« toukokuu 2008 | Vasta julkaistut | heinäkuu 2008 »

kesäkuu 27, 2008

DOPING, DOPING…

Matalaa profiilia, jopa suoranaista julkista pakoilua vuosia harrastaneen Kari-Pekka Kyrön ilmestyttyä tietoineen julkisuuteen ja avattuaan sanaisen ja ilmeisen salaisenkin arkkunsa, on suomalaisella doping-rintamalla alkanut jälleen tapahtua.

Tarinan roistoksi vuosikausiksi leimatun Kyrön esiintulo uusine, mutta joillekin jo aiemmin, ilmeisen tuttuine uutisineen ja kommentteineen, on aiheuttanut hämmennystä, paitsi Hiihtoliitossa, myös suuren yleisön keskuudessa. Konnaksi merkattua ja itsensäkin aikoinaan syyllistänyttä Kyröä ei oikein ole uskottu. Aika lailla pätkittäin alkaa kuitenkin myös muilla alan ihmisillä muisti pikkuhiljaa palailla.

Kun tilanteiden kehittymistä on seurannut, tapahtumien kulku tuntuu jotenkin tutulta. Niin sanottujen doping-aineiden käyttöhän ei ole laissa kielletty. Eli dopingin käyttö ja siitä kiinnijääminen ei lain mukaan – automaattisesti – ole rikos, vaikka valtaisa häpeä onkin. Silti asianosaiset eli hiihtoliiton entiset ja osin nykyisetkin työntekijät käyttäytyvät kuin vanhat paatuneet rikolliset eli eivät tunnusta mitään, eivätkä ainakaan ennen kuin mahdollinen syytös on perusteellisesti ja aukottomasti todistettu ja toteennäytetty.

Kari-Pekka Kyröä voi pitää rohkeana miehenä. Tai sitten eritäin suurena typeryksenä. Hiihtoliitto on vahva ja varteenotettava vastustaja, eikä sitä vastaan kannata lähteä pelkkiä herjoja heittelemällä haastamaan eli soitellen sotaan lähtöön tuskin on varaa. Sen verran taajaan Kari-Pekka Kyrö on esittänyt suoraan eri henkilöihin kohdistuvia syytöksiä, että mies joutuu helposti vastaamaan huutoonsa leivättömän pöydän ääreen, elleivät asiat pidä paikkansa.

Oli miten oli. Ainakin Hiihtoliiton piirissä tuntuu hätä olevan kädessä. Lainkaan tuota hätää ei helpota se, että ilmaan on heitetty epäilyjä, joiden mukaan doping-harrastukset eivät olisi loppuneet tuohon suomalaisen maastohiihdon suureen katastrofiin Lahdessa vuonna 2001, kun kuusi suomalaista huippuhiihtäjää kärysi doping-aineiden käytöstä. Ainakin urheilulääkäri Tapio Kallion samoin kuin Doping-sotkuja selvittäneen Lauri Tarastin näkemyksistä, näin voisi päätellä. Tarkoittavatko he ainoastaan Kaisa Variksen doping-käryä maastohiihdon parissa 2003 ja ampumahiihdon yhteydessä tänä vuonna, se ainakin vielä on kysymysmerkki.

Kuinka kauan Hiihtoliiton, vanhoista ja uudemmistakin, doping-sotkuista jotain tietävät katsovat voivansa pysyä hiljaa – jää nähtäväksi. Jos doping ei muuta aiheuta, niin ainakin se antaa uutisoitavaa kesän kestäessä, kun tasavallan tavallisemmat puheenaiheet – valtakunnan vallanpitäjät, viettävä lomiaan.

Posted by Piruparka at 03:56 AM | Comments (0)

kesäkuu 24, 2008

TIEDON LÄHTEILLÄ

Maailmalla liikkuu totuudeksi väitettyjä tarinoita pilvin pimein. Piruparka uhrasi suuren osan juhannuksestaan kirjaan nimeltä ”Tietoa kaikkitietäville”.

