« syyskuu 2005 | Vasta julkaistut | marraskuu 2005 »

lokakuu 28, 2005

SÄHKÖKATKO

Eletään aikaa, kun sähkökatkot lienevät yleisimmillään. Toki mainittuja ilmiöitä esiintyy muulloinkin, mutta syksyisten tuulien ja myrskyjen myötä sähkökatkosten esiintymistiheys kasvaa. En pääse ajatuksesta, että viimeisten vuosikymmenten ja vuosienkin aikana sähkökatkoksia Suomessa on esiintynyt kuitenkin yhä useimmin. Samalla niiden ajallinen kesto on pidentynyt. Kun käytössäni ei ole tilastoja, käsitys perustuu pelkästään niin sanottuun mutu-tuntumaan. Onko niin, että sähkölinjat ovat nykyisin herkempiä häiriöille, kun menneinä aikoina? Tuuleeko nykyisin voimakkaammin ja useimmin kun joskus taannoisina vuosikymmeninä? Saattaa olla niinkin, että mielikuva sähkökatkosten taajenemistiheyden kasvusta johtuu ainoastaan siitä, että niiden merkitys ei ennen ollun niin suuri kuin nykyisin.
Vielä Piruparan lapsuudessa sähköä kotioloissa tarvittiin tuskin muuhun kun valaistukseen. Keskivertaisissa kotitalouksissa sähköllä toimivia laitteita valaistuksen ohella oli yleensä ainoastaan radio ja kun siitä kuunneltiin pääsääntöisesti vain iltauutiset, valoisaan aikaan sähkön katkeamista kotioloissa tuskin edes huomasi.
Lyhytkestoiset sähkökatkokset eivät elämää ja elämistä juurikaan hetkauta, mutta kuluvan viikon keskiviikon, ehkä viitisentoista tuntia kestäneen sähköttömän ajan vaikutukset alkoi huomata jo selvästi. Päivän ruokailut sujuivat voileipälinjalla ja mielessään pähkäili ajatusta sulaneesta pakastimesta, jonka sisällön saisi kuskata lähiaikoina biojätteeksi, mikäli sähköttömästä ajasta tulisi hyvinkin pitkäkestoinen. Tuntui, että mitään muuta ei tässä tilanteessa voi tehdä, kun ottaa kirja ja lukea tai mennä kylmästi petiin päivätorkuille. Mietteet kulkivat sitä rataa, että miten illalla aikaansa kuluttasi. Jatkaisiko lukemista taskulampun valossa vai pelaisiko pasianssia kynttilän loisteessa? Nuoremmille ikäryhmille saattoi muunkinlainen puuhastelu tulla mieleen. Lieneehän tilastollinen tosiasia, että yhdeksän kuukauden kuluttua pitkään kestäneiden sähköttömien ajanjaksojen seurauksena, syntyvyyskäyrissä esiintyy kasvua ja suoranaisia piristyspiikkejä. Sähkökatkon ajankohta (noin klo 00.17–15.00) ei tainnut kuitenkaan olla paras mahdollinen, mikäli sen seurauksena toivotaan olevan vaikutusta itäisen Uudenmaan väkilukuihin ja tulevien veronmaksajien lukumäärään. Todennäköisempää on, että mikäli sähkökatkoksilla halutaan vaikuttaa muuttotappiokuntien väestömäärään positiivisesti, niin mainittuja sähköttömiä aikoja on järjestettävä muuhun ajankohtaan kun aamuyöhön, jolloin ihmiset mitä todennäköisimmin nukkuvat ja päiväaikaan, jolloin potentiaalinen kohderyhmä viettää aikaansa työpaikoillaan. Tai toisaalta. Mistäpä Piruparka sitä tässä iässä enää niin varmasti voisi tietää?

