« helmikuu 2005 | Vasta julkaistut | huhtikuu 2005 »

maaliskuu 30, 2005

TOIVOA ON

Kohta tulee kuluneeksi parikymmentä vuotta siitä, kun Piruparka muutti Pohjanmaalta Loviisaan. Tuolloin elettiin aikaa, jolloin ilmassa väreili toiveikas ilmapiiri mahdollisesta kehityksen edelleen kehittymisestä alueella uuden ydinvoimalan muodossa. Kunnes sitten tuli kevät 1986 ja kaikki romahti Tshernobyliin.

Tilanne oli vakava, eikä tapahtunutta missään tapauksessa saa vähätellä. Myönnän kuitenkin ihmetelleeni vuosien saatossa sitä surutyötä ja sen totaalisen lamaantumisen laajuutta ja kestoa, jonka Ukrainassa tapahtunut onnettomuus aiheutti Loviisan seudulle. Vaikutti siltä, että kaikki olisi menetetty, kun suunnitelmat uudesta voimalayksiköstä jouduttiin hautaamaan yli vuosikymmeneksi. Vasta vuosituhannen vaihteen tienoilla alettiin jälleen uskoa, että uudelle ydinvoimalle saattaisi olla käyttöä ja tulevaisuutta vielä Suomessa, ehkä jopa Loviisassakin. En ala pohtimaan, oliko Tshernobylin aiheuttama depressio Loviisassa niin täydellinen, että se vaikutti jopa lobbaajien innokkuuteen. Joka tapauksessa pessimistinen asenne oli se, että Olkiluoto tässä kuitenkin vetää pidemmän korren, kuten sitten kävikin.

Nyt pitäisi kuitenkin ottaa pää pytystä eikä ainakaan ruveta samanlaiseen piinaan ja surutyöhön kuin vuonna 1986. Toivossa nimittäin löytyy. Nyt jo puhutaan kuudennesta ydinvoimalasta. Siitä keskusteltaessa, käytetään vielä jos-sanaa. Yhä useammin on kuitenkin ollut havaittavissa myös sana - kun. Toisin sanoen tyyliin: ”Kun Suomeen rakennetaan kuudes ydinvoimala …”

Energian hinnalla, Kioton sopimuksella, hiilidioksidipäästöillä jne. on näissä asioissa suuri merkitys. Yhtä tärkeää kuitenkin on, että lisäydinvoimaa rakennettaessa kaikkia munia ei laiteta yhteen koriin eli turvallisuussyistäkin on viisasta, ettei valtakunnan koko ydinenergiakapasiteetti keskity yhteen paikkaan.
Ajatus tekstin aiheeseen syntyi lehtiuutisesta, jonka mukaan Säteilyturvakeskuksen pääjohtaja on sitä mieltä, että kuudes Suomeen rakennettava ydinvoimala tulisi rakentaa nimenomaan Loviisaan. Vaikka STUK ei päätäkään voimalaitosten sijoituspaikkaa, kannanotto tulee sellaiselta taholta ja sellaiselta tasolta, että se kannattaa huomioida.

1970-luvulla rakennetut, nykyiset voimalayksiköt - ja niiden rakentamisen mukanaan tuoma taloudellinen hyöty - ovat todennäköisesti muokanneet, ehkä jopa aivopesseet, alueen ihmisten näkemyksiä, että usko ilman ydinvoiman lisärakentamista tapahtuvaan kehitykseen on, ellei nyt aivan mennyt, niin heikoissa kantimissa kuitenkin. Nyt siis onkin lakattava murehtimasta viidennen ydinvoimalan sijoittumista Olkiluotoon ja aloitettava työ kuudennen saamiseksi Loviisaan.

Posted by Piruparka at 07:50 AM | Comments (0)

maaliskuu 24, 2005

KYMMENEN VUOTTA EU:ta

Viime syksynä tuli kuluneeksi kymmenen vuotta siitä, kun Suomi neuvoa-antavan kansanäänestyksen tuloksen perusteella teki päätöksen liittyä EU:n jäseneksi. Kansanäänestyksen tulos oli selvä, 56,9 prosenttia puolesta ja 43,1 prosenttia vastaan. Kantansa tuossa äänestyksessä ilmaisi 74 prosenttia suomalaisista, joka on kohtalainen määrä kansalaisia, jos sitä vertaa äänestysprosentteihin muissa, viime aikoina käydyissä vaaleissa. No, presidentinvaalit eivät kuulu tähän kategoriaan.

