« toukokuu 2007 | Vasta julkaistut | heinäkuu 2007 »

kesäkuu 29, 2007

RIUKU VAI EI

Pakinanpakertaja saa aiheensa usein uutisista. Yleensä niin, että niissä joku alkaa ärsyttää ja jää vaivaamaan mieltä.

Tämän tekstin saatteli vauhtiin nimenomaan tuo ärsytys, joka seurasi hieman huolimattomasti kuunneltua televisiouutista, jossa kerrottiin Suomen puolustusvoimien suunnitelmista raahata maastossa pidettyihin sotaharjoituksiin erilaisilta kesäfestareilta tutuksi tulleita, siirrettäviä WC-pömpeleitä. Kesäjuhlien ja muiden yleisötapahtumien yhteydessä niiden tarpeellisuuden toki ymmärtää. Eikä tässäkään ole tarkoitus väittää, ettei varusmiesten, -naisten ja kantahenkilökunnan fysiologia edellyttäisi nestemäisten ja vähän tanakampienkin nautinta-aineiden ulospääsyn helpottamista.

Mieltä jäi kuitenkin vaivaamaan se, mitä vikaa vanhassa kunnon riu’ussa on? Onko Suomen puolustajiksi koulutettavien pers’hipiä tullut niin herkäksi, ettei se siedä tarpeidentekoa luonnon helmassa, vaan vaatii toimitukseen lukollisen, tehdasvalmisteisen eriön.

Naisten mukaantulo konkreettisiin maanpuolustustoimiin saattaa tietenkin selittää jotain, mutta onhan naisia ollut mukana sotaharjoituksissa jo vuosikausia ja nyt vasta on alettu puhua siirrettävistä käymälöistä. Toisaalta, on näkösuoja riittänyt ennenkin. Otetaan nyt esimerkkinä paljon harrastetut, linja-autoilla tehdyt seuramatkat. Kun autoissa ei takavuosina vielä ollut asianmukaista tilaa tarpeiden hoitamiseen, sellaisten yllättäessä, bussi yleensä pysäytettiin rauhalliselle tieosuudelle komennolla, miehet vasemmalle ja naiset oikealle puolelle.

Kolmantena syynä moiseen, metsään siirrettävien vessojen kuljetussirkukseen saattaa löytyä joltain luonnonsuojelutaholta. Ehkä ne, jotka aatemaailmastaan huolimatta, ovat päättäneet lähteä suorittamaan asepalvelusta, ovat huolissaan omien ja toisten jätösten tuhovaikutuksista luonnossa. (Kas kun ei eläinten.) Tai ehkä siirrettäviä vessavaatimuksia esitetään jostain siviilipalvelupaikkojen sisäkloseteista käsin. Yhtenä vaihtoehtona saattavat olla myös ne, jotka siviilipalveluvakaumuksella aivopestyinä näkevät jopa riu’ulla käynnin niin sotaisana toimintana, että sitä on vastustettava vaatimalla käyttöön siirrettävät siviilivessat.

Kovin vakuuttavassa valossa ei siis esiinny tasavallan puolustuspoliittinen julistus, uskottavasta itsenäisestä ja liittoutumattomasta puolustuksesta, jos ensimmäisinä toimina mahdollisille sotatoimialueille edellytetään vessaverkoston rakentamista – jopa ennen kuin noita julistuksessa mainittuja maanpuolustustoimia lähdetään edes harjoittelemaan. Tositoimista puhumattakaan!

Posted by Piruparka at 02:29 AM | Comments (0)

kesäkuu 26, 2007

AIVOPESTY USKOMUS

Ajatus Suomeen syntymisestä lottovoittona, lienee perua jostain 1970-luvulta, jolloin Kekkonen eräässä uudenvuodenpuheessaan uskotteli kansalaisille asian niin olevan. Suomalaisiin tuo väite on uponnut yllättävän tehokkaasti ja myös säilynyt jonkinlaisena totuutena tai ainakin lentävänä lauseena läpi vuosikymmenten. Suhtautumistapa on osoitus siitä, että hyvältä kuulostaviin asioihin halutaan uskoa, oli asian laita oikeasti mikä hyvänsä. Todellisen tiedon hankkiminen saattaa romahduttaa kauniin ajatuksen pohjalle rakennetun uskomuksen.

