Aihepiiri: Kotimainen Politiikka

marraskuu 04, 2008

TAKAISIN ARKEEN

”Olis aina pyhä ja sunnuntai eikä koskaan arki ja maanantai”. Tästä ikiaikaisesta suomalaisrukouksesta huolimatta, arki on aina juhlan jälkeen edessä – kenellä iloisemmissa, kenellä ankeammissa merkeissä.

Vaalihumu on ohi. Vaaleissa oli kahdenlaisia ehdokkaita. Osa uskoi mainoksen voimaan ja toiset tyytyivät vähempään. Pelkällä näppituntumalla, ilman sen tieteellisempää tutkimusta, ilmapiiri vaikuttaa sellaiselta, että ainakin jossain määrin, mainos myös puri. Sen verran kuitenkin on säröä tuntumassa, että moni runsaasti itseään mainostanut ehdokas olisi todennäköisesti äänestetty valtuustoihin hieman pienemmälläkin ilmoittelulla. Toisaalta taas, jotain toista tuskin olisi valittu, vaikka olisi käyttänyt omaan mainontaansa enemmänkin rahaa. Näin se vaan taitaa olla.

Joku teki vaalityötä ja rahaakin taisi joiltain siis palaa melko rutkasti. Jos kansa vielä palkitsi äänisaaliilla, jolla portit aukesivat ”vallan kammareihin”, paluu arkeen on ilmeisen helppoa, kunhan vaan ensin riemustaan rauhoittuu.

Sen sijaan niille, joiden äänimäärät eivät riittäneet urakalla tehdystä työstä ja mahdollisesti huomattavistakin rahasummista huolimatta, saattaa takki tuntua tyhjältä ja arki ankealta.

Uusia valtuutettuja hieman toppuutellakseni ja niille uusille yrittäjille – joiden äänimäärät eivät yltäneet valintaan asti – voin lohduttaakseni kertoa, että kovin vähäistä se on valtuutetun valta. Yksin tai kaksin tai vähän isommallakaan joukolla asiat eivät etene. Päätöksen aikaansaamiseen tarvitaan aina enemmistö. Eli kunnissa, missä yhdellä puolueella ei ole yksinkertaista enemmistöä valtuustossa, tarvitaan kannatusta aina myös muista ryhmistä. Valtuutettu saa omilla valtuustoaloitteilla tietenkin nimensä paikalliseen aviisiin, mutta niillä, samoin kuin kansalaisaloitteillakin tuppaa olemaan merkillinen taipumus hautautua kunnallisen byrokratian rattaisiin jo pienemmillä, saati sitten isommilla paikkakunnilla.

Samansuuntaisia tunnelmia – kuin yksittäisillä ehdokkailla – on havaittavissa myös valtakunnan tasolla. Voittajilla on tunnetusti hymy herkässä. Tappion kärsineillä riittää selittämistä. Olin jo hahmotellut mielessäni päivän pakinaa otsikolla ”Jutta ja jatkosota”, kun sattui silmään uutinen, että yön yli nukuttuaan demarit myönsivät reilusti tappionsa ja selittely torjuntavoitosta suuntautui ainoastaan kohti keskustaa.

Mitä yhtymäkohtaa tässä sitten on jatkosotaan? No se, että päinvastoin kun demarit, suomalaiset jatkosodan päätyttyä tyytyivät tappioonsa vuosikausiksi. Kunnes kenraali Ehrnroothia kertoi, että sotaa ei hävitty, vaan saavutettiin torjuntavoitto.

Posted by Piruparka at 01:12 AM | Comments (0)

lokakuu 30, 2008

POPULISMIN MONET KASVOT

Runsas kuusi vuotta siten, elokuussa 2002 pohdiskelin populismia tällä samalla palstalla otsikolla ”Tarvittaisiinko populismia” muiden muassa seuraavasti:

”Kun poliittinen vastustaja keksii jonkin hyvän ja nasevan keinon parantaa maailmaa ja yhteiskuntaa ja osaa vielä myydä ajatustaan, hänet leimataan oitis kyseenalaisesti populistiksi, ainoastaan siksi, ettei itse tullut oivaltaneeksi samaa asiaa”.

Toisin sanoen populismia pidetään, ellei nyt täysin ala-arvoisena, niin varsin kyseenalaisena suosion tavoitteluna ja erityisen arveluttavana keinona hankkia poliittista tukea omille ajatuksilleen. Eikä populismin tarvitse ilmetä ainoastaan vaalien aikana, vaikka sen teho juuri kunta- tai eduskuntavaalien yhteydessä näkyykin selvimmin.