Posted by Piruparka at 09:23 AM | Comments (0)

lokakuu 25, 2005

HERKÄT HIPIÄT

Joskus käy niin, että pakinapalstanpitäjä joutuu hakemalla hakemaan aihetta tekstiin. Tätä pakinaa varten ei tarvinnut. Aihe suorastaan on hypännyt silmille, kun viime päivinä on lukenut uutisia lehdestä, kuunnellut radiosta tai katsellut televisiosta. Kysymys on tietenkin ulkoministeri Erkki Tuomiojasta ja hänen esittämistä näkemyksistä, jotka ainakin Piruparka ymmärsi niin, että europarlamentaarikot saattaisivat toimia vastuullisemmin, mikäli olisivat ensin harjoitelleet kansallisissa parlamenteissa ja valittu vasta sieltä hoitelemaan asioita eurooppalaisella tasolla. Tuomiojan mukaan europarlamentti myös sekaantuu sille kuulumattomiin asioihin, tehtailemalla ”lausumia kaiken maailman asioista”, joihin sillä ei ole toimivaltaa. Muiden muassa ulkopolitiikasta.

Ja se kalikkahan kolahti. Herkkähipiäiset europarlamentaarikot tai ainakin sikäläinen konservatiiviryhmä älähti kuin pahemmankin kolahduksen saaneena. Kerrotaan, että viestinviejänä ja sanansaattajana sekä ulkoministerin suomenkielisen lehtihaastattelun kääntäjänä eurooppalaisittain ymmärrettävälle kielelle, olisi toiminut Tuomiojan entuudestaan vanha ”kaveri”, Aleksander Stubb, jonka taidot ja mahdollinen poliittinen osaaminen - kuten hyvin tiedetään - ei ole saanut valmennustaan suomalaisessa parlamentissa, eduskunnassa.

Myös Tuomiojalla - niin ulkoministeri kun onkin - on oikeus henkilökohtaisiin mielipiteisiin ja kannanottoihin. Siksi saattaisikin olla aiheellista kysyä, mitkä ovat Stubbin motiivit oman pesän tarkoitukselliseen likaamiseen, kun Suomessa suomalaiselle lukijakunnalle tarkoitettu kannanilmaisu kiikutettiin europarlamentin käsittelyyn. Oliko tässä kuitenkin kaikkein herkkähipiäisin Aleksander Stubb itse? Omat, mitä ilmeisimmät antipatiat Tuomiojaa kohtaan kun kuitenkin poikivat konservatiiviryhmän taholta uhkailuja Suomen EU-puheenjohtajakauden onnistumispyrkimyksille ensi vuonna.

Erilaisten lausumien tehtailu kuulunee europarlamentaarikkojen omimpiin työrutiineihin, jotka antavat oikeuden kuitata kohtalaista korvausta menetetystä vapaa-ajasta. Voisi olettaa, että 732 europarlamentaarikon joukossa yksi hymyilevä suomalainen ei lausumillaan kovin paljon hankaluuksia kykenisi omalle maalleen järjestämään. Luulo, kuten tiedetään, ei kuitenkaan ole tiedon väärti. Nyt se nähtiin.

Mepit Euroopan parlamentissa, samoin kun kansanedustajat Suomessa, pyrkivät profiloitumaan tiettyjen kansalaisryhmien aatemaailmaan. Siksi tuntuu vähintäänkin oudolta, että kokoomustaustalta europarlamentin konservatiiviryhmässä lausumia laativa Stubb, esiintyy tällä tavoin sananvapauden suitsijana. Uutisia vapaan mielipiteenilmaisun rajoittamisista, kun on totuttu kuulemaan aivan päinvastaisilta tahoilta.

Posted by Piruparka at 09:21 AM | Comments (0)

lokakuu 21, 2005

VEIJARITARINA

Huolimatta siitä, että Piruparka ei virallisesti tai epävirallisestikaan ole kirjallisuusarvostelija, eikä omaa edes siihen tarvittavaa osaamista ja pätevyyttä, olen vuosien varrella muutaman kerran kirjoittanut pakinapalstallani näkemyksiä kokemistani lukuelämyksistä.

Kovin usein ei satu, että käteen osuu kirja, joka lukukokemukseltaan kuluu luokkaan ”kerralla luettava”. Nyt sattui. Sain juuri käsistäni 336-sivuisen, Kalle Isokallion, kuluvana vuonna julkaistun romaanin ”Terijoki takaisin”.

