTERIAA

Mitään muita määritelmiä ei tule mieleen, kun seuraa, mitä kaikkea vuoden 2001 syyskuun 11. päivän jälkeinen terrori-isku Yhdysvaltoihin on maailmalla poikinut. Suon auliisti amerikkalaisille heidän pelkonsa sekä vapauden ja demokratian rajoja koettelevat toimensa hysteriaa hipovassa terrorismin pelossaan. Kuitenkin se, että he vaativat muuta maailmaa pelkäämään kanssaan edellyttämällä näiltä kaiken aikaa laajenevia toimia terrorismin torjumiseksi, on kohtuutonta.

Kuluneiden vuosien aikana ihmiset maailmalla ovat mukautuneet lentomatkailun tiukennettuihin määräyksiin. Jos kohta heti on muistettava, että mahdollisiksi terrorivälineiksi väitettyjä kynsisaksia käsimatkatavaroiden joukossa aikoinaan pidettiinkin lähinnä hilpeyttä herättävänä, kehnohkona huumorina. Ei kuitenkaan enää. Sen verran ihmiset ovat tottuneet tilanteeseen, että jättävät suosiolla kaikki mainitunkaltaiset "aseet" viemättä koneisiin.

Lentoliikenteen ohella, melkoisesti suomalaisiakin verovaroja nielevää toimintaa on myös vaatimus satamien aitaamisesta ja sulkemisesta ulkopuolisilta, joka sekin on tehty amerikkalaisten pelkotiloja helpottamaan. Perustelut eivät ole ainakaan tämän kirjoittajan tiedossa.

Turvamääräysten tiukentamiset, jotka koskevat edellä kerrottuja kohteita, ovat vielä siedettäviä, vaikkakaan eivät kaikki kovin järkeenkäyviä. Aivan eri kysymysten parissa liikutaan silloin, kun terrorismivaaraan vedoten muiden muassa suomalainen poliisi vaatii itselleen "Iso-veli" -oikeuksia, päästäkseen valvomaan kansalaisten elämää tarkkailemalla näiden seuraa, seuralaisia, ystäviä, tuttavia, keskusteluja, mielipiteitä, matkoja ja muuta liikkumista. Eikä se siihen loppunut. Jo pelkästään se, että kuka tahansa saattaa joutua salakuunnelluksi missä tahansa (jopa omassa asunnossaan), pitäisi herättää kysymyksiä: Mihin ollaan menossa? Mikä on tämän kaiken tarkoitus? Kun tälle tielle lähdettiin ajatus oli, että vakavissa, varsinkin huumerikoksissa tuomioistuimen nimenomaisella luvalla salakuunteluoikeus poliisille tapauskohtaisesti myönnetään. Se tiedetään, että näitä oikeuksia on venytetty varsin hulvattomasti ja laittomastikin. Onko poliisilain uudistamisessa - kansalaisten perusoikeuksien rajoittamisen ohella - kysymys myös laittomien käytäntöjen laillistamisesta?

Viimeistään tässä vaiheessa varoituskellojen olisi soitava, kun on selvinnyt, että omien vaatimustensa vastapainoksi poliisi ei halua itseensä kohdistuvan valvonnan lisäämistä. Sen verran erilaisia rekistereitä ja tarkkailutietoja on käytetty jo nyt väärin, että epäilyjen herääminen on perusteltua. Jos ihmisellä on "salattavaa", eikä halua viranomaisten valvovan kaikkea yksityis- ja muutakaan elämäänsä, onko hän siitä syystä potentiaalista terroristiainesta?

Posted by Piruparka at 07:34 AM | Comments (0)

helmikuu 04, 2005

PAKKOTYÖHÖN

Nyt se sitten on löytynyt. Viisasten kivi. Kas, kun kukaan aiemmin ei tullut havainneeksi, että perussyy tähän "Suuren laman" alkulähteillä alkaneeseen ja nyt jo lähes viisitoista vuotta kestäneeseen työttömyysongelmaan onkin työttömien omassa laiskuudessa ja haluttomuudessa ottaa vastaan heille auliisti tarjottua työtä.

Kuka tällaisen oivalluksen ja ahaa-elämyksen lienee kokenutkin, se aiheutti ketjureaktion, jonka tuloksena joissain virkamiesaivoissa syntyi loistava ratkaisu kaikkien viime aikojen hallitusten suurimpaan ongelmaan eli työttömyyden poistamiseen. Kaikessa loistavassa yksinkertaisuudessaan ratkaisu kuului: "Teetetään työttömillä töitä!"

Kuka tuon kuningasajatuksen keksikin, tuli samalla julkisanoneeksi ja virallisesti paljastaneeksi työttömienkin keskuudessa aina tiedetyn perustotuuden. Ei Suomessa työstä tai edes sen tekijöistä koskaan ole puutetta ollut. Puutetta on ollut palkanmaksajista. Kun työttömät määrätään pakkotyöhön tekemään työtä työmarkkinatukea vastaan, on suorastaan ihme, ellei ilmaisen työvoiman tarvitsijoita ala ilmaantua. Kun valtio vielä hoitaa vaadittavat tapaturma- ja muut työntekijöiltä edellytettävät vakuutukset, ei työvoimakustannuksia synny työnantajalle edes niiden muodossa. Ja mikä parasta. Työmarkkinatuki ei kasvata pätkääkään saajansa eläkekertymää, joten siltäkin osin tulee säästäväistä panostusta tulevaisuuteen. Kun eläkettä ei ole kertynyt, sitä ei tarvitse maksaakaan. Kuitenkin työt, jotka eivät ole kenellekään niin tärkeitä, että niiden tekemisestä oltaisiin valmiit maksamaan edes kohtuullista korvausta, tulevat tehdyksi.