Tuota Kekkosen harrastamaa – aivopesunkin tunnusmerkistön täyttävää – taktiikkaa, oli noihin aikoihin jo pitkään ja melkoisella menestyksellä harjoitettu itäisessä naapurimaassa. Siellä kun uskonnonkaltaisena ”totuutena” väitettiin länsimaissa ihmisten elävän kapitalismin alistamina kurimuksessa, jonka väitettiin olevan valovuosien päässä neuvostoparatiisista. Tuolloin väite varmistettiin tiukalla matkustuskiellolla, jonka myötä vertailujen tekeminen tehtiin mahdottomaksi.

Viime aikoina monissa tutkimuksissa on mitattu eurooppalaisten elämänlaatua. Tutkimusten kohteena ovat olleet ihmisten tyytyväisyys omiin elin- ja työoloihinsa, taloudelliseen tilanteeseensa, sosiaaliseen elämänsä sekä tarjolla oleviin julkisiin palveluihin.

Kuten arvata saattaa, suomalaiset ovat kunnostautuneet näissä tutkimuksissa olemalla niin omiin, kuin yhteiskunnan taholta tarjolla oleviin oloihinsa – tanskalaisten jälkeen – kaikkein tyytyväisimpiä. Erääksi yksityiskohdaksi voidaan nostaa tutkimusten paljastama, suomalaisten keskuudessa vallitseva vakaumus, omasta elämästään lähes sosiaali- ja terveyspalvelujen onnelassa. Tuollainen tutkimustulos joutuu outoon valoon, kun seuraa sitä tyytymättömyyden aiheuttamaa valitusta, mikä kansalaisten keskuudessa – muiden muassa näiden mainittujen palvelujen osalta – vallitsee. Ainakin, mikäli on uskomista näistä asioista käytäviin nettikeskusteluihin tai vaikka vain lehtien yleisönosastokirjoituksiin.

Mitä tällaisesta ristiriidasta pitäisi päätellä? Ymmärtääkseni ainakin sen, että suomalaisten takaraivoon on sieltä 1970-luvulta lähtien aivopesty ajatus Suomeen syntymisen lottovoitosta. Siitä on vähitellen muodostunut sellainen uskontoa hipova vakaumus, jonka lähtökohta on se, että vaikka suunnilleen kaikki asiat Suomessa ovat kutakuinkin päin p-tä, ne kuitenkin ovat paremmin kuin muilla.

Kannattaisi ehkä avata silmänsä, ettei käy kuin naapurille Neuvostoliiton hajottua. He kun ensimmäisinä toiminaan tyhjensivät Suomen vanhoista Ladoista, kuvitellessaan niiden edustavan kaiken vaurauden jaloimpia ilmentymiä.

Posted by Piruparka at 03:41 AM | Comments (0)

kesäkuu 21, 2007

VAARALLINEN VIIKONLOPPU

Hieman suurpiirteisesti asian ilmaisten, suomalaiset tappavat tai tapattavat itseään pääsääntöisesti kahdella tavalla. Joko autolla maantieliikenteessä tai vesillä liikkuessaan hukkumalla.

Ensi viikonloppu, jolloin ihmiset suurin joukoin siirtyvät maanteille, päästäkseen edelleen vilvoittavien vetten ääreen ja osittain myös sieltä palatessaan, sisältää nuo molemmat mainitut vaaraelementit, muodostaen sellaisen riskikasauman, jota muina aikoina vuodesta tuskin esiintyy. Kun tilastoon vielä lisätään muutama tupakan kanssa sänkyyn sammunut ja puukon kohteeksi joutunut, niin ollaan parinkymmenen vainajan lukemissa tai todennäköisesti jopa yli.