Kysymyksessä on lähes reaaliaikaan sijoittuva satiirinen veijaritarina Suomesta, Venäjästä ja Euroopan unionista. Se on kertomus Jumalan huumorintajusta. Perheyrityksen laajenemisesta ja muuttumisesta muovinaruja valmistavasta nyrkkipajasta ohjelmistoyritykseksi. Se on tarina merinäköalasta, museovirastosta, kaasuputkesta ja Hangon kaupunkiin perustettavasta kaasusatamasta sekä uuden suomalaisen yliopiston rakentamis- ja toteutumissuunnitelmista. Siinä kerrotaan Euroopan unionin tukitoimista, direktiiveistä, lähialueohjelmasta ja pohjoisesta ulottuvuudesta ja tietenkin Terijoesta ja sen vuokraamisesta ja siitä mitä näillä ja monilla muilla kytköksillä on tekemistä toistensa kanssa.

Riemastuttava lukuelämys, jonka parissa aika kului siitä hetkestä kun kirjan otin käteeni siihen ajankohtaan kun päätin lukemisen teoksen päättävän epilogin viimeiseen sanaan. Kerran kävin välillä syömässä ja kaksi kertaa nauttimassa pari kupillista kahvia. Silloinkin kirja oli läsnä ja lukunautinto jatkui syömisten ja juomisten ohessa ja lomassa. Muuten aika siis kului kokonaisuudessa kirjan parissa. Tuossa aiemmin jo mainitsin, että kirjan tapahtumat sijoittuvat lähes reaaliaikaan. Se tarkoittaa, että osa kirjassa esiintyvistä henkilöistä on mainittu omalla nimellään ja jotkut ovat tunnistettavissa virkaasemansa tai luonnekuvauksensa perusteella ja kirjan tapahtumat olisivat mahdollista sijoittua vaikkapa kuluvaan hetkeen.

Kirjan esittelystä ilmenee, että kysymyksessä on kirjailija seitsemäs teos. Minun lukemistani vasta ensimmäinen, mutta ei taatusti viimeinen. Se tarkoittaa, että yöpöydälleni tai muuten luettavien kirjojen joukossa tulee jatkossa olemaa myös Kalle Isokallion aiempi tuotanto. Sen verran nautittavaa ja riemastuttavaa luettavaa olivat asiantuntevat kuvaukset byrokratiasta niin suomalaisella kunnallisella ja valtiollisella, kuin EU:nkin tasolla. Kirja kertoo, kuinka asioita hoidetaan pitkään markkinataloudessa eläneessä Suomessa ja vastaavasti siihen vasta hiljattain siirtyneessä itänaapurissa. Mitä ja miten asioiden hoitoon vaikuttavat ”verkottuminen” ja päätöksenteon oikea ajoitus ja hyvin toimivat henkilösuhteet.

Suosittelen luettavaksi.

Posted by Piruparka at 10:21 PM | Comments (0)

lokakuu 18, 2005

LÄNNETTYMISVAJETTA

Sitä se siis on - ”lännettymisvajetta” – mikäli on uskominen kokoomuksen entiseen puheenjohtajaan, taannoiseen suurlähettilääseen, ministeri Pertti Salolaiseen. Hän julisti valtakunnan päälehdessä, vajaa viikko sitten seuraavasti:

”Suomen ei tarvitse hakea Naton jäsenyyttä turvallisuusvajeen, Venäjän uhan tai terrorismin torjunnan vuoksi, vaikka näillä kaikilla seikoilla on yhtymäkohtia turvallisuustarpeisiimme”.

Tuossa kohtaa piti oikein pysähtyä. Iskiköhän tämän kirjoittajalle luetun ymmärtämishäiriö? Vielä enemmän huuli pyöristyi, kun jatkoin lukemista. Salolainen jatkoi:

”Suomen tulee hakea Nato-jäsenyyttä ennen kaikkea siksi, että meillä on integraatiovaje, jota voisi kutsua myös lännettymisvajeeksi”.

