« joulukuu 2007 | Vasta julkaistut | helmikuu 2008 »

tammikuu 29, 2008

HÄIRINTÄÄ

Uutiset ovat uutisia aina oman aikansa ja sitten tulee uusia uutisia ja niiden jälkeen taas uusia. Aika ajoin vanhat aiheet pulpahtavat esiin ja ovat jälleen uutisia.

Seksuaalinen häirintä tällaisena, ihmisiä aina kiinnostavana uusiouutisena putkahtaa esiin säännöllisin väliajoin, erityisesti silloin, kun sellaisessa tavalla tai toisella on mukana joku julkisyhteisö tai julkisuuden henkilö. Joitain vuosia sitten tapetilla oli valtion peliyhtiö Veikkaus, kirkon piirissä on seksuaalista häirintää väitetty esiintyvän erityisen runsaasti ja nyt on vuorossa eduskunta. Muitakin on ollut.

Sanomattakin on selvää, että kenenkään ei tarvitse alistua seksuaalisen häirinnän kohteeksi eikä sellaista sietää. Ongelma on se, mikä mielletään ja koetaan seksuaaliseksi häirinnäksi. Erilaisia kynnyskorkeuksia ja sietorajoja lienee paljon. Jo pelkän hymyn, joku saattaa kokea merkitykseltään henkilökohtaisena häirintänä ahdistavaksi, kun jollain toisella kaikkinainen flirttailu ja teerenpeli kuuluvat olennaisena osana elämänmenoon ja on koko sen suola ellei peräti tarkoitus.

Viime päivinä valtakunnan puheenaiheeksi on noussut kyselytutkimus, jonka yksi osa-alue käsitteli eduskunnassa työskentelevän, naispuolisen henkilöstön kokemaa seksuaalista häirintää. Mikäli ymmärsin, alun perin naiskansanedustajat olivat rajatut tämän kyselytutkimuksen ulkopuolelle. Kauan eivät kuitenkaan malttaneet ulkopuolella pysyä, kun muiden muassa medianäkyvyydestään aktiivisesti huolehtivana tunnettu kansanedustaja Tanja Saarela ilmoittautui haaskalle ja kertoi iltapäivälehdistölle joutuneensa myös itse seksuaalisen häirinnän kohteeksi eduskunnassa. Se, millä tavalla Saarelaa oli seksuaalisesti häiritty, ei uutisesta tietenkään selvinnyt. Se kun ei tainnut olla edes uutisoinnin tarkoitus, vaan se, että Saarela sai teeman myötä haluamaansa julkisuutta.

Valtaosa seksuaalisista häirintäkokemuksista – myös eduskunnassa – liittynevät tuhmiin puheisiin ja puhetta maailmaan mahtuu. Tuskin kukaan on välttynyt kuulemasta, kun pienet pojat ja tytöt, kohta puhumaan opittuaan, pitkin kaupunkien katuja ja kylien raitteja puhuvat äidin tavarasta kuin leivästä. Siksi tuntuukin vähintään tekopyhältä hurskastelulta, kun tasavallan keskeisessä puheentuotantolaitoksessa puheet, vaikkapa pil- kull- isesta paidasta koetaan seksuaaliseksi häirinnäksi.

Kaikki sellainen toiminta, jonka joku kokee seksuaaliseksi häirinnäksi, on tietenkin väärin ja ”kultaista keskitietä” on vaikea löytää. Nollatoleranssi (voiko sellaista edes olla, jos hymykin koetaan häirinnäksi), on yksi ratkaisu. On syytä muistaa, että nämä nollatoleranssit, tahtovat mennä hyvin helposti överiksi.

Posted by Piruparka at 02:39 AM | Comments (0)

tammikuu 25, 2008

40 VUODEN JÄLKEEN

Matkan varrella on moni päivänmäärä unohtunut. Itselleni yksi mieleen jäänyt päivä kuitenkin on 25.1.1968. Toisin sanoen, siitä päivästä, jolloin tämän kirjoittaja lähti suorittamaan varusmiespalvelusta, on tänään tullut kuluneeksi tasan 40 vuotta.