Tilastojen valossa näyttää siltä, että kuolemaan johtaneet onnettomuudet eivät ainakaan maanteillä ole vähentyneet. Eikä mikään viittaa siihen, että edessä oleva juhannusviikonloppu tekisi tähän poikkeusta. Joka juhannukselle löytyy aina myös muutama sellaisen ylivertaisen itsetunnon omaava uros, joka kuvittelee ulottuvuutensa yltävän veneen partaan yli ja pitävät näin huolen, että suomalaisten kansainvälisesti erikoinen tai kyseenalainenkin maine – sepalus auki hukkuneiden johtavana maana maailmassa – säilyy vahvana.

Toisaalta voitaneen todeta, että ne jotka nautituista runsaista nestemääristä huolimatta, sinnittelevät juhannuksen yli hengissä, osallistuvat – jos kykenevät – omalta osaltaan juhannuksen onnettomuuksissa menetetyn väkilukukiintiön paikkaamiseen. Tosin seuraukset näkyvätkin vasta tuolla maaliskuun jälkimmäisellä puoliskolla. Noista tilastoista ei tämän kirjoittajalla ole tarkistettua tietoa, ainoastaan teoreettisia, kaukaisia ja jo hämäriksi muuttuneita muistikuvia menneistä juhannuksista, joskus muinaisuudessa.

Tilastoja uhmaten ja kuolemaa halveksien suomalaiset siis lähtevät joka vuosi juhannuksen viettoon. Nainen juhannuksen juhlijana selviytyy suuremmalla todennäköisyydellä hengissä kuin mies. Myös meren äärellä hukutaan harvemmin kuin järven tuntumassa. Ja sanomattakin lienee selvää, että kohtuullisesti janojuomia nauttien, on suuremmat mahdollisuudet pysyä elävien kirjoissa, kuin niin sanotusti pers’kännissä.

Näihin riveihin ei kannata suhtautua neuvoina. Suomalaisia kun vuosien saatossa on ohjeistettu niin maanteillä kuin vesilläkin liikkumisessa huomattavasti auktorisoiduimmilta tahoilta. Ja kuten tiedetään, ilman sen suurempaa vaikutusta. Toivottelenpa vaan hauskaa juhannusta niille, jotka vielä viikonlopun jälkeen ovat hengissä. Muillehan ei toivotuksilla ole merkitystä.

Posted by Piruparka at 04:33 AM | Comments (0)

kesäkuu 19, 2007

KÄPYKAARTILAISET

Rintamakarkuruutta harrastivat sodan aikana käpykaartilaisiksi kutsutut hyypiöt. Tämän kirjoittajan näkemys on, että vastuunpakoilu, jota jotkut maamme ministereistä täysin edesvastuuttomasti näyttävät harrastavan Helsingin ja Sipoon välisessä kuntajakokiistassa, ei ole muuta kuin rintamakarkuruutta. Vaikka vastuunpakoilua kutsutaan fiksusti jääviydeksi, kysymyksessä ei ole mikään muu kuin pahemman luokan käpykaartilaisuus.

Jääviys päätöksentekoprosesseissa on erinomaisen tärkeä asia, mikäli vähänkään aihetta ilmenee. Mutta erityisen tuomittavana jääviyden taakse piiloutuminen näyttäytyy silloin, kun siihen vetoamalla pyritään pakoilemaan vastuuta ryhtymällä rintamakarkuriksi, kun päätettävänä on syystä tai toisesta kiusalliseksi koettuja asioita.