Suomi siis yhdessä Itävallan ja Ruotsin kanssa liittyi vuoden 1995 alussa EU:n jäseneksi. Ovatko suomalaiset muuttuneet EU-myönteisimmiksi tänä aikana? Tuskin. Sillä edelleen tasavallasta löytyy melkoinen joukko ihmisiä, joiden mielestä EU:n jäsenyys on tehnyt Suomelle pelkkää potaskaa ja siitä olisi päästävä eroon hinnalla millä hyvänsä. Jostain syystä valtaosa tämän kansanosan enemmistöstä näyttää sijoittuneen valtakunnan kartalla sen itä- ja pohjoisosiin.

Jäsenyyden alkuaikoina monien huoli oli se, että Suomessa kansa jakautuu alueellisesti kahtia ja juopa maan eri osien välillä syvenisi. Levottomuus oli perusteltua, sillä missään muussa jäsenvaltiossa EU-kansanäänestys ei tehnyt niin selvää eroa kaupunkilaisten ja maaseutuväestön kesken. Kymmenen vuoden aikana huolen aiheellisuus on osoittautunut vaikutuksiltaan vähäiseksi. Vaikka EU-vastaisuus on edelleen voimissaan, mitään suuria kansanliikkeitä eikä kannatukseltaan isoja puolueitakaan ei ole EU:ta vastustamaan syntynyt, päinvastoin kun muissa jäsenvaltioissa. Ehkä suomalaisille on riittänyt, että kokoomusta lukuun ottamatta, kaikkien suurimpien puolueiden sisältä löytyy protestimielialaa ja keulakuvia vastustamaan EU:ta. Näistä vasemmistoliiton Esko Seppänen ja keskustan Paavo Väyrynen ovat olleet äänekkäimpiä ja skeptisinä europarlamentaarikkoina ovat olleet EU-kriittisten kansalaisten varaventtiilinä koko kymmenen vuotta kestäneen jäsenyyden ajan.

Kun EU:n kannattajat katsovat, että heidän odotuksensa, jotka aikoinaan liittyivät taloudellisiin tekijöihin, läntisen identiteetin lujittumiseen ja turvallisuuspolitiikan vahvistumiseen ovat toteutuneet, vastustajat näyttävät argumentteineen vaipuneet jonkinlaiseen pessimismin alhoon. Tämä ei välttämättä ole eduksi, varsinkaan näinä aikoina, kun EU on muutosten edessä. Sille ollaan vahvistamassa uutta omaa perustuslakia, jonka seurauksena EU:sta on tulossa oikeushenkilö, se saa valtionpäämiehen eli presidentin sekä ulkoministerin. Myös komission koonpano, uusien jäsenmaiden myötä, on muuttumassa.

Tasavallasta löytyy vahvojakin näkemyksiä siitä, että EU:n uudesta perustuslaista myös Suomessa olisi järjestettävä kansanäänestys. Hallituksen enemmistö, kokoomuksen antaumuksellisella myötävaikutuksella on kuitenkin sitä mieltä, että kansa ei tyhmyyksissään osaisi äänestää oikein, eikä siltä siksi kannata mielipidettä kysellä.

Posted by Piruparka at 07:49 AM | Comments (0)

maaliskuu 18, 2005

HUUMORIN KUKKA

Taju ymmärtää huumoria on yksilöllistä. Jotkut näkevät koomisia piirteitä tilanteissa, joissa toisten silmissä ei ole havaittavissa mitään huvittavaa, naurettavuudesta nyt puhumattakaan. Joskus on esitetty väite, että huumorintajun raja kulkee kyvyssä nauraa itselleen. Ehkä näin. Se kuitenkin on vain osa totuutta. Itselleen nauraminen voi olla myös puolustautumiskeino. Mitä enemmän nauraa itselleen, sitä vähemmän antaa muille mahdollisuutta tehdä sitä selän takana. Ei omille hölmöilyilleen ja kommelluksilleen nauraminen yleensä kovin suurta huumorintajua edellytä. Se, että hyväksyy muiden naureskelun, kun itse on nolossa eli kirjaimellisesti naurunalaisessa tilanteessa, edellyttää jo ihan toisen luokan huumorintajua.