Vaikka aika kultaa muistot, uskallan väittää, että varusmiesaika oli yksi parhaita kokemuksia niiden joukossa, joita itselläni tähän mennessä on ollut. Yhteishenki, solidaarisuus, vastuu paitsi omista, myös toisten tekemisistä sekä tietoisuus kuulumisesta samaan joukkoon muiden kanssa, olivat sellaista elämänkoulua – etten sanoisi ”miesten koulua” – jota siviilielämässä harvoin tavoittaa.

Nykyisin varusmiespalveluksesta voinee perusteettomasti kieltäytyä tai sen keskeyttää, jos tulee äitiä ikävä tai muuten vaan ei homma satu huvittamaan. Tuolloin, 40 vuotta sitten, Jehovan todistajia lukuun ottamatta kaikki, fyysisesti kutakuinkin terveet miehet joutuivat suorittamaan varusmiespalveluksen. Henkiseen puoleen ei juuri kiinnitetty huomiota. Jos jollain oli hankaluuksia, hänet laitettiin kotiin vuodeksi tai pariksi kasvamaan ja sen jälkeen uusi yritys. Varusmiespalvelukseen täysin sopeutumattomat saivat silloinkin toki vapautuksia – usein kuitenkin vasta linnatuomion tai useamman jälkeen.

Hiljattain kerrottiin uutinen, jonka mukaan maavoimista on meri- ja ilmavoimien tavoin muodostettu oma aselajinsa. Virallistaminen on kestänyt yllättävän kauan. Me laivastossa palvelleet olemme aina "tienneet", että kaikki meri- tai ilmavoimiin kuulumattomat ovat maavoimien väkeä. Siihenhän perustuu jo laivaston ikiaikainen kuvaus oman ja muiden aselajien työnjaosta: ”Kun puskajussit marssii, niin laivasto tanssii”.

Tammikuussa 1968 elettiin aikaa, jolloin puolustusvoimien säästöohjelmaksi kutsuttu ”peiteoperaatio” oli päättymässä. Säästöohjelma tarkoitti sitä, että puolustusvoimat ”vapaaehtoisesti” ilmoitti supistavansa menojaan, lomauttamalla varusmiehet kuukaudeksi parin vuoden ajalla. Peiteoperaatioksi säästöohjelman teki se, että koskaan ei kerrottu toimenpiteen ensisijaisen tarkoituksen olleen ainoastaan täyttää Pariisin rauhansopimuksen ehdot aseissa olevan joukon enimmäismäärästä, joka suurten ikäluokkien johdosta olisi ylittynyt.

Koska Piruparka kuului ensimmäiseen ikäluokkaan, jota tuo edellä mainittu ”säästöohjelma” ei enää koskenut, alokasaika supistui kolmeen viikkoon. Kun yksi noista kolmesta viikosta kului vielä influenssaepidemiaa potien, kovin perusteelliseksi ei sotilaallisesta peruskoulutus muodostunut. Kun reservin aliupseerikoulu meni suurelta osalta sähköttäjäksi opiskellessa ja loppuaika pääasiassa muita komentaessa, mikäpä sitä on 40 vuoden jälkeen muistella. Hienoa aikaa.

Posted by Piruparka at 02:28 AM | Comments (0)

tammikuu 22, 2008

MIETTEITÄ ILMASTOSTA

Ilmastomuutos, sen lämpeneminen, kasvihuoneilmiö, hiilidioksidipäästöt. Siinä muutama sana, joihin törmää päivittäin tavalla tai toisella ja mitä erilaisimmissa yhteyksissä. Sanat iskeytyvät tajuntaan tiedotusvälineiden välittäminä, maailmanlaajuisina huolenilmauksina, joissa maalataan kasvihuoneilmiön aiheuttamaa suurta ilmastokatastrofia siinä, kuin pienemmässä mittakaavassa asiaa saatetaan pohtia vaikkapa ruokakaupan kassajonossa, kun mummot päivittelevät vallitsevia talvisäitä.