Mielleyhtymä käpykaartilaisiin assosioituu niistä ministereistä, jotka joskus aiemmin esitettyihin kannanottoihinsa viitaten, katsovat olevansa esteellisiä tekemään päätöstä edellä mainitussa Helsinki – Sipoo kuntajakokysymyksessä. Hyvänen aika! Onko tästä pääteltävissä, että aina on odotettavissa jääviysongelmia, mikäli tasavallan ministeri on päätettävästä asiasta jotain mieltä, tai ainakin silloin, jos on tullut näkemyksensä julkisesti ilmaisseeksi. Tämän logiikan mukaan, jokaisen – myöhemmin ehkä ministeriksi valitun henkilön – vaalien alla julkisesti esittämä vaalilupaus tai mielipide saattaa tehdä hänestä esteellisen tekemään päätöstä mainitusta asiasta. Hieman – mutta vain hieman – mutkia suoraksi vetäen, tämä tarkoittaisi, että kukaan mielipiteitään vaalilupauksina esittävä ei voisi pyrkiä ministeriksi, mikäli aikoisi lupauksensa toteuttaa tai toisaalta ministeriksi pyrkivä (mikä lienee kaikkien poliitikkojen päätavoite) ei voisi esittää mielipiteitään ja vaalilupauksia, koska ei jääviyssäännösten mukaan voisi kuitenkaan osallistua niistä päättämiseen.

Moraalista jääviyttä toki saattaa löytyä niiltä ministereiltä, jotka tässä, nyt esilläolevassa tapauksessa, ovat olleet tekemässä päätöstä Helsingin kaupunginvaltuutettuina. Mutta mistä nurmijärveläinen Vanhanen ja jyväskyläläinen Pekkarinen löytävät esteellisyytensä? Tai no, tiedetäänhän se. Oma etu on lähempänä kuin kansakunnan etu. Omien arvostelu tekee ministeristäkin käpykaartilaisen.

Todettakoon tässä vielä lopuksi, että tämän kirjoittaja ei henkilökohtaisesti hyväksy tapaa, millä Helsinki – suuremman ja vahvemman oikeudella – toimi, lähtiessään ”valloittamaan” maa-alueita Sipoosta, vaikka, ymmärränkin metropoli-suunnitelmat ja niiden edellyttämän lisämaan tarpeen. Mutta eipä Piruparan tarvitsekaan tehdä asiasta päätöstä.

Posted by Piruparka at 04:53 AM | Comments (0)

kesäkuu 15, 2007

MIES MENNEISYYDESTÄ

Kun vuosia kestäneen ulkomaankarkotuksen jälkeen, kansa armahti Paavo Väyrysen ja sieti jopa vain kohtuullisesti purnaten, tämän – myös virkapaikkansa suhteen – käymän, ketkuiluepisodin, luulisi miehen uhkuvan työtarmoa päästä näyttämään kyntensä.

Näin ei kuitenkaan näytä käyvän. Ihmisten ihmetellessä viikkoja kestävää hiljaisuutta ja oivallisten työtilaisuuksien – esimerkkinä Venäjän raakapuutullit – lipuessa sivu suun, menneisyydessä tahtopoliitikoksikin väitetty Paavo Väyrynen vaan istua röhnöttää eduskunnan ministeriaitiossa happamin ilmein, eteensä tuijottaen. Mikä miestä painaa? Edelleenkö ulkomaankauppaministeriys tuntuu liian heppoiselta postilta? Vai onko Paavolle käymässä niin kuin monelle ikätoverilleen? Aika on ajamassa ohi ja vähitellen alkaa siirtyminen joukkoon, josta on tapana sanoa, että heillä on loistava tulevaisuus – takanapäin!

Helsingin Sanomille antamassaan haastattelussa Väyrynen kertoi kaipaavansa keskustelua. Yleensä keskusteluyhteyttä kumppaniin kaipailevat väljähtyneessä avioliitossa elävät, turhautuneet vaimoihmiset. Paavo osoittaa, että voivat ne miehetkin keskusteluja kaivata. Kun keskusteluyhteyttä vaan ei tunnu löytyvän, Väyrynen päätti avautua valtakunnan päälehdelle. Tällaisia avautumisprosesseja kaiketi tavataan suositella, mikäli keskusteluyhteys kumppaniin pätkii tai ei toimi lainkaan.

