« SALAISUUKSIA TIEDUSTELEMASSA | Vasta julkaistut | PAKKOTYÖHÖN »

helmikuu 01, 2005

KIUSAAJAT JA KIUSATUT

Satuin mukaan seuraan, jossa keskusteltiin kiusaamisesta. Koska itselläni ei ole sen suurempia kokemuksia sen enempää kiusatuksi tulemisesta, kuin kiusaajana olemisestakaan, tyydyin kuuntelemaan ja mahdollisesti ottamaan opiksi käydystä keskustelusta.

Kuten arvata saattaa, kannanottojen pääteemoiksi nousivat kiusaamiset koulussa ja kiusaamiset työpaikalla. Seurueeseen kuuluvat henkilöt olivat sitä ikäluokkaa, että henkilökohtaiset ja omakohtaiset kokemukset koulukiusatuksi tulemisesta eivät olleet kovin ajankohtaisia. Sen verran keskustelu kuitenkin meni menneiden muisteluksi, että hyvin helposti löytyi yksimielisyys siitä, että ne kiusatuksi tulemisen kokemukset, joita oli, liittyvät usein koululiikuntaan ja -urheiluun. Urheilua ei ainakaan menneinä vuosikymmeninä – sen enempää opettajien kuin oppilaidenkaan taholla – koettu kouluaineeksi, jota varsinaisesti olisi opetettu tai tultu kouluun oppimaan. Keskinkertaisilla taidoilla ja onnistumisilla suorituksissaan silloin tällöin toki pärjäsi, mutta liikunnallisesta taitamattomuudesta saattoi seurata sekä tovereiden, mutta myös opettajien syrjinnän kohteeksi joutumista, jonka moni saattoi kokea suoranaisena kiusaamisena.

Kun keskustelu siirtyi työpaikkakiusaamiseen, joku heitti ajatuksen, että kiusaamisen alkiot löytyvät niin sanotuista henkilökemioista tai paremminkin niiden puutteesta. Silloin eräs esimiestehtävissäkin toiminut henkilö esitti mielipiteensä varsin napakan tuntuisesti ja kutakuinkin seuraavasti: ”Minä en usko kemioihin työssä. Aina kun joku nostaa tämän kemian puheeksi, ilmoitan olevani esimies, en kemisti. Työpaikalla on kyse ammatillisesta vuorovaikutuksesta. Yksityiselämän säännöt eivät päde töissä. Kotona voi suutuspäissään paiskoa ovia, mököttää, pitää mykkäkoulua tai vaikkapa pukea takin päälleen ja lähteä kävelylle. Töissä niin ei voi tehdä”.
Ja kun alkuun pääsi, tekstiä tuli lisää: ”Työkavereistaan ei tarvitse tykätä ollenkaan. Jos tykkää se on lisäarvo. Työt pitää hoitaa porukalla. Esimiehiin pätee sama. Ei kenenkään tarvitse tykätä alaisistaan. Työtä voidaan arvioida, ei ihmistä. Osa työtä on kyky olla vuorovaikutuksessa. On vaan niin, että joillain on niin paha luonnevika, etteivät kykene vuorovaikutukseen – siis tässä tapauksessa työntekoon toisten ihmisten kanssa”.

Kun nyt muistelen noita edellä kerrottuja ja viimeksi esitettyjä kannanottoja, myönnän niiden olevan varsin perusteltuja. Samalla mieleen tuppaa kuitenkin ajatus, että saattaisiko joku, joka haluaa kovasti olla pidetty ja tykätty, kokea nuo samat näkemykset työpaikkakiusaajan mielipiteiksi?

Posted by Piruparka at 01.02.05 07:31

Comments

Post a comment