Sivistyssanoja suomenkielelle selittävä sanakirja kertoo populismista, että se on kansansuosion tavoittelua yksinkertaistavilla poliittisilla iskulauseilla ja ohjelmanjulistuksilla, jonka ainakin Piruparka ymmärtää siten, että asioista puhutaan asioina ymmärrettävin sanakääntein ilman, että selvää asia monimutkaistetaan, poliitikkojen yleensä harrastamalla kapulakielellä ja monisanaisilla selittelyillä.

Timo Soini, perussuomalaisine aatteineen, on julistautunut itse – ilman häpeän häivääkään – populistiksi. Itse asiassa olen ollut ymmärtävinäni, että koko ”soinilaisuus” perustuu populismin ajatukseen ja sen hyödyntämiseen. Ja ihmekös tuo, onhan Timo Soini tiettävästi tehnyt yliopistollisen opinnäytteensäkin poliittisesta populismista ja siihen liittyvistä aivoituksista, joten hän hallitsee populismin kuviot monia muita paljon paremmin ja kykenee myös hyödyntämään niitä.

Miksi populismia, jonka tavoitteille yleensä on ominaista pyrkimys paljastaa vakiintuneen vallankäytön epäkohtia ja vedota ”tavalliseen kansaan”, pidetään kansakunnan kaapin päälle jumittuneiden ammattipoliitikkojen keskuudessa niin halveksittavana toimintana? Siihen ei tämän kirjoittajalla ole suoraa vastausta. Asioista puhuminen selväsanaisesti ja niin ymmärrettävästi, että ”rahvaskin” sen ymmärtää, ei aina ole asioiden yksinkertaistamista.

Soinilaisessa populismissa – niin tehokasta kun se onkin – on yksi epäkohta. Se on se, että ainoastaan Timo Soini, retorisella lahjakkuudellaan, kykenee salonkikelpoisesti käyttämään populismia valankäytön epäkohtia vastaan. Kun lauman jäsenet lähtevät apinoimaan paimentaan, seuraukset tulevat olemaan surkeat. Näin kävi populismin esitaistelijoille, ensin isä-, sitten poika-Vennamolle.
Valitettavasti. Ehkä soinilaista populismia opettamaan olisi perustettava opinahjo!?

Posted by Piruparka at 04:52 PM | Comments (0)

lokakuu 28, 2008

YÖ VAALIEN JÄLKEEN

Tätä kirjoitettaessa on kirjoittaja ollut muutaman tunnin vaakatasossa sen jälkeen, kun kuntavaalin tulos oli kutakuinkin selvillä. Ja todettava on, että eivät nämäkään vaalit vaille pientä yllätystä jääneet, vaikka gallupien perustella olisi voinut olettaa, että kaikki on etukäteen selvää.

Sellaista voittoa, minkä perussuomalaiset saavuttivat, suomalaisessa poliittisessa järjestelmässä vain harvoin on mahdollista nähdä. Vaikka edellä mainitut gallupit osasivatkin ennustaa melkoista äänisaalista, vastaavanlaista ei ainakaan tämän kirjoittajan poliittisesta muistista löydy kuin 1960 – ja 1980-luvuilta. Noina vuosikymmeninä perussuomalaisten edeltäjä SMP kääri melkoisia vaalivoittoja ensin isä-Vennamon ja myöhemmin poika-Vennamon johdolla. Aikajanalla näyttäisikin siltä, että vennamolaisuus on ilmiö, joka puhkeaa kukkaan ja ryntää voimalla Suomen poliittiselle kartalle aina parinkymmenen vuoden välein.

Lähtemättä tässä vaiheessa vielä vetämään mitään sen pidemmälle meneviä johtopäätöksiä, herää kuitenkin vaikutelma, että jotain yhteyttä saattaisi olla perussuomalaisten menestyksellä ja viimeaikaisiin vaaleihin verrattuna, mukavasti nousseella äänestysprosentilla. Kun äänestysprosentit edellisissä vaaleissa ovat olleet laskusuunnassa, ollen joissain vaaleissa ja jollain paikkakunnalla, jopa alle 50, alkavat demokratian teoreettisetkin perustukset näyttämään hatarilta. Käytännössähän demokratian toteutumisen edellytyksenä on pidetty, että 50 prosentin osallistuminen ylittyy. Joka kuitenkin sellaisenaan on demokratiasta pelkkä irvikuva. Hyvä kuitenkin, kun lukemat äänestysprosenttien osalla nousivat, vaikka parantamisen varaa vieläkin jäi rutkasti.