Nykyihmisellä on taipumus olettaa, ellei nyt tietävänsä kaikkea, niin ainakin pystyvänsä hankkimaan lähes kaiken ihmiskunnan käytössä olevan tiedon ainoastaan hiirenpainalluksella. Varmasti moni asia selviää, mutta aina jää kysymyksiä vaille vastauksia.

Voidaan tietenkin kysyä, mitä hyötyä on tietää, kuinka monta krookusta tarvitaan kiloon sahramia? Tai mikä saa samppanjan poreilemaan? Eri mieltä voidaan olla, onko tieto siitä, kuinka monta lunta tarkoittavaa sanaa on eskimoilla tai kuka keksi kumisaappaat, tarpeellinen. Oli nyt niin tai näin, monta mielenkiintoista tietoa ja erilaista totuutta juhannus kuitenkin toi tullessaan. Tässä vain yksi esimerkki:

Urheilua seuraavat tietävät että maraton-juoksun pituus on 42 kilometriä ja 195metriä. Monille on myös tuttu tarina kreikkalaisesta sotilaasta ja sanansaattajasta Feidippidesistä, joka juoksi 490 eaa tuon pituisen matkan Marathonista Ateenaan kertomaan ateenalaisten, persialaisista saavuttamasta voitosta ja tarun mukaan, kerrottuaan uutisen, kaatui kuolleena maahan.

Tarina on toki miehuullinen siinä, että tehtävän suorittaminen vei mieheltä hengen. Kovin uskottava tarina ei välttämättä kuitenkaan ole. Vaikka 42 km on pitkä matka, yleensä maratoniin osallistujat selviävät urakastaan hengissä. Oletettavaa onkin, että tarina on aikojen saatossa sekaantunut toiseen, paljon myöhäisempään tarinaan. Siinä kerrotaan sanansaattajasta, joka juoksi Marathonista Spartaan matkan, joka on 246 kilometriä pyytämään apua persialaisten hyökkäyksen torjunnassa. Avun saanti ei onnistunut, jolloin miehen oli juostava sama matka vielä takaisin ja ateenalaisten oli taisteltava persialaisia vastaan omin voimin.

Mistä sitten on syntynyt tuo tarkka maraton-juoksun pituus? Vaikka Marathonin ja Ateenan välinen matka onkin noin 42 kilometriä, alkuaikojen olympialaisissa juoksun pituus vaihteli. Ainoa kriteeri oli, että juostavan matkan oli oltava kaikille sama.

Nykyisen pituiseksi maraton-juoksu muotoutui Britannian kuningasperheen mukavuuden takia. 1908 Lontoon olympialaisissa maratonin lähtöpaikaksi jouduttiin valitsemaan eräästä Windsorin linnan ikkunasta näkyvä kohta, jotta puolet kuningasperheen jäsenistä pääsisi seuraamaan lähtöä. Kun maali oli sijoitettu stadionilla kuninkaallisen aition eteen niin, että paikalle saapuneet kuningasperheen jäsenet näkivät maaliintulon, matkaksi muodostui tarkalleen 26 mailia 385 jaardia, joka on siis tuo 42 kilometriä 195 metriä, joka on sitä lähtien ollut maraton-juoksun tarkka pituus.

Posted by Piruparka at 12:45 AM | Comments (0)

kesäkuu 19, 2008

TAPPAVA VIIKONLOPPU TULOSSA

Piruparka on palstanpitäjän ominaisuudessa vuosien saatossa tullut ottaneeksi kantaa juhannukseen sekä sen mukanaan tuomiin ilmiöihin ja ongelmiin melko tarkkaan vuoden välein, aina tähän aikaan vuodesta.

On tullut elämöityä omaan kokemukseen – aikoinaan jopa ammattilaisuusepäilyihin - perustuvalla asiantuntemuksella sekä irvailtua rajallisemman kokemuksen omaavien harjaantumattomuudella, juhannukseen lähes automaattisesti kuuluvien nestepitoisten aineiden nauttimisprosesseissa. On annettu ohjeita hilpeän hiprakan maksimoinnissa ja totuudenmukaisesti kerrottu juhannuksen kuuluvan niihin suomalaisiin juhliin, joka tappaa amatöörijuoppoja sepalus auki ja josta kansallisilmiöstä johtuu jokavuotisena piikkinä esiintyvä käyrännousu hukkumistilastoissa.