Myönnän tietämättömyyteni. En tiedä, minkälainen vähimmäispalkkajärjestelmä Suomessa on tällä hetkellä. Jonkinlainen sopimusten yleissitovuus kuitenkin lienee olemassa. Siksi onkin todella mielenkiintoista nähdä, millä tavalla ammattiyhdistysliike suhtautuu työmarkkinatuen suuruisiin palkkoihin? Onko tässä maassa sellaisia töitä, joita tehdyt työehtosopimukset eivät koske? Vai onko aikomuksena tehdä jonkinasteinen silmänkääntötemppu, jolloin työttömien tekemät työt nimetään "työharjoitteluksi" tai joksikin muuksi "suojatyöksi", jolloin voimassa olevista sopimuksista päästään luistelemaan?

Kun nyt on saatu pää auki, seuraava päämäärä tullee olemaan se, että työttömän pakkotyöhön määritellään tulostavoitteet jotka työttömän on työmarkkinatukea saadakseen täytettävä. Edistystä on toki tapahtunut. Hitlerin keskitysleireissä työstä kieltäytymisestä saattoi seurata hengenlähtö.

Posted by Piruparka at 07:33 AM | Comments (0)

helmikuu 01, 2005

KIUSAAJAT JA KIUSATUT

Satuin mukaan seuraan, jossa keskusteltiin kiusaamisesta. Koska itselläni ei ole sen suurempia kokemuksia sen enempää kiusatuksi tulemisesta, kuin kiusaajana olemisestakaan, tyydyin kuuntelemaan ja mahdollisesti ottamaan opiksi käydystä keskustelusta.

Kuten arvata saattaa, kannanottojen pääteemoiksi nousivat kiusaamiset koulussa ja kiusaamiset työpaikalla. Seurueeseen kuuluvat henkilöt olivat sitä ikäluokkaa, että henkilökohtaiset ja omakohtaiset kokemukset koulukiusatuksi tulemisesta eivät olleet kovin ajankohtaisia. Sen verran keskustelu kuitenkin meni menneiden muisteluksi, että hyvin helposti löytyi yksimielisyys siitä, että ne kiusatuksi tulemisen kokemukset, joita oli, liittyvät usein koululiikuntaan ja -urheiluun. Urheilua ei ainakaan menneinä vuosikymmeninä – sen enempää opettajien kuin oppilaidenkaan taholla – koettu kouluaineeksi, jota varsinaisesti olisi opetettu tai tultu kouluun oppimaan. Keskinkertaisilla taidoilla ja onnistumisilla suorituksissaan silloin tällöin toki pärjäsi, mutta liikunnallisesta taitamattomuudesta saattoi seurata sekä tovereiden, mutta myös opettajien syrjinnän kohteeksi joutumista, jonka moni saattoi kokea suoranaisena kiusaamisena.

Kun keskustelu siirtyi työpaikkakiusaamiseen, joku heitti ajatuksen, että kiusaamisen alkiot löytyvät niin sanotuista henkilökemioista tai paremminkin niiden puutteesta. Silloin eräs esimiestehtävissäkin toiminut henkilö esitti mielipiteensä varsin napakan tuntuisesti ja kutakuinkin seuraavasti: ”Minä en usko kemioihin työssä. Aina kun joku nostaa tämän kemian puheeksi, ilmoitan olevani esimies, en kemisti. Työpaikalla on kyse ammatillisesta vuorovaikutuksesta. Yksityiselämän säännöt eivät päde töissä. Kotona voi suutuspäissään paiskoa ovia, mököttää, pitää mykkäkoulua tai vaikkapa pukea takin päälleen ja lähteä kävelylle. Töissä niin ei voi tehdä”.
Ja kun alkuun pääsi, tekstiä tuli lisää: ”Työkavereistaan ei tarvitse tykätä ollenkaan. Jos tykkää se on lisäarvo. Työt pitää hoitaa porukalla. Esimiehiin pätee sama. Ei kenenkään tarvitse tykätä alaisistaan. Työtä voidaan arvioida, ei ihmistä. Osa työtä on kyky olla vuorovaikutuksessa. On vaan niin, että joillain on niin paha luonnevika, etteivät kykene vuorovaikutukseen – siis tässä tapauksessa työntekoon toisten ihmisten kanssa”.

Kun nyt muistelen noita edellä kerrottuja ja viimeksi esitettyjä kannanottoja, myönnän niiden olevan varsin perusteltuja. Samalla mieleen tuppaa kuitenkin ajatus, että saattaisiko joku, joka haluaa kovasti olla pidetty ja tykätty, kokea nuo samat näkemykset työpaikkakiusaajan mielipiteiksi?

Posted by Piruparka at 07:31 AM | Comments (0)