Tämän avautumisen seurauksena alkoi selvitä, että syylliseksi Paavon masennukseen paljastui toinen mies. Ja mikä traagisinta, hänenkin nimensä on Paavo – Paavo Lipponen, joka Väyrysen ulkomaankomennuksen aikana meni ja salakavalasti muutti niitä toimintatapoja ja käytäntöjä, mihin Paavo V. menneinä vuosikymmeninä oli pitkän hallitusuransa aikana harjaantunut ja joihin hän kuvitteli myös palaavansa. Näin ei kuitenkaan käynyt. Tapettuaan aikaansa vuosikaudet eurooppalaisissa vallan kammareissa, Paavo V. näyttää vieraantuneen, vai pitäisikö sanoa – kasvaneen erilleen – kotimaan asioista ja politiikanteosta niin, että paluu uudenlaisiin poliittisiin käytäntöihin tuntuu todella vaikealta. Vanha vallanhimo, joka Väyrystä ajoi takaisin kotimaan politiikkaan ja joka hänen kohdallaan tyydyttyi nimenomaan nimityksistä keskusteltaessa ja niitä jaettaessa, ei nykymenolla saakaan täyttymystä. Voiko omien kehystensä sisällä toimiminen muka tyydyttää valtapoliitikkoa???

Onko siis ihme, että Paavo Väyrynen – mies menneisyydestä – valittaa keskustelun puutetta ja katkerana joutunee jatkossakin julkituomaan kysymyksen: ”Miksei mul-kukkaan mittään puhu”.

Posted by Piruparka at 01:13 AM | Comments (0)

kesäkuu 12, 2007

ONGELMALLISTA TAI SITTEN EI

Jo pitkään tasavallastamme on löytynyt tahoja, joiden käsitys on voimakkaasti ollut se, että ainoa mittari, millä Suomea, sen uskottavuutta ja ehkä jopa olemassaolonsa oikeutta mitataan, ovat kutsut Valkoiseen taloon.

Valtakunnan päälehti julkaisi listan eurooppalaisista johtajista, jotka ovat nuoremman herra Bushin aikana saaneet vierailukutsuja Yhdysvaltoihin. Ja toden totta, näyttää siltä, että Suomi johtaisi joukon viimeistä neljännestä eli neljästäkymmenestä Euroopan maasta, Suomen takana on ”vain” kymmenkunta. Silti kutsuja Suomelle on tullut saman verran kuin esimerkiksi Belgialle, Hollannille, Portugalille ja Itävallalle, joista kolme ensin mainittua ovat sentään Naton jäsenmaita.

Joskus on väitetty, että se merkitys, jonka suomalaiset antavat sille, mitä muut meistä ajattelevat, on lähtöisin kansakunnan huonosta itsetunnosta. Vai olisiko niin, että ruokahalu kasvaa syödessä? Kekkosen aikana riitti, kun suhteet Neuvostoliittoon pelasivat ja yhteisissä kommunikeoissa julistettiin kansojemme välistä ystävyyttä. Ja vaikka Kekkonen reissasi milloin missäkin, muistini mukaan hän kävi 25 vuotta kestäneen presidenttiytensä aikana virallisella vierailulla Yhdysvalloissa tasan yhden kerran eli ensimmäisen presidenttikautensa lopussa, John F. Kennedyn kutsumana. Toki Suomessa tuota ainoaakin kutsua pidettiin niin merkittävänä, että sitä pidettiin esillä vuosikymmeniä.