Toisin sanoen Salolainen tuhoaa parilla lauseella kokoomuksen nykyjohdon lempilapsen, Suomea vaivaavan turvallisuusvajeen ja mahdollisen terrorismiuhan, jotka tähän asti ovat olleet puolueen Nato-intoilun pääasiallisimpina motiiveina, vaikkei mainittua termejä koskaan sen tarkemmin ole määriteltykään. Kuuluminen Euroopan unioniin ei siis tee Suomesta tarpeeksi uskottavaa läntistä tasavaltaa, kun vanhat itäblokin maat ja entiset Neuvostoliiton vasallitkin ovat jo Naton jäseniä. Hieman jälkiviisaan tuntuisesti Piruparka voisi todeta, että sitähän se oli sittenkin, kokoomuksen kaipuuta läntiseen ”Kultapossukerhoon”, johon kuuluminen kaiketi uskotaan häivyttävän ainakin suomalaisten poliittisesta muistista kokoomuksen suomettumisaikaiset neuvostomakeilut.

Salolaisen kannanmäärittelystä ei ehtinyt kulua montakaan päivää, kun Ylen tv-uutiset julkaisi sunnuntaina tutkimuksen, jonka mukaan Nato-jäsenyyden kannattajia löytyy Suomesta edelleen vain 21 prosenttia. Luvut muuttuivat kuitenkin oitis, kun haastateltavilta kysyttiin mielipidettä tilanteessa, jossa tasavallan ulkopoliittinen johto perustellusti päättäisi hakea Nato-jäsenyyttä. Mainitun ratkaisun hyväksyisi 49 prosenttia suomalaisista ja ainoastaan 37 prosenttia vastustaisi. Tämä osoittaa, että vaikkei Nato-jäsenyyteen edelleenkään suhtauduta kovin myönteisesti, luottamus kansakunnan demokraattisesti valittuja päättäjiä kohtaan on varsin vankalla pohjalla. On siis edelleen todettava, että Suomen liittyminen Natoon lienee ainoastaan ajan kysymys, oli Piruparka asiasta mitä mieltä tahansa.

Kukaan suurten puolueiden presidenttiehdokkaista ei tähän mennessä ole uskaltanut ottaa ehdotonta kantaa Suomen Nato-jäsenyyden puolesta. Sellaista on pidetty mitä todennäköisimmin poliittisena itsemurhana. Mielenkiintoista onkin seurata, mitä jatkossa tulee tapahtumaan. Uskaltavatko ehdokkaat tämän jälkeen tulla ulos kaapistaan, kun kansa on ilmoittanut luottavansa päätöksentekijöiden kykyyn ja taitoon tehdä oikeita ratkaisuja.

Posted by Piruparka at 09:20 AM | Comments (0)

lokakuu 14, 2005

YHDISTYVÄT KUNNAT

Kova kuhina tuntuu käyvän – kuntaliitosten liepeillä. Kavereita etsitään - ja torjutaan. Kuka kunta haluaa leikkimään kenenkin kaa, kuka on keräämässä lelujaan ja vaihtamassa hiekkalaatikkoa, kuka ”jämähtämässä” puolustusasemiin omana kuntanaan? On toki hyvä, että asioista keskustellaan, kannatetaan, ollaan eri mieltä ja vastustetaan. Kaikki ei tietenkään sovi kaikille. Kaikki eivät voi olla voittajia, aina mukaan mahtuu niitä, jotka kokevat jäävänsä tappiolle. Eipä auta, vaikka Piruparastakin saattaisi vanhetessaan tuntua mukavalta viettää loppuelämänsä vielä joskus vaasalaisena. Tuskin Ruotsinpyhtäätä kuitenkaan Merenkurkun maisemiin liitetään. Ei tässä silti häviäjäksi itseään tunnusteta. Kävi sitten kuinka kävi.

Jonkinlainen informaatio saattaisi kuitenkin olla paikallaan. Mikä on se logiikka, jonka mukaan isommiksi muutetuissa kunnissa olisi vaikkapa vähemmän hoidettavia sairaita ja vanhuksia kuin entisissä pienissä kunnissa yhteensä? Tai sitten koulutettavia lapsia? Saisiko esimerkiksi lääkäreitä tai päteviä opettajia halvemmalla, mikäli niitä hankittaisiin tukuittain tai muuten isompi partia kerralla? Hoitohenkilökunta nääntyy jo nyt työtaakkansa rasituksesta, minne se työtaakka eli hoidettavat potilaat isommissa kuntayksiköissä katoaisivat?