Tilannekomiikka, eritoten silloin, kun siihen liittyy mahdollisuus vahingoniloon toisin sanoen tilaisuus nauraa kanssaihmisille, lienee aidointa ja mutkattominta huumoria. Mikäli mainitunlaisen huumorin kohteeksi joutuu ujo, helposti hämilleen joutuva ihminen, voi itselleen nauraminen sellaisissa tilanteessa olla todella kova paikka, olkoon huumorintaju ja sen ymmärtäminen kuinka korkealla tasolla tahansa.

Todennäköisesti jokaisen tuttavapiiristä löytyy oivallisia tarinaniskijöitä ja vitsinkertojia. Jostain syystä juuri tällaisten ihmisten ominaisuuksista puhuttaessa, esiin nousee luonteenpiirteenä heidän hyvä huumorintajunsa. En ole vakuuttunut, että se pitää paikkansa. Onko vitsinkertojalle yleensäkään välttämätöntä omata itse hyvä huumorintaju. Ilman kuulijan huumorintajua kun vitsillä ei ole mitään merkitystä, oli sen kertoja omilta huumoriominaisuuksiltaan miten lahjakas hyvänsä. Olen kuullut väitettävän, että huippuluokan koomikot ovat yksityiselämässään hyvinkin vakavamielisiä ja huumoria ymmärtämättömiä, ”totisia torvensoittajia”. Näin siis huumorin esittämisen ja sen tajuamisen välille ei välttämättä pidä laittaa yhtäläisyysmerkkiä.

Jonkinlaiseen kulutus- tai päivittäishuumoriin pyrkivät todennäköisesti ne käytössä elähtäneet fraasit ja huulenheitot, jossa iltapäivällä toivotetaan hyvää huomenta tai kaatosateessa todetaan, ettei vaan jaksa sataa ja vastaavasti helteellä valitetaan paisteen puutetta. Luulisi, että tuonkaltaisten heittojen ymmärtämiseen ei sen suurempia huumorintajun lahjoja edellytetä. Huumorin tajuamattomuuden todennäköistä huippua sen sijaan osoittaa se, että alkaa kyseenalaistaa mainitunlaisia väitteitä utelemalla vaikka, että miten niin huomenta tai kuinka niin ei sada. Tällaiseenkin aina silloin tällöin törmää.

Kaikesta huolimatta. Viis huumorintajusta. Pääasia, että on hauskaa.

Posted by Piruparka at 07:48 AM | Comments (0)

maaliskuu 15, 2005

"YLLÄTTÄVÄ UUTINEN"

Mikäli uutisella tarkoitetaan uuden tiedon esiintuomista ja julkaisemista, mitään uutista ei Paavo Lipposen ”yllättävässä” luopumisilmoituksessa Sdp:n puheenjohtajatehtävistä ollut. Tieto kuitenkin esitettiin ja tullaan esittämään eri tiedotusvälineissä ilmoituspäivän tärkeimpänä kotimaisena ”uutisena”.

Kun Lipponen viime tammikuussa, lipposmainen virne naamallaan, kehotti toimittajia kärsivällisyyteen ja odottamaan maaliskuuhun tätä ”yllättävää ilmoitusta”, ei kenellekään jäänyt epäselväksi mikä tulee olemaan tämän uutiseksi muotoutuneen ilmoituksen sisältö. Yllättävä ja todelliseksi uutiseksikin kelpaava tieto olisi ollut se, että Lipponen virnuiluineen olisi tehnyt niin sanotun tuplavedätyksen ja ilmoittanut – todellisena yllätyksenä – että asettuukin uudelleen Sdp:n puheenjohtajaehdokkaaksi. Tällaisella mahdollisuudella joillain tahoilla toki spekuloitiin väittämällä, että Lipposelle ei riitä 12 vuoden työrupeama ja pääsy legendaaristen Rafael Paasion ja Kalevi Sorsan rinnalle aikajanalla, vaan kunnianhimo vaatii pistämään paremmaksi. Ei vaatinut.

Keskustelua Lipposen kruununprinssistä on käyty pitkään. Seuraajaehdokkaiden nimiä on vilahdellut julkisudessa enemmän ja vähemmän koko Lipposen puheenjohtajakauden ajan. Ihan tosissaan uuden puheenjohtajan etsiminen alkoi silloin, kun Sdp:ssä alettiin ymmärtää, että Lipponen ihan vakavissaan aikoi EU:n komission puheenjohtajaksi.