Tuon ensivisiitin jälkeen Suomen johtavia poliitikkoja on vieraillut Valkoisessa talossa ja melko moni Yhdysvaltain presidenteistäkin on käynyt Suomessa. Äkkiä tulevat mieleen Gerald Ford, Ronald Reagan ja Bill Clinton. Tällaiset vierailut saattavat olla niitä jotka kasvattavat tuota mainittua ruokahalua. Suomessa ei ehkä ymmärretä tai haluta ymmärtää, että ei tässä silti mitään maailman napoja olla, vaikka historiaan joskus sattui ajanjakso, jolloin Suomi oli suurvaltojen käymien neuvottelujen pitopaikkana.

Kylmän sodan päättymisen jälkeen Suomi on Yhdysvalloille pieni harmiton maa jossain Euroopassa, jonka presidenttinä ja ulkoministereinä ovat viime vuosina esiintyneet sodanvastaisista näkemyksistään tunnetuksi tulleet henkilöt. Jos sodanvastaisuus on syy jättää suomalaisia kutsumatta, siitä suomalaisten tuskin on syytä kantaa huolta.

Koska Suomen valtiojohto kuitenkin on saanut odottaa uusintakutsuja kovin pitkään, mieleen tunkee väkisinkin ajatus siitä, minkälainen ristiriita sisältyy vaikkapa YK:n puhujapöntöstä esitettyihin kannanottoihin ja niihin, joita joskus läheteltiin pyytämättä ja yllätyksenä, koskien Irakin vastaista koalitiota???

Posted by Piruparka at 02:19 AM | Comments (0)

kesäkuu 08, 2007

TYÖHÖNSÄ HULLUUNTUNEET

Alkuviikosta törmäsin uutiseen, joka muistutti mieleen aikoinaan hieman huumorisävytteisenä esitetyn toiveen: ”Hyvä Jumala, jos teet hullun, niin älä ainakaan työhullua”. Tuo vanha vetoomus, jota pyynnön kohde huomioiden voisi pitää jopa rukouksena, ei ole toiminut niiden kohdalla, jotka maailmalla ovat sairastuneet tautiin, jota työhulluudeksi nimitetään.

Olen joskus aiemmin viitannut aiheeseen toteamalla, että sellaisessa työn rakastamisessa on jotain luonnotonta, jonka tekemisestä maksetun palkan vastaanottaminen tuntuu vastenmieliseltä. Taudin seuraava vaihe on ilmeisesti sitten tuo mainittu työhulluus, joka on Ameriikan vaikutuksesta nähtävästi leviämässä myös Eurooppaan. Tautia pidetään niin vakavana, että ongelmaa on alettu ratkaista alkoholistien ja peliriippuvaistenkin hoidosta tunnetulla AA-menetelmällä. Ehkä tuo edellä oleva vanha vetoomus on jäänyt työhulluiksi ajautuneilta esittämättä, kun sitä pyritään jälkikäteen – Helsingin Sanomien uutisen mukaan – korjaamaan WA-ryhmissä (anonyymit työhullut) ”Jumalaksi kutsutun korkeimman voiman” ja ”12 askeleen ohjelman” avulla.

Mikäli tuon WA:n toimintatavat ovat samat, kuin esikuvallaan AA:lla, niin parantumisprosessi – mikäli sellaiseen olisi tarvetta – voisi alkaa vaikka tunnustuksella: ”Olen Piruparka, olen työhullu”. No, sellaiseen tilanteeseen ajautumisesta ei ole pelkoa. Tämän kirjoittaja kun on aina pitänyt aikaansa sen verran arvokkaana ja rahan arvoisena myyntiartikkelina, että on pyrkinyt hinnoittelemaan niin aikansa kuin työpanoksensakin sen mukaan. Tarkoituksena on luonnollisesti työvoimansa myynnillä saadun hyödyn maksimointi. Työ kun yleensä tuppaa olemaan toimintaa, jonka tekemisestä joku hyötyy. Saadusta hyödystä on maksettava asianmukainen korvaus. Kaikki muu puuhastelu on harrastustoimintaa tai ehkä taiteen tekemistä.