Säästöjäkin varmaan syntyisi. Päällekkäisyyksiä pitäisi poistaa. On selvää, että satamäärin kunnanjohtajia ja muita kunnallisia virkamiehiä laitettaisiin vanhemmasta päästä eläkkeelle ja nuoremmat saisivat hakeutua työttömiksi työnhakijoiksi. Tulisivat halvemmaksi. Onhan joku laskutaitoinen osannut arvioida, että nykyisellä kunnallisella virkamieskapasiteetilla kyettäisiin palvelemaan 20 000 000 suomalaista, joten löysiä lienee ja ne luonnollisesti kannattaa ”vetää sisään”.

On selvää, että henkilöstökulujen vähentäminen yhtäällä antaa mahdollisuuden niiden lisäämiseen toisaalla. Eli turhien kunnanjohtajien ja muiden päällekkäisten virkamiesten palkoissa säästetyillä euroilla palkattaisiin hoitohenkilökuntaa sairaille ja vanhuksille. Tämä toki toimii, mutta perustuuko nyt meneillään oleva kuntaliitoskuume ainoastaan siihen mahdollisuuteen? Onko tämä kuntien yhdistämisintoilu muuten pelkkä itsetarkoitus? Kukaan ei ole kertonut sitä, kuinka toimii se järjestelmä, joka mahdollistaa yhdistyneille kunnille paremman, tehokkaamman ja halvemman tavan hoitaa palveluvelvoitteet asukkailleen? Mitä tarkoittaa käytännössä se palvelu- ja rakenneuudistus, mitä sisäministeriössä kuntasektorille suunnitellaan? Alan epäillä, että tietääkö sitä todella kukaan, vai onko kaiken takana ainoastaan sinisilmäinen uskomus johonkin vanhaan fraasiin, että suuremmat yksiköt tulevat aina halvemmaksi kuin pienet?

Kysymyksiä on paljon, vastauksia sen sijaan puuttuu.

Posted by Piruparka at 10:08 PM | Comments (0)

lokakuu 11, 2005

SYYTÖN

Nyt se sitten päättyi, yksi vaihe 45 vuotta vanhasta Bodomjärvi-mysteeristä. Kuukausia lööppejä ja muutenkin tiedotusvälineitä hallinnut oikeuskäsittely päättyi Nils Gustafssonin julistamisella syyttömäksi kaikkiin syytekohtiin. Melkoinen mediatapahtuma ja kallis show yhteiskunnalle. Viulut kun menevät veronmaksajien piikkiin. Herää kuitenkin kysymys, oliko kaikki sen arvoista? Ihmisille kertyi työpaikka-, kahvipöytä- ja kapakkakeskusteluja. Lehdet saivat jutunaiheita ja ehkä lisäsivät myyntiäänkin. Syyttömäksi julistamisesta huolimatta, yhden miehen maine on tuhottu koko hänen loppuelämänsä ajaksi ja silti kesän 1960 Bodomjärven tapahtumat ovat edelleen ratkaisematta.

Puuttumatta tapaukseen sen yksityiskohtaisemmin, on todettava, että hieman ilkeä maku jäi suuhun koko tapahtumaketjusta. Aikamoinen sirkus tarvittiin yhden miehen syyttömäksi toteamiseen. Sillä siitähän koko jupakassa oli kysymys. Muistan selvästi erään rikosylikomisarion televisiossa esittämän lausunnon, joka antoi ymmärtää, että vuosikymmeniä ihmisten mieliä askarruttanut kolmen nuoren ihmisen surma Bodomjärvellä on käytännöllisesti katsoen ratkaistu. Dna oli taikasana, joka oli koko arvoituksen avain, tai ainakin olisi pitänyt olla. On toki inhimillistä, että nuorehkolla rikostutkijalla on houkutus yliarviointeihin tilanteessa, jossa on mahdollista saada nimensä suomalaisen rikostutkinnan historiaan, yhden sen kaikkien aikojen ongelmallisimman tapauksen ratkaisijana. Sen sijaan, että olisi lähdetty todistamaan epäillyn syyllisyyttä tilanne, tuon lausunnon jälkeen, alkoi muodostua Gustafssonin syyttömyyden todisteluksi.