Ilmastomatkailua kansainvälisten ilmastokokousten merkeissä on harrastettu ja rahaa sekä lentobensiiniä poltettu ainakin vuodesta 1979, jolloin järjestettiin ensimmäinen kansainvälinen ilmastokonferenssi Genevessä. Sen jälkeen arvovaltaiset tahot ja muut asiantuntijat ovat tuhonneet taivaan tuuliin miljoonia ja taas miljoonia euroja ilmastomatkaillessaan monissa eksoottisissa maissa, lähes ainoana tarkoituksenaan ilmaista huolensa ja levottomuutensa ilmaston lämpenemisestä ja siihen liittyvistä mahdollisista ja mahdottomistakin seurauksista ja ilmiöistä. Näin äkkiä, noista ilmastomatkailun kohdemaista tulevat mieleen sellaiset – kiinnostavina lomailukohteinakin usein mainostetut – paikat, kuten Rio de Janeiro, Montreal, Nairobi, Kioto ja Bali.

Sen verran ihan kotikutoista huolta ilmastomuutoksesta ja kasvihuoneilmiöstä Suomessakin näytetään ilmaistavan, että erilaiset ilmastoon ja sen muutoksiin liittyvät lukuisat konferenssit, kongressit, kokoukset, seminaarit ja muut vastaavat tilaisuudet vuosittain eri puolilla maata, ylläpitävät kotimaisen ilmastomatkailun määrää ihan kohtuullisella tasolla.

Toki erilaisia päätöksiä, sopimuksia, suosituksia ja kannanottoja on edellä kuvatun, ilmastomatkailun seurauksena syntynyt. Kuinka tehokkaita ne ovat ja kuinka paljon niillä on merkitystä varsinaiseen aiheeseen eli kasvihuoneilmiöön sekä sen myötä ilmastoon ja sen lämpenemiseen, siitä voidaan olla ja ollaankin, montaa mieltä.

Näyttäisi siltä, että kasvihuoneilmiön torjunnassa nimenomaan EU haluaa kunnostautua. Erilaisten päästövähennysten lisäksi se ilmenee EU:n innostuksena, tuottaa jatkossa 20 prosenttia energiasta niin sanotuilla uusiutuvilla energiamuodoilla. Se tarkoittaa, että Suomen velvoitteet noissa talkoissa nousevat olemassa olevasta 28 prosentista lähes 40 prosenttiin, koska Suomen katsotaan voivan kantaa EU:n uusiutuvista energialähteistä vastuuta muiden muassa Britannian, Ranskan ja itäisen Euroopan puolesta.

Sopimus Suomelle sälytetystä vastuusta, hoitaa energiatuotanto uusiutuvilla energiamuodoilla muiden maiden puolesta, kuulunee niihin sopimuksiin, joita Suomi pääministerin näkemyksen mukaan on EU:ssa tekemässä – ei vastustamassa.

Posted by Piruparka at 06:04 AM | Comments (0)

tammikuu 18, 2008

KULKULAITOSTEN…

On olemassa hyvinkin yleisesti käytössä olleita sanoja, sanayhdistelmiä ja erilaisia ilmaisuja, jotka syystä tai toisesta ovat vanhentuneet tai muuten käyneet tarpeettomiksi ja hiljalleen hiipuneet pois yleisestä käytöstä ja ihmisten sanavarastosta. Tässä päivänä eräänä, radiosta korvaan särähti sanayhdistelmä, jota en takuulla ollut kuullut vuosikymmeniin, mutta siitä huolimatta, jostain aivojen muistilokerosta sen tuttuus hetkessä hahmottui.

Tuo sanayhdistelmä oli: ”Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriö”. Vaikka tuo sanayhdistelmä ei aikoinaan kuulunutkaan Piruparan päivittäin käyttämään sanavarastoon, se tuli tutuksi toimittajien ja uutistenlukijoiden viljelemänä.

Aloin muistella, että oliko myös niin, että noihin aikoihin tuota valtion virastoa johtavaa henkilöä kutsuttiin ”Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriksi”. Jostain syystä se ei tuntunut lainkaan yhtä tutulta ja pienen tiedonkaivelun jälkeen selvisi, että mainittua henkilöä kutsuttiin ”ministeriksi kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriössä” eli titteli – jos mahdollista – oli vieläkin huvittavammalta kuulostava, kuin hänen johtamansa viraston nimi.