Vaikka Lipposen unelma eurooppalaisesta huippuvirasta ei toteutunutkaan, nimilista kruununperijöistä jäi elämään. Varteenotettavimpana on esitetty 7-8 nimen luetteloa, joista toiset niminä ovat varteenotettavampia. Toiset taas eivät. Suuria ikäluokkia porukassa ovat edustaneet Antti Kalliomäki, Sinikka Mönkäre ja Erkki Tuomioja. Nämä kaikki ovat ikänsä puolesta sitä joukkoa, jolla on edessään viimeinen taisto puheenjohtajakisassa, elleivät tule valituksi

Seuraavana ovat viidenkympin villitytystä potevat Arja Alho, Johannes Koskinen ja Eero Heinäluoma, joista ensimmäinen on jo ilmoittautunut kisaan, mutta joista jälkimmäistä pidetään ehdottomasti vahvimpana Lipposen seuraajaehdokkaista. Fyysistä raamia löytyy ja siltä osin hän täyttääkin Lipposen mitat mennen tulleen. Heinäluomalla myös artikulointi- ja mediataidot päihittävät Lipposen vastaavat avut. Kansainvälisyys on kysymysmerkki. Sitä kuitenkin Sdp:n puheenjohtajalta ja potentiaaliselta pääministeriehdokkaalta nyky-Suomessa vaaditaan. Väitetään hänen valituksi tulleessaan myös palauttavan Sdp:tä ne kuuluisat pari piirua vasemmalle, jota monet odottavat.

Hännänhuippuna tulevat Sdp:n ikäjakautuman terminologiassa nuorta polvea edustavat 40+ ikäiset Jouni Backman ja Tarja Filatov. Nuorehkosta iästään huolimatta tämä parivaljakko on ehtinyt jo politiikan ankarissa koettelemuksissa ryvettymäänkin. Backman Ylen toimitusjohtajasuhmuroinnissa ja Filatov epäkiitollisessa työministerin tehtävässä. Mielenkiintoisen kevään Lipponen ilmoituksellaan kuitenkin sai aikaan.

Posted by Piruparka at 07:47 AM | Comments (0)

maaliskuu 08, 2005

EI VOI OLLA TOTTA

Suomessa on viime aikoina vaivihkaa ja vähän julkisemminkin pohdittu, mitä itäinen naapuri haluaa viestittää kommenteillaan ja kannanotoillaan, joita toistuvasti ovat esittänet niin Venäjän suurlähetystön, kuin ulkoministeriönkin edustajat. Tähän asti suomalainen taho on vakuutellut suhteiden olevan kunnossa. Samoilla linjoilla on hyssytelty naapurin, niin kutsutulla ylemmällä taholla.

Ensin ”veli venäläinen” moitti meitä täkäläisen suurlähetystönsä edustajan välityksellä, syyttäen suomalaisten toimettomuutta, kun emme ole tehneet tarpeeksi töitä EU:n ja Venäjän välisten suhteiden edistämiseksi. Eduskunnan puolustusvaliokunnalle naapurilla oli napisemista suomalasten Nato-yhteistyön syvenemisestä sekä Suomen ja Venäjän välisen sotilaallisen yhteistoiminnan vaatimattomuudesta. Sen jälkeen sapiskaa saatiin kansalaisten potemasta russofobiasta. Suorastaan naurettavuuksin mentiin siinä vaiheessa, kun vaadittiin suomalaiselle lehdistölle kurinpalautusta, ettei sen välityksellä kerrottaisi naapurin kaupallisen edustuston puuhasteluista ilotyttöbisneksessä.

Näitä naapurin näpäytyksiä on kuluneina kuukausina ollut sen verran taajaan tahtiin, ettei niitä voi jättää huomiotta. Varsinainen tölväisy saatiin kuulla, kun kerrottiin, että Venäjän ulkoministeriön internetsivuilla oli puututtu presidentti Tarja Halosen, Ranskan vierailun yhteydessä pitämään puheeseen. Monille tuli ensimmäisenä mieleen epäilyt, että nyt on herätetty henkiin Juri Komissarov kertomaan jälleen kerran suomalaisille vanhoja, neuvostoaikaisia ”totuuksia” toisen maailmansodan historiasta. Se seikka - että talvisota, mutta sen vaikutuksesta myös jatkosota, oli seurausta Molotov-Ribbentrop sopimuksesta - ei näytä vieläkään auenneen itärajan takana. Siellä asetetaan Suomi Saksan rinnalle syyllisenä toiseen maailmansotaan, eikä hyväksytä Halosen näkemystä maittemme välillä käydyistä erillissodista. Erittäin oudoksi, mutta samalla mielenkiintoiseksi asian tekee se, että pääministeri Vanhanen käsitteli samoja kysymyksiä kutakuinkin samoin sanavalinnoin viime kesänä. Nämä kannanotot eivät aiheuttaneet itärajan takana minkäänlaista reaktiota. Syntynyt tilanne antaa mahdollisuuden spekulointiin vaikkapa niin, että naapurissa määritellään tarkasti kenen lausuntoja pidetään niin merkittävinä, että niihin kannattaa puuttua.