Vaikka kysymys on täysin erilaisista tapauksista, en pääse ajatuksesta, että jokin aika sitten oltiin jokseenkin samankaltaisessa tilanteessa. Tapahtuma koskee tietenkin - myös lööppejä hallinnutta - Rusin veljesten ja erityisesti Alpo Rusin vakoiluepäilyjä. Myös sen käsittelyn yhteydessä poliisilta ”lipsahti” joko vahingossa tai tarkoituksella lausuntoja, jotka aiheuttivat Rusin ennalta syyllistämisen ja suhteettoman jahdin tätä vastaan. Tuossa tapauksessa ei käsitelty dna-näytteitä, mutta energiaa kului nimenomaan syyttömyyden todisteluun sen sijaan, että näytöt syyllisyydestä olisivat olleet aukottomat.

En ole oikeusoppinut, mutta jostain on alitajuntaan tarttunut nyrkkisääntö, että epäilty on syytön niin kauan kun hänet syylliseksi todistetaan. Henkilöllä on luonnollisesti oikeus puolustautua syytteitä vastaan, mutta häneltä ei edellytetä, että todistaa itsensä syyttömäksi. On todella huolestuttavaa, jos ollaan menossa siihen suuntaan, että oikeutta jaetaan julkisuudessa ja jopa etukäteen. Tästä on viitteenä lehtien julkaisemat pikaiset mielipidetiedustelut, joiden mukaan suuri joukko suomalaisia olisi pelkällä mututuntumalla julistanut Gustafssonin syylliseksi.

Posted by Piruparka at 10:22 PM | Comments (0)

lokakuu 07, 2005

MUISTELMIA

Aikalaisten subjektiiviset kokemukset eletystä elämästä kuuluvat lempilukemistooni. Melkoinen onkin se muistelmien ja elämänkertojen määrä, joka vuosikymmenten kuluessa on kulkenut yöpöytäni kautta ja lukunautinnon ohella muokannut myös mielipiteitäni siksi, että yksilölliset elämykset ja muistelot antavat usein väriä ja mielenkiintoista näkemystä muuten viralliseen historiankirjoitukseen.

Vuosien saatossa olen törmännyt suureen joukkoon myös niin sanottuja ”tavallisia” ihmisiä, joiden elämä ja kokemukset - heidän itsensä mielestään - ovat sitä luokkaa, että ne olisi saatava ylösmerkityksi ja kansien väliin kaikelle kansalle kerrottavaksi. Pieni pilke silmäkulmassa myönnän itsekin aikoinani kuuluneeni samaan joukkoon ja uskoneeni, että omat elämänkokemukset ovat ainoalaatuisuudessaan niin mielenkiintoisia, että ne herättävät mielenkiintoa myös muissa ihmisissä. On kuitenkin aivan toinen asia, kiehtooko kenenkään ”taviksen” elämä ja subjektiiviset kokemukset muita, ellei niillä ole yhteyttä johonkin historialliseen tapahtumaan, esimerkiksi sotakokemuksiin.

Ensimmäisiä ja toistaiseksi ainoita kokemusperäisiä muistelmiamme suunnittelimme erään ystäväni kanssa noin kaksitoistavuotiaina. Toverini kanssa pidimme siihenastista elämäämme niin merkityksellisenä ja elämyksiä täynnä olevana, että päätimme ryhtyä tekemään niillä rahaa, julkaisemalla yhteiset muistelmamme. Kollektiivisten kokemustemme siihenastinen huipentuma oli ollut Tampereen kautta, Porin syksyisille kaduille ja sieltä edelleen rahattomina Haapamäen putkaan kolmeksi vuorokaudeksi säilöön päätynyt karkumatkamme. Sen piti olla muistelmiemme huipentuma, joten päätimme aloitta muistelmien kirjoittamisen siitä. Meillä molemmilla kaksitoistavuotiailla ”muistelmien kirjoittajalla” oli elävä, omakohtaiseen kokemukseen perustuva aistihavainto siitä, miltä tuon ikäisestä tuntuu – muiden karkumatkaan liittyvien kokemusten ohella – viettää kolme vuorokautta sellissä lukkojen takana. Kokemuksen kirjoittaminen paperille oli kuitenkin jo aivan toinen juttu. Pari tuntia kestänyt, ensimmäinen ja ainoaksi jäänyt istuntomme ”muistelmiemme” parissa tuotti sinikantiseen vihkoon puolen sivun verran lyijykynällä kirjoitettua tekstiä, jonka laadullinen taso tuskin olisi ilahduttanut edes senaikaista äidinkielen opettajaamme.