”Kulkulaitos” – sanalla, oli kaiketi tarkoitus kattaa kaikki mahdolliset kulkuneuvot, joita maalla, merellä ja myös ilmassa oli mahdollista käyttää liikkumiseen. Yleiset työt olivat ehkä hieman hankalammin määriteltävissä, mutta oletettavasti niihin kuuluivat ainakin tuon ajan työttömille, hätäaputöinä teetettävät työt, joiden avulla muiden muassa on rakennettu perusta koko nykyiselle Suomen tieverkolle. Tästä assosioituu mieleen, että saattaisi tänä päivänä tieverkko olla huomattavasti paremmassa kunnossa, jos suuren laman iskiessä tasavaltaan, vajaat parikymmentä vuotta siten, olisi käytetty entisen kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriön, hyväksi havaittuja ja kiitettäväksi koettuja toimia.

Kun kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriö joskus 1970-luvulla lakkautettiin ja jaettiin kahteen uuteen eli liikenneministeriöön ja työministeriöön, tuo melko monimutkaiselta kuulostava, mutta ehkä juuri sen vuoksi mieleen jäänyt, valtion virastoa kuvaava sanayhdistelmä sammui ja painui unholaan.

Näinä aikoina yhtä tuon entisen monitoimiministeriön osaa – eli työministeriötä – ollaan yhdistämässä osaksi yhtä uutta, eli superministeriöksikin kutsuttua elinkeinoministeriötä, yhdessä kauppa- ja teollisuusministeriön kanssa. ”Kulkulaitokset” eivät enää kuulu tuon uuden viraston toimialaan. Sen sijaan ”yleiset työt”, tie- ja rataverkon parantamiseksi, tarvitsisivat kovasti tekijöitä, jotka edellisen laman ja suuren työttömyyden yhteydessä pääsivät viranomaisilta unohtumaan.

Posted by Piruparka at 06:10 AM | Comments (0)

tammikuu 15, 2008

SISUKASTA PYRKYÄ

Jo ennakkoarvailut Erkki Tuomiojan lähtemisestä neljännen kerran kilpaan, demareiden puheenjohtajuudesta on, herättänyt – ennen virallista tietoa asiasta – mielenilmauksia sekä puolesta, että vastaan. Kun Tuomioja viikonlopun aikana sitten ilmoittautui ensimmäisenä ryhtymisestään Heinäluoman haastajaksi, kannanotot muiden muassa monilla internetin keskustelufoorumeilla, saivat uutta puhtia.

Monenlaisia arvioita, laskelmia tai peräti laskelmointia on jo ehtinyt esiintyä entisen ulkoministerin mahdollisuuksista. Ryhtymättä tässä sen enempää toistelemaan Tuomiojasta, hänen sopivuudestaan, pätevyydestään tai muusta kelpoisuudestaan esitettyjä näkemyksiä, todettakoon, että spekulaatioksi kutsuttua kuvitteellista pohdintaa on käyty ennen kaikkea miehen iästä. On väitetty, että Tuomioja on hippiasteelle jämähtänyt, harmaantunut ikiteini, joka ikuiseksi ”partaradikaaliksi” leimautuneena, ei ymmärrä, että hänen kohdallaan juna on jo mennyt.

Tiedossa on, että juuri ja juuri kolmekymppiset, ovat monen peruskouluikäisen mielestä elonsa ehtoopuolta lähestyviä ukonrähjäkkeitä tai akankantturoita. Vallalla olevat suhteellisuuskäsitykset toimivat kuitenkin niin, että subjektiivisista lähtökohdista, Piruparankin on täysin inhimillistä ihmetellä, että mikä vanha se Tuomioja muka on? Eihän sillä ole ikää, kuin pari vuotta tämän kirjoittajaa enemmän. Elämässä vallitsevan logiikan armottomista säännöistä kuitenkin johtuu, että se sama - peruskoululaisen lähtökohdista - vanhuusikää lähentelevä kolmekymppinen, pitää itse kuusikymppistä kuoleman portteja kolkuttelevana, ikäloppuna vanhuksena.