Juhannus on yksi vilkkaimmista vuosittaisista lomalle, maalle, mökille tai muuten vaan luonnon helmaan siirtymisen ajankohdista, jolloin liikenne ruuhkautuu ja mahdollisuudet joutumisesta liikenneonnettomuuteen kasvavat. Kun mukaan vielä lasketaan suomalaiskansalliset puukonheilutuskisat ja tupakan kera sänkyyn sammumiset, voidaan sen enempää tilastoihin vilkuilematta väittää, että juhannus on mitä ilmeisimmin vuoden tappavin viikonloppu suomalaisille.

Jostain syystä kuolevaisuustilastojen kasvu näyttää koskevan nimenomaan miespuolisia suomalaisia. Siitä huolimatta, että myös naiset juovat viinaa ja heitä liikkuu juhannuksen aikaan liikenteessä ja myös auton ratissa siinä kuin miehiäkin. Puukon kanssa kauniimpi sukupuoli heiluu harvemmin ja vaikka naiset saattavat jossain tilanteissa olla hyvinkin auliita esittelemään ulkoisia avujaan, nämä ulkopuolisten ulottuvuuksien esittelyt – toisin kuin miehillä – aiheuttavat harvoin potentiaalista hukkumisuhkaa.

Ei edellytä mitään älyllistä tai intellektuaalista huippusuoritusta, kyetäkseen oivaltamaan, että vuoden vaarallisimman ja tappavimman yhdistelmän muodostavat kesä, viina ja juhannus. Saattaa olla turtumuksen aiheuttamaa harhaa, mutta jonkinlainen mutu-käsitys on päässyt syntymään, että olemassa oleva tilanne alkaa olla niin tuttu ja tilastoihin kuuluva, ettei siitä näytä kukaan viitsivän edes varoitella. Joku television tietoisku – joka on ollut sama vuodesta toiseen – saattaa muodollisesti muistutella kansalaisia aivojen naulaan jättämisen vaaroista. Muuten suomalaiset saavat melko vapaasti tapattaa itseään.

Ainoa tapahtuma, joka tänä juhannuksena saattaa hieman rajoittaa suomalaismiehiin kohdistuvaa kuolemanvaaraa, ovat käynnissä olevat jalkapallon EM-kisat. Pysymällä tiiviisti television ääressä, välittämättä muista juhannushoukuttimista voi varmistaa, että myös loppupelit ovat seurattavissa.

Posted by Piruparka at 02:10 AM | Comments (0)

kesäkuu 17, 2008

VALLAN HUUMAA

Vallan huumaa, ellei peräti humalaa oli havaittavissa, kun tasavallan "hallitus" piti viikonvaihteen aikana puoluekokoustaan kahdella paikkakunnalla.

Tampereella kokoontui kykypuolue kokoomus kehumaan Kataista, joka uudelleen annetusta johtajuudestaan kiitellen, vastavuoroisesti suitsutti nimeltä mainiten suuren joukon kuuliaisiaan ja piti linjattoman linjapuheen, jonka pääasiallinen anti oli aurinkoisen isän elkein kerrottu satu kultaisesta linnusta tottelevaisille ja nöyrille alamaisilleen.

Ilmeisen opettavaiseksi tarkoitetun sadun sanoma tuli kansalaisille toki selväksi, kuten yksinkertaisille ihmisille kerrotut, vertauskuvalliset tarinat ovat tulleet kautta koko ihmiskunnan historian. Jonkinlainen opetus liittynee myös siihen, että lähes puolentoista vuoden valtiovarainministerikokemuksen jälkeen, Katainen kertoi äkkiä tajunneensa olevansa ministeri ja oivaltaneensa, että ministerinä voi pistää asioita valmisteluun ja tutkimusta vireille. Hienoa! Suorastaan loistavaa älyn lentoa.