Koska työhulluuteen sairastuminen on lähtöisin Atlantin takaa, on syytä olettaa, että yksi tekijä ongelman yleistymiseen löytyy sikäläisestä elämänmuodosta. Oman itsetunnon ja naapurienkin takia ylläpidetty elintaso kun tuppaa olemaan suoraan verrannollinen hankittuihin dollareihin nähden. Joiltakin se vaatii 60–70 -tuntista työviikkoja, toiset pääsevät vähemmällä.

Paljon vakavampien asioiden kanssa ollaan tekemisissä silloin, jos työnantaja lähtee kiristyslinjalle vaatimaan vaikkapa ilmaisia ylityötunteja, ehtona sille, että työntekijä saa säilyttää työnsä ja sen myötä ihannoimansa elintason. Puhumattakaan siitä, että ihminen joutuu myymään työvoimansa useille työnantajille, kyetäkseen elämään edes tyydyttävää elämää.

Posted by Piruparka at 07:00 AM | Comments (0)

kesäkuu 05, 2007

UUTISISTA ON KYSYMYS

Kohta kuusikymppisen tekstintekijän elämässä harvoin tapahtuu mitään niin raflaavaa, että siitä olisi tekstin aiheeksi kovin usein. Porukka, jota vanhojen muisteleminen saattaisi kiinnostaa, pienenee kaiken aikaa ja kirjoittajan muistikin pelaa sen verran pätkittäin, että saattaisi tulla samat asiat muisteltua moneen kertaan. Kolmas vaihtoehto on pysyä ajankohtaisissa aiheissa ja kirjoittaa niistä.

Edellä olevasta seuraa, että uutisista usein muodostuu se lähde, mistä pakinoitsija tai kolumnisti helpoimmin aiheensa ammentaa. Se kuitenkin edellyttää, että asioita on seurattava ja mikä työläintä, niistä on yleensä oltava jotain mieltä – jopa kärjistetysti, joka taas laiskan pulskealle Piruparalle on ajoittain melko vaivalloista.

On todettu, että ihminen seuraa uutisista isommalla intensiteetillä sellaisia, jotka tavalla tai toisella koskettavat häntä itseään. Näin ollen niistä on helpompi olla jotain mieltä. Toisin sanoen ”seniori-ikäisenä” Piruparkaa olettaisi kiinnostavan enemmän eläkeläisiä ja vanhuksia koskevat uutiset, kuin vaikkapa lasten päivähoitoon liittyvät ongelmat. Näinhän ei saisi olla, vaikka tilanne pahaenteisesti siltä näyttää. Esimerkiksi uhka päivähoidon nollamaksuluokan poistumisesta on ollut uutisten ykkösaiheena jo päiväkausia ja kesti luvattoman pitkään ennen kuin tämän kirjoittaja huomasi olevansa asiasta jotain mieltä.

Huomasin siis – tosin jälkijunassa – olevani porvarihallituksen kehysbudjetin päivähoidon nollamaksuluokan poistamisesta vähintäänkin närkästynyt. Perustelut ovat – sanonko mistä. Ärsytti myös se, että rahavaikeuksien kanssa kamppailevien kuntien taholla asiaan suhtauduttiin lähes riemulla, kunnes selvisi, että tarkoitus on supistaa kuntien valtionosuuksia vastaavalla summalla.

Unohtuminen seuraamaan Sauli Niinistön, varsin omaperäistä, tapaa johtaa puhetta ja jakaa puheenvuoroja eduskunnan kyselytunnilla, oli aiheuttaa sen, että pääministeri Vanhasen eduskunnan puhujapöntöstä paljastama suunnitelma oli vähällä livahtaa ohi havaintoelinten. Koska keskittymiseni oli vajavaista, totean vain, että ilmeisen tahattomasti Vanhanen paljasti kaiken kansan kuultavaksi hallituksen todelliset aikeet kutakuinkin niin, että opposition ei kannata huolestua päivähoidon nollamaksuluokan poistumisesta. Kyllä muitakin maksuja vielä tullaan korottamaan.