Jos ihmisen ikä on suhteellinen käsite, niin Tuomiojan pyrkimystä puolueen johtotehtäviin, eivät suhteellisuusilmiöt ole heilautelleet. Poikkeuksetta samaa sisukasta pyrkimystä, kun on jatkunut jo tuolta 1970-luvulta lähtien, jolloin hän tavoitteli puoluesihteerin tehtäviä.

Onko demareilla kanttia vaihtaa puheenjohtajaa juuri kunnallisvaalien alla – se jää nähtäväksi? Tuomiojan vaatima neuvoa-antava jäsenäänestys puheenjohtajasta ennen puoluekokousta on kuitenkin sellainen veto, jota Heinäluomalla saattaa olla vaikea ohittaa, ellei halua leimautua demokraattisia keinoja vältteleväksi puoluejohtajaksi. Melkoisen riskin Heinäluoma kuitenkin joutuu ottamaa, mikäli jäsenäänestykseen suostuu. Tuomiojalla on kuitenkin demareiden jäsenistön piirissä varsin vahva kannatus ja nykyisen puoluejohdon on huomattavasti vaikeampi paimentaa 50 000 jäsentä, kuin vaikkapa 350 puoluekokousedustajaa.

Posted by Piruparka at 02:39 AM | Comments (0)

tammikuu 11, 2008

KERJÄTEN

Jo jonkin aikaa tiedotusvälineet ovat kertoneet uutisia Suomeen, yhä enenevässä määrin rantautuneista kerjäläisistä. Helsingissä ja vähitellen myös muissa suuremmissa kaupungeissa ilmiö alkaa olla sitä suuruusluokkaa, että se koetaan häiritseväksi ja nykyisin jo kuusi kymmenestä helsinkiläisestä olisi valmis kieltämään kerjäämisen kokonaan.

Kerjäläisten ilmaantuminen kaupunkien katukuvaan on seurausta EU-säännöistä, joiden mukaan EU-maan kansalaisella on oikeus oleskella toisessa EU-maassa kolme kuukautta ilman sen tähdellisempää aihetta tai motiivia. Poistuminen välillä maasta antaa mahdollisuuden palata pian takaisin ja taas on voimassa tuo kolmen kuukauden oleskelumahdollisuus.

Summista, mitä kerjäämällä saa ansaituksi, ei ole tarkkaa tietoa. Helsinkiläisissä liikkeessä on kuitenkin tehty havaintoja, joiden mukaan kerjäläisten käydessä vaihtamassa näissä liikkeissä päiväkassansa kolikoista seteleihin, summat liikkuvat siinä 70–80 euron tietämissä. Ihan kelpo päivätienisti, kun summa on nettona käteen eikä kerjätessä tarvitse noudattaa työaikalakeja eikä muuta työlainsäädäntöä. Muitakin mielenkiintoisia vertailuja voi tehdä. Vaikka kerjäämällä hankittu tulotaso ei taida olla vakio, tuo mainittu päiväansio on yli nelinkertainen, jos sitä vertaa esimerkiksi työttömille suomalaisille maksettuun työmarkkinatukeen.

Suomalaiseen katukuvaan ilmestyneen kerjäämisen epäillään sisältävän myös huolestuttavia merkkejä organisoidusta toiminnasta. Se tarkoittaa, että nälästään pahvilapulla ohikulkijoille informoiva kerjäläinen ei anelekaan almua itselleen, vaan potin korjaa joku muu eli kerjäläinen suorittaa tointaan jonkun toisen toimeksiannosta, joka sitten vie leijonanosan kerjäämällä hankituista ansioista. Ilman sen suurempia ponnisteluita, mieleen assosioituu väkisinkin sutenöörien, prostituution yhteydessä toteuttama toimintamalli.