Ainoa asia, mikä kokoomuksen yltäkylläiseen ja ylimieliseen kokoustunnelmaan näytti tekevän särön, oli kysymys presidentin valtaoikeuksista. Onko uskon puute oman presidentin saamiseen mennyt, kun kokoomus on viemässä valtaoikeuksia kaikkein todennäköisimmältä, seuraavalta presidentiltä – Sauli Niinistöltä ja tekemässä hänestä pelkkää kättelyautomaattia.

Joensuussa keskusta keskittyi korhoslaisessa hengessä tavanomaiseen ja monista aiemmista puoluekokouksista tutuksi tulleeseen kepu-uhoonsa. Tunnelmaa tuntui keventävän, kun puolueelle viime viikkoina lähes painajaiseksi muodostunut Kehittyvien maakuntien Suomi oivallettiin olevan vain eteläisen Suomen lehdistön – keskustan pään menoksi – kehittämä juoni.

Jossain vaiheessa näytti jo siltä, että keskusta saattaa uhrata puoluesihteerinsä KMS:n alttarille. Näin ei päässyt käymään, kun Korhonen nöyrästi, mutta pohjalaisittain uhoten ja itseään kehuen pyyteli muka anteeksi. Ei kuitenkaan polvillaan. Polvillaan hän kertoi olleensa ainoastaan ”könytessään” rahaa keskustalle, joka toki keskustaväkeä miellytti. Osa tuota Korhosen uhoa näyttäytyi ilmoittautumisena vastuunkantajaksi – uhriksi joutuvan – keskustan kehittämispäällikkö Lasse Kontiolan tekemisistä. Ajatus saattoi kuulostaa kauniilta, jopa jalolta, mutta kun tietää mitä suomalaisen poliitikon vastuunkanto tarkoittaa, sananhelinä on lähempänä totuutta.

Kepu puhdistautui ylpeästi uhoten puoluekokouksessaan vaalirahakohun synnyttämästä synnin taakasta – hetkeksi. Silti vastaamattomia kysymyksiä jäi auki. Aika näyttää, käykö uho ja ylpeys tässäkin tapauksessa lankeemuksen edellä.

Posted by Piruparka at 03:07 AM | Comments (0)

kesäkuu 13, 2008

NIMBY - ILMIÖ

Sanaan nimby, törmää nykyisin varsin usein ja mitä moninaisimmissa yhteyksissä. Myös Loviisanseudulla on viime aikoina esiintynyt toimintaa, joita hyvällä syyllä voi kutsua nimby-ilmiöksi.

Mitä sana nimby sitten tarkoittaa? Sana on lyhennetty englanninkielen sanoista (Not In My Back Yard), joka tarkoitta: ”Ei minun takapihalleni”. Toisin sanoen nimbyksi voidaan kutsua henkilöä, joka kannattaa jotain asiaa, tapahtumaa, suunnitelmaa tai mitä tahansa tekemistä, kunhan se ei millään tavalla vaikuta hänen omaan elämäänsä joko todellisesti, mutta vähintään yhtä usein myös kuvitellusti. Tyypillisimmillään nimby-ilmiö esiintyy silloin, kun suunnitellaan asuntoja tai jopa kokonaista asuntolaa jonkin asteen syrjäytyneelle kansanosalle. Mahdolliset tulevat naapurit ja muut alueen asukkaat voivat periaatteessa olla samaa mieltä asuntojen tai asuntolan tarpeellisuudesta, kunhan se rakennetaan jonnekin muualle kuin heidän asuinalueelleen.

Nimby-ilmiön kohteeksi joutuvat usein kehitysvammaiset, mielenterveyskuntoutujat, asunnottomat ja entiset vangit. Naapuriin ei haluta myöskään huumehörhöjä, alkoholisteja, venäläisiä, homoja, aids-potilaita, maahanmuuttajia, eri rotuun kuuluvia, eri uskontoja harjoittavia, erikielisiä, koirapuistoa, skeittiparkkia etc. etc.

Entä sitten Loviisanseutu, joka tuli mainittua? Miten täällä nimby-ilmiö esiintyy? Saattaa olla, että määritelmää voisi käyttää useisiin tapauksiin ja tilanteisiin. Viime aikoina ”nimbyilyä” on näkynyt kuitenkin yhä useammin silloin, kun keskustelun aiheena ovat olleet uudet, Suomeen mahdollisesti rakennettavat ydinvoimalat. Usein kuulee nimbyn näkemyksiä, että ”periaatteessa hyväksyn ydinvoiman, mutta sitä pitäisi rakentaa jonnekin muualle, kun Loviisanseudulle”.