Toinen pieni yllätys sisältyy demareihin. Jos perussuomalaisten äänisaalis antoi ”soinilaisille” aidon ja perustellun syyn iloon, kovin usein ei vaalien yhteydessä ole sattunut, että 2,9 prosenttiyksikön tappio edellisiin kuntavaaleihin verrattuna, saa puoluejohtajan hymyilemään aurinkoisesti ja puhumaan torjuntavoitosta. Näin kuitenkin kävi demarijohtaja Jutta Urpilaisen kohdalla, kun hänelle alkoi selvitä, minkälaiseksi on muodostumassa vaalin lopputulos ensimmäisissä vaaleissa, joita hän on vetänyt puoluejohtajana. Tuollaisesta asenteesta voisi päätellä, että varautumista oli harjoiteltu suurempaankin häviöön, johon gallupit antoivat toki aihetta.

Ehkä onnettominta naamaa näytti kuitenkin Matti Vanhanen, hänen ulkopuolisen oloisena katsellessa kahden nuoren puoluejohtajan halailua, kun Jutta Urpilainen hopealle sijoittuneena onnitteli Jyrki Kataista voiton saavuttamisesta. Vanhaselle kun nämä taisivat olla jo kolmannet hävityt vaalit perätysten.

Posted by Piruparka at 04:43 AM | Comments (0)

syyskuu 28, 2008

KORHOSEN KOMMENTIT

Keskustan puoluesihteeri Jarmo Korhosen kommentit jakavat mielipiteitä. Kannanotot näyttävät aiheuttavan vihastusta monilla tahoilla. Eikä puolueen puheenjohtaja, pääministeri Matti Vanhanenkaan aina kykene peittelemään omaa närkästystään, kun joutuu selittelemään puoluesihteerin lausuntoja.

En tunne keskustassa ylläpidettyä työpaikkademokratian tasoa ja muotoa, enkä siis sitä, onko Vanhanen Korhosen esimies ja Korhonen vastaavasti Vanhasen alainen eli minkälaisia käskytyssuhteita keskustassa harjoitetaan. Se kuitenkin on ilmiselvää, että samasta marssisuunnasta huolimatta, samassa tahdissa pysymine näillä herroilla tuntuu olevan, ellei nyt ylivoimaista, niin erittäin vaikeaa kuitenkin.

Korhosen viimeisimmät kommentit, jo sovittujen palkankorotusten jäädyttämisestä taloustaantuman yhtenä ehkäisykeinona, aiheuttivat älähdyksen poliittisen kentän vasemmalla laidalla. Eduskunnan kyselytunnilla Korhosen vaatimusten selittelyyn – varsin vaivautuneen tuntuisesti – osallistui pääministerin ohella myös jokunen muu ministeri. Korhosen tiedetään – kuten hän usein itsekin on ilmoittanut – puhuvan keskustan kentän äänellä. Sitä ei sovi epäillä, sen verran voimakkain suosionosoituksin mies kesällä huudettiin uudelleen keskustan puoluesihteeriksi, kun hän ensin oli alistunut kentän edessä ja nöyrästi pahoitellut kehittyvien maakuntien Suomi-sekoiluitaan.

Vaikka Korhosen esittämät näkemykset usein vihastuttavat vastustajia ja vähintäänkin närkästyttävät omia, myös ihastuksen kaikuja on kuulunut. Ja mikäli olen ymmärtänyt, ihastuneisuus Korhosen tyyliä kohtaan ei ole tullut ainoastaan keskustan kenttäväen taholta, hyväksyvää hyminää on havaittu yli puoluerajojen. Perisavolaisesta nimestään huolimatta, Korhonen on omaksunut hyvin pohjalaiseen mentaliteettiin usein yhdistetyn tavan toimia.