Ei siis kestänyt muutamaa viikkoa pidempään, kuin tasavallan porvarihallitus pääsi näyttämään kyntensä ja paljastamaan äänestäjille, että hallituspolitiikkaa tasavallassa tehdään aivan muilla eväillä kuin Sauli Niinistön karismalla.

Posted by Piruparka at 04:01 AM | Comments (0)

kesäkuu 01, 2007

KESÄTUNNELMISSA

Se sitten tuli – kesä. Vaikka muisti – joko iän tai harrastettujen ”tajunnanlaajennusharjoitusten” seurauksena – saattaa aika ajoin pätkiäkin, mieleen ei tule, että olisin aiemmin elänyt toukokuun lopulla kesäolosuhteissa, jolloin lämpömittari osoittaa hellelukemia. Kärpäsiä tai muita ötököitä on toistaiseksi esiintynyt sen verran harvakseltaan, että haittavaikutukset eivät ole häirinneet.

Ehkä asiantilasta voisi kiittää kasvihuoneilmiötä tai vaihtoehtoisesti jopa syyttää, mikäli tieto kaikista mainitun ilmiön vaikutuksista olisi hanskassa. Tämän kirjoittajalla ei kuitenkaan ole, joten kesä kesänä, ilman pohdintoja sen syvällisimmistä syy-yhteyksistä.

Monelle – Piruparan ohella – + 25 asteen hellerajasta ei ole enää pitkä matka sietokyvyn kynnykselle. Ei ole tarkoitettu pohjoisiin olosuhteisiin tottunutta kehoa suvaitsemaan makeaa mahan täydeltä. Jos kohdalle sattuu vielä ukkosrintama, oleskelu jo alemmissakin lämpötiloissa saattaa muuttua ahdistavaksi.

Tämänvuotisen suomalaisen kesän ensimmäisen hellepäivän tunnelmissa muistui mieleen taannoinen pariviikkoinen, kun vietin laatuaikaa jälkeläisteni parissa, heidän nykyisillä asuinsijoillaan Dubaissa. Lämpötilat liikkuivat tuolloin, helmi – maaliskuussa, näissä – suomalaisittain – keskikesän hellelukemissa. Viime aikoina sieltä tulleiden viestien perusteella kerrottakoon, että elohopea (tai mitä ainetta sitten onkaan) sikäläisissä lämpömittarissa nousee näin toukokuun lopussa päivittäin yli + 40 asteen ja kun kesä jatkuu kohti elokuuta, eli sikäläisittäinkin kuumimpia aikoja, lämpötilat saattavat petrata vielä kymmenellä asteella. Vaikka väitetään, ettei lämmin luita riko, liika on liikaa, olivatpa luut nuorempia tai vähän vanhempia.

Sen verran tutulta tuntuu kehua terasseja yhdeksi parhaista tavoista viettää suomalaista, aurinkoista kesäpäivää, että on tainnut tulla sama asia mainituksi tällä palstalla joskus aiemminkin. Lämmin kesäpäivä, kylmä olut, hyvä seura ja ympärillä viehättävää kesäasuista naiskauneutta, mitäpä sitä muuta keski-ikää jo pitempään elänyt pakinoitsijaparka saattaisi kesältään odottaa.

Talviturkki tapasi lähteä uintireissulla nuorempana joskus jo heti vapun jälkeen ja viimeistäänkin Emman päivänä. Viime vuosina, tai rehellisemmin – vuosikymmeninä, talviturkissa on joutunut kärvistelemään ja odottelemaan tarpeeksi lämpimiä vesiä usein heinäkuuhun saakka. Ja onhan niitä ollut sellaisiakin kesiä, joiden jälkeen seuraavaa talvea on joutunut ottamaan vastaan edellisen vuoden turkissa. Joten näissä merkeissä – ei kun terassille.

Posted by Piruparka at 04:03 AM | Comments (0)