Omanlaiseensa nimby-huippuun tai paremminkin suoranaiseen mahalaskuun, ylsi viime viikonlopun puoluekokouksessaan kielipuolue RKP. Heidän uusi ydinvoimakantansa on niin sekava ja kiero ettei sen sisältöä ymmärtänyt edes Hufvudstadsbladet. Päätöstä on jo ehditty tulkita siten, että suomalaiseksi kansanpuolueeksikin itseään tituleeraava RKP nimbyilee ydinvoimala-asiassa hyväksymällä ydinvoimalanrakentamisen niille alueille, joilla heidän ”suomenkieliset kannattajansa” vaikuttavat eli Simoon ja Pyhäjoelle, mutta vastustaa sellaista ydinvoimaa, jonka sijoituspaikkakunta olisi kaksikielinen kuten Kristiinankaupunki ja Ruotsinpyhtää.

On olemassa myös käänteinen ilmiö nimbylle. Sitä sanotaan wimbyksi. (Welcome To My Back Yard) ”Tervetuloa minun takapihalleni”. Tämä tarkoittaa tietenkin sydämellistä kutsua arvoasunnoille, hienoille puistoille sekä hienostuneille ja ehkä jopa sivistyneille ihmisille.

Posted by Piruparka at 12:45 AM | Comments (0)

kesäkuu 10, 2008

JOHTAJAA SEURATEN

Demarit saivat uuden puheenjohtajan. Kaikki sujui gallupien ja lähes Lipposen määräysten mukaan, jopa ennustettua selvemmin numeroin.

Toki kaikille puolueille on tärkeää, kuka johtaa puoluetta, mutta demareita on aina vaivannut jonkinlainen puheenjohtajasyndrooma tai muu oireyhtymä, jonka seurauksena puolueen kaikki vastoinkäymiset kulminoituvat puheenjohtajan persoonaan ja kaikkien ongelmien odotetaan ratkeavan, kunhan saadaan uusi kasvo johtamaan puoluetta. Kukaan – Tuomiojaa lukuun ottamatta – ei kuitenkaan uskaltanut lähteä Eero Heinäluoman haastajaksi ennen, kuin tämä itse ilmoitti jättävänsä puoluejohtajan tehtävät.

Kun aikoinaan pitkään demareita johtaneiden Rafael Paasion ja Kalevi Sorsan jälkeen, SDP:n johtoon valittiin tutulta kuulostava nimi, Pertti Paasio, hänen persoonansa ja ilmeisesti myös pieni puhevikansa häiritsivät täydellisyyteen pyrkivää SDP:n kermaa siinä määrin, että vaihtoivat Paasion ilmeisen ”virheettömänä” pitämäänsä Ulf Sundqvistiin. Olettamukset Sundqvistin erinomaisuudesta karisivat kuitenkin pian, kun STS:n pankkijupakan seurauksena, hän joutui eroamaan.

Silloin – melkoisissa paniikkitunnelmissa – demarit valitsivat puheenjohtajakseen Paavo Lipposen, jonka puheenjohtajuudessa SDP – hieman yllättäen – saavutti vaalivoiton 1995 ja puolueen paikkamäärä eduskunnassa lisääntyi 15:llä. Siitä seurauksena oli, että Lipposesta tehtiin ”Johtaja” ja hänelle annettiin anteeksi paitsi entiset, myös nykyiset ja kaikki tulevatkin synnit, eikä hänen virheettömyyttään hevin kyseenalaisteta vieläkään. Kun Lipponen ilmoitti, että demarit tarvitsevat nuoren naisen puheenjohtajakseen, SDP: puoluekokous toteutti ”Kuninkaansa” toiveen. Ei ehkä kuitenkaan niin kirjaimellisesti, kuin ”Paavo Suuri” oli toivonut. Demarit saivat nuoren naisen keulakuvakseen, mutta Lipposen entiselle avustajalle, Mia-Petra Kumpula-Natrille eivät jumalat olleet suosiollisia. Hyvä näin, sillä Lipposen henki on vielä vahva, eikä entisen avustajan valinta puheenjohtajaksi, olisi ainakaan tuota henkeä heikentänyt.