Toiminnassa sinänsä ei ole mitään outoa. Periaatteessahan kaikki, toisilla työtä teettävät, toimivat samalla perusajatuksella. Kerjääminen ja prostituutio, ovat vaan aloja, jotka ovat jostain syystä silmätikkuina ja ankaran arvostelun kohteena.

Kun noita yhteneväisyyksiä näyttää olevan, olisiko aiheellista noudattaa molempien toimintojen osalta samansisältöistä lainsäädäntölogiikkaa. Nykyisen lain mukaan, kun seksiä saa myydä, mutta seksin ostaja on rikollinen, jota voidaan rangaista. Koska kerjääminen ei lain mukaan sekään ole Suomessa rikos, tuota samaa logiikka soveltaen, kolikon kerjäläiselle heittäneestä voitaisiin tehdä lainrikkoja, jolle säädetään rangaistus. Kauankohan kerjäläiset viihtyisivät katukuvassa odottamassa, että suomalaiset alkaisivat julkisesti rikkoa lakia?

Posted by Piruparka at 02:35 AM | Comments (0)

tammikuu 08, 2008

SUKSITELLEN

Joku on sanonut, että kilpahiihto oli aikoinaan maailman yksinkertaisin urheilulaji eli sen harrastamiseen ei tarvittu aivojen (mahdollisesti) tarjoamaa ajatuskapasiteettia lainkaan. Miksi näin? Siksi, että takavuosina kilpahiihtäjän urheilusuoritukseen riitti, kun ymmärsi selkään lyötäessä lähteä hiihtämään valmiiksi tehtyä latua niin kovaa kun jaksoi. Ja tajusi lopettaa, kun hartioille heitettiin huopa. Joka oli merkki siitä, että tehtävä oli suoritettu.

Noihin aikoihin ei tainnut olla juuri tylsempää seurattavaa kuin hiihtokilpailut. Ajatellaan nyt vaikkapa 50 km:n hiihtoa. Yleisö seurasi kovassa pakkasessa hiihtäjiä, jotka selkään lyömällä lähetettiin yksitellen matkaan kohti metsän siimestä. Siellä nuo urheilijat hiihtivät puusuksillaan, välillä mustikkasoppaa siemaillen, sitä valmiiksi tehtyä uraa pitkin, parhaimmillaankin tuollaiset kolme ja puoli tuntia. Kun ensimmäisen ja viimeisen lähtijän välillä aikaa saattoi kulua toista tuntia, voi vain arvailla yleisön innostuksen vaikutteita. Tuntikausien seisoskelu parinkymmenen asteen pakkaslukemissa, kuuluttajan välittämiä tietoja kuunnellen, ei kuulosta kovin fiksulta puuhalta.

Alkoholitarjoilu niin hiihto- kuin muissakin urheilutapahtumissa oli kielletty ja pannaan julistettu. Vaati yleisöltä - tuon arveluttavan fiksuusolettamuksen ohella - todella suomalaista sisua, kun kuumien makkaroiden ja pelkän mehun voimalla se jaksoi talvipakkasessa seistä maalialueella, näkemättä urheilijoista vilaustakaan, muuta kuin lähtö- ja maalintulotilanteissa. Urheiluhulluuttako? Mene ja tiedä! Mistä sitä maallikko kaikkien hulluuksien syvimpiä syövereitä ja muita olemuksia voisi tietää.

Televisio tietenkin vei ihmisiä kisapaikalta ruutujen ääreen. Kotisohvalla oli paitsi mukavampaa, myös selväpiirteisempää seurata kisoja, kun latujen varsille oli sijoitettu kameroita helpottamaan kisan etenemisen havainnointia. Ja tarjoilustakin sai päättää itse.

Nykyisin hiihdosta on tullut huomattavasti yleisömyönteisempää myös paikan päällä katseltuna, kun katsojilla on mahdollisuus seurata hiihtosuorituksia ja nähdä itse hiihtäjiä myös kisan kestäessä, kun kilpailumatkat hiihdetään lyhyemmin lenkein.