Venäjän taholta voi näköjään odottaa mitä tahansa. Otsikon kaltainen huudahdus pääsi kuitenkin Piruparan huulilta vasta silloin, kun näköelimiin sattui teksti Venäjän ulkoministeriön näkemyksestä suomalaisesta demokratiasta. Suoraan HS:n verkkosivuilta lainaten, kannanotto kuului seuraavasti: ”On muuten niin, että nimenomaan Pariisin rauhansopimus loi Suomeen sellaisen poliittisen tilanteen, joka takasi ihmisten oikeuksien ja vapauden palauttamisen sekä demokraattisen yhteiskunnan luomisen”.

Kun tiedetään, että Pariisin rauhansopimuksen ehdot saneltiin Suomen osalta yksiselitteisesti Neuvostoliiton toimesta, edellä oleva on kai ymmärrettävissä niin, että sikäläisen näkemyksen mukaan vasta Neuvostoliiton toimien seurauksena Suomeen syntyi demokratia??? Näin siis naapurissa.

Posted by Piruparka at 07:46 AM | Comments (0)

maaliskuu 04, 2005

YLIMIELTÄ JA ALAMAISUTTA

Molempia yllämainittuja suhtautumistapoja esiintyi taannoisella, Yhdysvaltain presidentti Bushin Eurooppaan suuntautuneella vierailulla. Kuten arvata saattaa herra Bush edusti ylimielisyyttä ja valtaosa eurooppalaisista johtajista alamaisuutta.

Herra Bushin matka oli naamioitu sovinnontekoretkeksi, mutta todellisuudessa mainittu herra tuli Euroop-paan messiaanisena sanansaattajana kaitsemaan laumaansa ja kertomaan, että Nato on ainoa turvallisuuspoliittinen järjestö, jossa suhteita yli Atlantin hoidetaan. Sanomasta selvisi edelleen se aavistettavissa ollut tieto, jonka mukaan Yhdysvaloissa jatkossakin katsotaan, että maailmassa kansat ja ihmiset ovat joko heidän puolellaan tai heitä vastaan. Ja Eurooppa vakuutti olevansa puolella.

Jonkinlaiseen armoitetun messiaanisuuden viittaan näytti Bush pukeutuneen myös siinä, että jakamalla eurooppalaisille alamaisilleen ylimielisen armollisesti puhutteluaikaa, hän samalla tuli jakaneeksi - todennäköisesti tarkoituksella - vanhan mantereen edustajat vuohiin ja lampaisiin, mikä eurooppalaisten ja nimenomaan suomalaisten joukossa aiheutti hämminkiä, kun osaa puhutteluoikeuden saajista kohdeltiin suorastaan lemmikkeinä, toisten saadessa tyytyä lyhyihin, vain minuutin kestäviin puheenvuoroihin. Suomessa kun niin innokkaana toivottiin lellikin osaa.

Suomalaisten suurimmaksi huolen aiheeksi koko vierailussa näytti siis muodostuvan se, että ”tiettyjen” suomalaispiirien innokkaasta hännänheilutuksesta huolimatta meitä ei noteerattu kuin mainittuun minuutin porukkaan kuuluvaksi. Pienenä maana ja nöyristelyyn tottuneina, olisimme kaiketi sen vielä, suuren katkeruutemme niellen sietäneet, elleivät muut liittoutumattomat maat kuten Irlanti ja Itävalta, mutta ennen kaikkea Ruotsi olisi saanut itselleen oikeutta puhutella messiaanisen käytöksen omaavaa Bushia huomattavasti pidempään. Todennäköisesti jopa enemmän suomalaisiin iski tietoisuus siitä, että EU:n Venäjä-kannanoton Bushille esitti Irlanti. Herkkähipiäisimpien suomalaisten mielestä tässä oli jo havaittavissa, ellei nyt aivan suoranainen tölväisy, niin ainakin vahva signaali siitä, mitä muut ajattelevat meidän ulko- ja Eurooppa-politiikastamme.