Mitä demarit sitten saivat? He saivat puheenjohtajakseen Jutta Urpilaisen eli nuoren naisen, kuten määrätty oli. He saivat jälleen myös tutulta kuulostavan nimen. Urpilaisen nimessä kajahtaa vanha sosialidemokratia. Toisen kauden kansanedustajasta Jutta Urpilaisesta ei paljon muuta tiedetäkään, joten näyttöjä tullaan vaatimaan. Sen verran kauhunsekaisen puoluejohtajasyndrooman vallassa, varsinkin demareiden sosieteetti, tällä hetkellä on, että ellei jo kunnallisvaaleissa tulosta ala näkymään, uuden nimen etsiminen puheenjohtajaksi alkaa välittömästi. Näin se on – valitettavasti.

Posted by Piruparka at 01:11 AM | Comments (0)

kesäkuu 06, 2008

SUUNTA KOHTI SUOTA?

Kalevalassa Väinämöinen toimitti Joukahaisen laulaen suohon. Vaalirahoitussotkut näyttävät vääjäämättä vievän kohti suota myös kepua. Ja vielä yksilöidymmin, tavoitteena näyttäisi olevan ensisijaisesti pääministeri Matti Vanhasen päänahka.

Laulaen pääministeriä tuskin suohon kuitenkaan saadaan. Selittäen se saattaa onnistua. Eikä suohon selittelijöitä tarvitse kaukaa hakea. Vanhanen näyttää hoitavan ihan itse koko prosessin. Ei ole lainkaan turha kysymys: Toistaako historia itseään? Sillä pääministerin kootut kommentit alkavat muistuttaa yhä enemmän edellisen pääministerin, Anneli Jäätteenmäen selityksiä ja kohta alkaa uskoa seuraavaksi kuulevansa vanhoja, vuosien saatossa kuluneita fraaseja: ”Niin totta kuin osaan” puheita tai että vaalirahaa tuli ovista ja ikkunoista ”pyytämättä ja yllätyksenä”.

Vaikka sen enempää pääministeri, kuin kukaan muukaan ei ole myöntänyt vaalirahajupakan yhteydessä puhuvansa muunneltua totuutta, selittelyn verkko näyttää kietoutuvan yhä tiukemmalle. Ken elää, hän näkee! Eli erään tunnetun retoriikan taitajan sanoja hieman soveltaen: Annetaan puuron rauhassa porista. Siitä puurosta löytyy vielä melkoisia manteleita.

Vanhasen suunta näyttäisi siis olevan kohti suonsilmää. Joukahainen selvisi omastaan lupaamalla nuoren Aino-sisarensa vanhalle Väinämöiselle. Kaikki tietävät, mitä siitä seurasi. Kovin pitkään ei tarvinne odottaa kunnes selviää, kuinka Vanhanen aikoo selvitä omasta suo-uhkastaan. Pääministerin lähihistoriaa tuntien ja hieman mielikuvitusta käyttäen, saattaisi olettaa, että Joukahaisen keinot voisivat – hieman nykyaikaistettuna – sopia myös tähän päivään. Uhrattavia siskoja saattaa vielä riittää, vaikka Merikukka ei vaalirahajärjestelyistä huolimatta tai ehkä juuri niiden seurauksena, tilanteeseen enää sovellukaan.

Joku kuitenkin on uhrattava. Itse ei Vanhanen aio omia, kepuleja kolttosiaan kuitata. Se selvisi, kun hän kertoi, että ei anna eduskunnalle opposition vaatimaa ilmoitusta. Sen sijaan hän saneli oppositiolle madon luvut siitä, miten sen on toimittava eli laadittava välikysymys ja kyseltävä koko hallituksen luottamuksen perään – ei suinkaan yksin pääministerin.