Kovin helppoa ja yksinkertaista ei edes omien muistelmien kirjoittaminen ole. Melkoinen määrä muistelmia mennee täysin hukkaan, mikäli on uskominen kapakan hämyssä tavan takaa toistettuun, usein hieman sammaltavaan lausahdukseen:

– Jonkun pitäis kirjoittaa mun elämästä kirja.

Posted by Piruparka at 09:16 AM | Comments (0)

lokakuu 04, 2005

KARHUNPELKOA

Karhu on Suomen kansalliseläin. Karhua on aikojen kuluessa kunnioitettu, mutta myös pelätty siinä määrin, että sen nimen turhaan lausumista ääneen on pidetty uhkatekijänä, jonka tämän metsän kuninkaan pelättiin tavalla tai toisella kostavan. Koska noihin aikoihin ei tiedetty mitään EU:n turvatakuista tai Nato-optioista, karhun kostotoimilta pyrittiin suojautumaan, keksimällä tälle Mesikämmenelle mitä erilaisimpia ”peitenimiä”, ettei se havaitsisi olevansa ihmisten puheiden kohteena ja lähtisi siitä syystä näitä puheita kostamaan.

Lähes samankaltaista, taikauskoista ”karhunpelkoa” näyttäisi sisältyvän tämän päivän keskusteluun Suomeen kohdistuvista uhkakuvista ja turvallisuusvajeista. Sana ”ryssä” muukin ”ryssittely” kotiutui ”peiteniminä” sujuvasti suomalaisten kielenkäyttöön heti Neuvostoliiton hajottua. Sen sijaan sitä, että päättäjien päivittäiseen kielenkäyttöön kuuluva taivastelu tasavaltaamme vaivaavasta turvallisuusvajeesta, tarkoittaa uhkakuvaa itänaapuri Venäjän taholta, ei kukaan uskalla sanoa ääneen, vaikka kaikki sen tietävätkin. Ehkä karhun kostonpelossa poliitikkojemme housut tutisevat ja pelko istuu persuksissa niin tiukasti, että ”ruma sana uskalletaan sanoa niin kun se on” vasta sitten, kun turvatakuut tavalla tai toisella ovat saatu hankituksi.

Ei Piruparkakaan niin naiivi ole, että väittäisi Suomessa olevan sellaisen uhkatyhjiön, jollaisen ruotsalaiset maassaan uskovat vallitsevan (uhkatyhjiöllä tarkoitetaan turvallisuusvajeen vastakohtaa). Olen myös vakuuttunut, että pelätty karhu itärajan takana ei ole huijattavissa. Takuuvarmasti siellä tiedetään ketä Suomessa tarkoitetaan, kun puhutaan uhkakuvista ja turvallisuusvajeesta, vaikkei kohdetta ääneen sanottaisikaan. Siellä tiedetään myös se, ketä vastaan tulisivat suuntautumaan ne turvatakuut, joita orpanat suomalaisen puoluekentän oikealla laidalla ovat kauhuissaan vaatimassa joko Nato-optioiden hyödyntämisen muodossa tai ainakin EU:n mahdollisesti tarjoamina.

Jostain tarttui aistimiin mielipide, että viime aikoina kovasti tapetille nousseet venäläisten koneiden ilmatilaloukkaukset eivät ole olleet vahinkoja, vaan kysymys itäisen karhun reviirimerkinnöistä. Onko näin? Sitä voi vain arvailla. On toki muitakin syitä, joista karhu on viime aikoina ärhennellyt. On muiden muassa vaadittu suomalaismedian vaientamista, Venäjän lähetystöön läheisesti liittyvän ilotyttöbisneksen uutisoinnista ja äkäilty suomalaisista erillissotalausunnoista. Ovatko ne niitä syitä, jotka Suomessa ovat herättäneet keskustelun turvallisuusvajeista ja uhkakuvista vai ovatko karhun vihoittelut seurausta näistä puheista? Sitä sopii kukin tykönään miettiä.

Posted by Piruparka at 09:45 PM | Comments (0)