Piruparan, vuosisatoja muotoutuneilla, pohjalaisilla juurilla lienee suopeaan suhtautumiseen oma vaikutuksensa. Korhosen tyyli istuu hyvin pohjalaiseen mielenlaatuun. Todettakoon nyt kuitenkin, että kovin usein ei Korhosen kommenttien sisällöstä löydy asiaa, joka innostaisi tai ihastuttaisi tämän kirjoittajaa. Tunnustettava kuitenkin on, että tietynlaista tyytyväisyyttä ei voi olla tuntematta, kun Korhonen kommentteineen saa pääministeri Vanhasen lähes tolaltaan ja kuinka kommenttitehtailija Korhonen – keskustan kentän äänellä – saa puolueen puheenjohtajan änkytellen selittämään, että se Korhonen nyt vain on tällainen ja hänellä on oma tapansa esittää asioita.

Posted by Piruparka at 01:37 AM | Comments (0)

syyskuu 26, 2008

KIINNOSTUKSEN EVÄÄT

Aina vaalien alla ja aika ajoin niiden välilläkin herätellään eloon ajatusta äänestysikärajan alentamisesta. Kun äänestysprosentit laskevat, nuorista toivotaan piristystä vuodesta ja vaalista toiseen laiskistuvaan vaalikarjaan. Mielenkiintoista on se, että nuorilta ikäluokilta kelpaavat näiden äänet, mutta kun puhe kääntyy samojen ikäluokkien vaalikelpoisuuteen, innostunut asenne muuttuu oitis. Nuorelta huolitaan siis mieluusti tämän ääni, mutta ei häntä kilpailijaksi ja äänisaaliin jakajaksi haluta.

Lähtemättä tässä nyt nostalgisesti sen enempää muistelemaan, mutta olettamuksista poiketen, suurten ikäluokkien nuoruudessa vain pieni joukko kunnostautui ”Vanhan valtaamisessa” tai esiintyi opiskelijapolitiikan kellokkaina, joista sitten muodostui poliittisten broilereiden ydinjoukko, joista monet pullistelevat kansakunnan kaapin päällä edelleen. Harvoin muistetaan, että valtaosa sen ajan nuorisosta oli täysin yhtä piittaamaton yhteisten asioiden hoidosta, kuin suuri osa nykynuoristakin.

Oletan, että yksi syy ihmisten kiinnostuksen puutteeseen politiikkaa kohtaan, johtuu siitä, ettei heillä ei ole siihen tarvittavia eväitä. Kukapa sellaisista asioista välittäisi, josta ei mitään ymmärrä ja jonka yhteydessä käytetty terminologiakin on usein täysin käsittämätöntä.

Kovinkaan moni tuskin tietää eroa vaikkapa hallituksen tiedonannon tai sen antaman selonteon välillä. Pääministerin ilmoituksen merkitys saattaa useille olla täyttä hepreaa, puhumattakaan siitä, mitä tarkoittaa välikysymys. Koska asioilla ei ole akuuttia ja henkilökohtaista arvoa, kukaan tuskin vaivautuu ottamaan niistä selvää. Sen verran vähäistä on kiinnostus.

Olen vakuuttunut, että kovin moni keskiverto vanhempi kanasalainenkaan, ei mainittujen termien merkitystä kovin perusteellisesti tunne. Tunnustettakoon näin julkisesti, että tämäntyyppisten sanojen tullessa esiin ja ollessa ajankohtaisia, myös Piruparka joutuu turvautumaan muistilappuihin. Eikä tarvitse hävetä, sillä kokemuksen syvällä rintaäänellä voin kertoa, että samanlaisten tietämättömien joukkoon voidaan laskea myös muutama nuoremman polven kansanedustaja, joiden nyt kuitenkin olettaisi perehtyneen omaan työkaluvalikoimaansa.

Jossain vaiheessa nuoremmat ikäluokat tulevat huomaamaan, kuinka heppoisin tiedon ja taidon eväin tätä maata johdetaan ja maan asioita hoidellaan. He havaitsevat oman fiksuutensa, jonka seurauksena he ottavat asiat omiin käsiinsä, eikä kulu pitkää aikaa kun alkavat ihmetellä, mikseivät nuoret ole kiinnostuneita politiikasta? Olisiko laskettava äänestysikärajaa? ”Näin on ollut aina ja näin tulee aina olemaan”.

Posted by Piruparka at 04:11 AM | Comments (0)

syyskuu 23, 2008

TYÖKALUPAKIN UUSIOKÄYTTÖ

Kun viime eduskuntavaalien alla SAK ehti hetken televisiomainoksessaan revitellä ruokapöydässä mässäilevällä porvarilla, sen väitettiin vaikuttaneen yhtenä suurimmista syistä demareiden kannatuksen laskuun. Ehkä näin. Tämän kirjoittaja ei ole syiden ja seurausten suhteen sellainen asiantuntija ja analysoija, että voisi varmuudella väittää puolesta tai vastaan.