Kalevalan Ainon asemaan eli uhrattavaksi näyttäisi joutuvan, valmiina jo kelmiksi taannoin tituleerattu, keskustan puoluesihteeri Jarmo Korhonen. Työkaluna ja keihäänkärkenä kepun eduskuntaryhmä näyttää käyttävän väliaikaisena ympäristöministerinä toiminutta, Vanhasen asemaa uhkaamatonta Kimmo Tiilikaista. Pitkään ei tarvitse odottaa kun selviää, uhraako kepu Korhosen vaalirahoituksen ja politiikan alttarille.

Posted by Piruparka at 04:49 AM | Comments (0)

kesäkuu 03, 2008

LUETUN YMMÄRTÄMISESTÄ

Suomen kaltaisessa sivistysvaltiossa toki tiedetään, kuinka suuri merkitys on lukutaidolla ja eritoten, luetun ymmärtämisellä. Jos lukihäiriöinen tai sanasokeutta poteva henkilö kirjoittaa ja tuottaa tekstiä, hänellä itsellään lienee kohtalaisen hyvä käsitys siitä, mitä on ollut tarkoitus kertoa, vaikka kirjoitusvirheitä syntyisikin. Toisenlainen ongelma syntyy siitä, jos – muuten oikein kirjoitettu – teksti, on niin vaikeaselkoista, että luetun ymmärtämisessä on vaikeuksia.

Viime viikkoina on tullut toteennäytetyksi, että kansaamme edustaa melkoinen joukko lukihäiriöisiä ihmisiä. Kaikkein huolestuttavinta on se, että luetun ymmärtämättömyys koskee itse hyväksyttyä tekstiä. Toinen vaihtoehto on se, että säätäessään vaalirahoitusta koskevaa lakia, kansanedustajat – lakiin pujahtaneista ”kirjoitusvirheistä” huolimatta – tiesivät mitä tarkoittivat, kun lain hyväksyivät ja toimivat sitten tuon tietämyksen perusteella.

Kutakuinkin kaikki tietävät, että lakiteksti saattaa joskus olla hyvinkin kiemuraista ja vaikeasti ymmärrettävää. Laki vaalirahoituksesta poikkeaa kuitenkin edukseen. Kansalaisille (ja osalle kansanedustajiakin) sen ymmärtämisessä ei ole ollut mitään vaikeuksia. Lain hengestä, sen kirjaimesta ja tarkoituksesta pääsee varsin hyvin selville pelkällä kansakoulupohjaisella lukutaidolla. Siksi kansanedustajat – väittäessään itse säätämäänsä vaalirahoituslakia epäselväksi ja tulkinnanvaraiseksi – asettavat itsensä varsin kyseenalaiseen valoon. Etenkin, kun kansanedustajiksi on tarkoitus valikoitua – ei niinkään kansa pienoiskoossa, vaan – kansakunnan parhaimmisto. Muiden muassa tällaisin argumenteinhan taannoin perusteltiin edustajien roimia palkkiokorotuksia.

Haluaisin uskoa, että väittämällä ymmärtäneensä väärin vaalirahoituslain hengen ja tarkoituksen, niin ministereiltä kuin kansanedustajiltakin, pilkottaisi ketunhäntä kainalosta ja he puheillaan vain välttelisivät joutumasta kiinni suoranaisesta valehtelusta. Yhteisten asioiden hoitaminen ei kuitenkaan ole niinkään uskon, vaan näyttäsi olevan paremminkin ”Toivon” asioita. Siksi on lähdettävä siitä, että kansanedustajien vakuuttelut omasta typeryydestään ja lukutaidottomuudestaan pitävät paikkansa ihan oikeasti. Ollaan todella vakavien asioiden äärellä, jos valtakunnan lainsäätäjät eivät osaa lukea, eivätkä ymmärrä, mitä ovat säätäneet. Vähintään yhtä arveluttavaa ja vielä vaarallisempaa on se, että kansamme edustajat kokevat saamansa laillisenkin vaalirahoituksen edellyttävän vastapalvelusta sellaisen maksajalle ja haluavat tarkoituksella salata rahoituslähteet – jopa maineensa menettämisen uhalla.

Posted by Piruparka at 02:40 AM | Comments (0)