Onko yleisöystävällisyys muuttanut hiihdon yksinkertaisuuden monimutkaisuudeksi? Ennen sekä miehet, että naiset kisasivat viidessä hiihtomuodossa. Nykyisin ei aina tiedä, mikä kisa kaikista sprintti-, takaa-ajo- ja muista hiihdon osa-alueista ja niissä noudatettavista säännöistä on menossa.

Jos hiihdon harrastamiseen ja seurantaan lajina, kykeni aiemmin hieman yksinkertaisemmillakin eväillä, nykyisin jo sen tietäminen, mistä kisasta on kysymys, vaatii melkoista asiantuntemusta.

Posted by Piruparka at 03:52 AM | Comments (0)

tammikuu 04, 2008

VAIHTAMALLA VAIHTELUA?

– Sain vaihdossa, kun annoin entisen pois, sanoi eräs äskettäin tapaamani tuttava, jota en ollut tavannut moniin vuosiin ja kysyin uudesta vaimosta, johon en myöskään ollut aiemmin tutustunut.

Näinhän se usein menee. En muista kuulleeni, että kukaan olisi mennyt naimisiin erotakseen, mutta siitä huolimatta, vuosittaisten avioerojen määrä on kutakuinkin puolet solmittujen avioliittojen määrästä.

Tuttavapiiriini kuului aikoinaan mies, joka kertoi, että ollessaan menossa neljättä kertaa vihille, pappi ei enää suostunut suorittamaan toimitusta ja seremonia oli hoidettava tuomarin toimesta maistraatissa. En tiedä, onko olemassa joku enimmäismäärä avioliittoja, jotka Suomen laki kansalaisilleen sallii. Todennäköisesti ei. Yksittäisen papin omalletunnolle raja näytti kulkevan kuitenkin tuossa kolmannen ja neljännen avioliiton välissä.

Tässä taannoin sattui aistimeen tilasto, joka kertoi joka 17. suomalaisen olevan vähintään toista kertaa naimisissa. Se tarkoittaa, että yli 300 000:lla tasavallan kansalaisella on omakohtaisia kokemuksia siitä, tuoko vaihtaminen vain vaihtelua vai onko tiedossa pysyvämpääkin parannusta.

Tuo samainen tilasto kertoi, että toisessa avioliitossa elää runsaat 200 000 suomalaista. Usko uuden paremmuuteen lienee luja niiden suomalaisten keskuudessa, jotka hakevat vaihtelua tai pysyvämpää parannusta kolmannesta avioliitosta, sillä heitä tämän katajaisen kansan keskuudessa elää noin 20 000 ihmistä. Onko vanhan vaihtamisesta tuoreempaan tullut jo tapa vai mistä löytyy selitys niille parille tuhannelle suomalaiselle, jotka - tuttavani tavoin - ovat uskaltautuneet neljännen kerran naimisiin. Jos vielä jälkeläinen - tai peräti useampia - on sattunut siunaantumaan joka koitoksesta, ainakin kukkaro lienee kovilla. Puhumattakaan niistä muutamista sadoista, joissa liikkuvat lukemat niiden kanssaihmistemme osalta, jotka ovat uskaltautuneet koettamaan onneaan viidenteen avioliittoon. Tuon tilaston mukaan Suomesta löytyy tiettävästi vielä satakunta sellaista ihmistä, joiden avioliittojen lukumäärä alkaa muistuttaa linjalaivaa eli avioliiton satamaan on purjehdittu peräti kuusi kertaa.

Tietoja kuutta useammasta suomalaisesta avioliitosta ei tämän kirjoittajan tietoon ole tullut. Se ei tietenkään tarkoita, etteikö myös niitä saattaisi löytyä. Ihan Zsa Zsa Gaborin ja Elisabet Taylorin lukemiin on vielä vähän matkaa. Mutta piankos tuollainen muutaman avioliiton välimatka on kurottu umpeen.

Sukupuolten välisestä tasa-arvosta nyt silmään sattuneet tilastot eivät kertoneet. Kumpiako niiden noin sadan, kuudetta kertaa naimisissa olevan joukossa on enemmän, miehiä vai naisia?

Posted by Piruparka at 08:50 AM | Comments (0)