Aiemmin mainitut, tasavallan presidentin valtaoikeuksiinkin puuttuneet, piirit saivat edellä kerrotusta ankaraksi koetusta kohtelusta uutta puhtia purjeisiin. Näille USA:n alamaisiksi innokkaasti haluaville ja nöyristelyyn taipuvaisille ”suoraselkäisille suomalaisille” ei riittänyt, että presidentti Halonen kohotettiin Yhdysvalloista saapuneen messiaanisen sanansaattajan epäviralliseksi asiantuntijaksi kaikessa, mikä koskee tämän solmion asentoa, vaan omaa valtionpäämiestämme pidetään globalisaatio-oppeineen edelleen lähes kaiken Amerikan vastaisuuden ruumiillistumana.

Posted by Piruparka at 07:44 AM | Comments (0)

maaliskuu 01, 2005

PAHEKSUTTU PEKKAROINTI

Mitäkö on ”pekkarointi”? Ilman suurempaa pohdiskelua voi aavistaa, että toiminta liittyy tavalla tai toisella keskustan kauppa- ja teollisuusministeri Mauri Pekkariseen. Tässä nimenomaisessa yh-teydessä pekkaroinnilla tarkoitetaan aluepoliittista kotiinpäin vetämistä. Kuka verbin on keksinyt, siitä ei ole tietoa. On väitetty, että keskustalaisessa arvomaailmassa ensin tulee puolueen etu, sitten oma etu, kolmannelle sijalle asetetaan aluepoliittiset eli oman vaalipiirin asiat ja viimeiseksi mietitään kansakunnan parasta.
Hieman vähemmänkin kotimaisten poliitikkojen puuhastelua seurannut on voinut havaita, että ministeri Pekkarinen - puoluetoverinsa puolustusministeri Kääriäisen ohella - on erikoistunut myös ministeriaikanaan oman vaalipiirinsä eli tässä tapauksessa Jyväskylän ja Keski-Suomen edun ajamiseen. Siinä on ohitettu puolueen ja ehkä jopa ministerin oma etu - kansakunnan intresseistä nyt puhumattakaan. Tämä, siltarumpupolitiikaksikin joskus kutsuttu toiminta on tasavallan hallituksessa tiettävästi ylittänyt demariministereiden ärsytyskynnyksen siinä määrin, että Pekkarisen nimen mainitseminen aluepolitiikan yhteydessä saa hallituskumppanit näkemään punaista. Keskustalaisen käsityksen mukaan Pekkarinen on joutuneen demareiden taholta jopa työpaikkakiusaamisen kohteeksi.

On selvää, että jokaisella kansanedustajalla on oikeus, jopa velvollisuus vetää kotiinpäin. Sieltähän ne äänet tulevat ja valtakirja saadaan. Ministerinä toimiessaan kansanedustajankin toimenkuva on kuitenkin sen verran erilainen että kansakunnan edun tulisi ohittaa paikalliset edut, siitä huolimatta, että houkutus oman vaalipiirin intressien hyödyttämiseen onkin suuri.

Sen verran Pekkarisella näyttää puurot ja vellit menneen sekaisin, että orientoituminen kansanedustajan tehtävään on sotkeentunut ministerin hommiin ja nimensä saaneen aluepoliittisen toiminnan jatkamiseen, että kerrotaan hänen kyselleen puolueensa johdolta, onko hänen jatkamisessaan ministerintehtävissä enää mitään järkeä. Pekkarisen ei kuitenkaan työpaikkakiusaamisen takia anneta lopettaa, vaikkei häntä tietävästi pidetäkään niin korvaamattomana, että sen takia haluttaisiin vaarantaa hallitusyhteistyö demareiden kanssa, joten aika näyttää, millä tasolla keskisuomalaisten asiaa jatkossa ajetaan.

Oli miten oli. Kun näitä valtakunnan tason puuhasteluja seurailee itäisen Uudenmaan itäisimmältä laidalta, iskee väistämättä mieleen pieni kateus keskisuomalaisia kohtaan. Olkoon edellä kuvattu pekkarointi miten paheksuttavaa tai peräti tuomittavaa tahansa takaraivoon hiipii ajatus, mistä itäinenkin Uusimaa löytäisi itselleen oman itsepäisen edunvalvojansa pekkaroimaan oman alueensa puolesta yhtä lannistumattomasti kuin Pekkarinen, omaa ministeriyttään uhmaten tai sen peräti uhraten.

Posted by Piruparka at 07:43 AM | Comments (0)