Mitään sen kummempia analysointitaitoja tai muutakaan asiantuntemusta ei tarvita, havaitakseen kokoomuksen ihastuksen vanhaan työväenliikkeeseen, sen iskulauseisiin ja muihin tunnuksiin.

Jo presidentinvaaleissa käytetty slogan Niinistöstä työväenpresidenttinä ja eduskuntavaaleissa kirkkain silmin esitetty väite kokoomuksesta työväenpuolueena, herättivät monien mielissä lähinnä säälinsekaista hymyä, mutta taisivatpa jotkut aatteen konkarit kohdallaan kokea jopa aitoa närkästystä moisesta plagioinnista. Mutta ei siinä vielä kaikki. Ihastus työväenliikkeen tunnuskuvioihin näyttää jatkuvan ja vauhti vaan paranee. Kokoomuksen ”Toivo”- tempaus on saanut rinnalleen vallankumousjulistukseen tiiviisti kytkeytyvän: ”Liittykää yhteen”- kampanjan, josta väistämättä assosioituu mieleen ainoastaan puuttuvat alkusanat ”Kaiken maailman proletaarit”.

Ja ellei kaikille vielä selvinnyt, miltä suunnalta löytyy kokoomuksen innoituksen ja luomisvireen lähde ja juuret, viimeistään mainoksen kuvallinen viestintä kertoo perinteisestä kommunistikommunikaatiosta eli itäisten maiden tunnuksista tutusta työkalupakista, jossa kalujen keskellä hymyilee Jyrki Kataisen naamataulu.

Neuvostoliiton työkalupakki, joka sisälsi sirpin ja vasaran sekä sen itäsaksalainen vastine, harppi ja vasara ovat vaihtuneet kokoomuksen puutarhakuokkaan ja pullasutiin, jotka todennäköisesti on ajateltu ilmentävän sitä aatemaailmaa, mitä työväenpuolue kokoomuksessa ajetaan ja arvostetaan.

On todettava, että ensivaikutelma oli hieman pullamössömäinen, jos sitä vertasi jostain takaraivon uumenista silmien eteen heijastuneeseen kuvaan kypäräpäisestä, liperi-kaulaisesta papinhahmosta.

Kuitenkin, kun tuota kokoomuslaista työkalupakkia hetken aikaa katseli, mieleen hiipi ajatus, että saattaapa tuo kuvakerronta hyvinkin viitata vanhaan kunnon kokoomuslaiseen tunnuslauseeseen: Koti, uskonto ja isänmaa. Tässä uudessa työkalupakkiversiossa pullasuti kuvastaa ilmeisesti kotia ja puutarhakuokka symbolisoi isänmaata. Uskonnon osuutta ilmentää sitten Jyrki Kataisen autuaan taivaallinen ilme. Päähän isketty nato-kypärä ja liperit kaulassa olisivat toki antaneet hieman jämäkkyyttä ja jonkin verran totuuspohjaakin vaikutelmaan.

Posted by Piruparka at 01:18 AM | Comments (0)

syyskuu 09, 2008

SIJAISKÄRSIJÄT

Tänään 9.9.2008 on se vuosittainen juhlapäivä, kun edustukselliseen demokratiaan perustuva kansanedustusjärjestelmämme helpottaa kansan sijaiskärsijöinä toimivien kansanedustajien kolmen kuukauden kärsimystä.

Tuona aikana, nämä kansamme uupumattomat palvelijat ovat itseään säästämättä ja kansan puolesta ankaraa piinaa sietäen uhrautuneet, mutta tunnollisesti toimenkuvaansa sitoutuen, noudattaneet itse itselleen säätämäänsä kansanedustajan lomavelvoitetta.

Kansalaiset arvostavat suuresti sitä säntillistä uhrautuvaisuutta, jolla edustajat rohkeana, todellisen häveliäisyytensä täydellisesti peittäen, silmääkään räväyttämättä ovat nostaneet itselleen myöntämänsä palkkiot, myös tuolta kolmen kuukauden ajalta, jona aikana he ovat olleet pakotetut kansan täysivaltaisina edustajina, lomailemaan tämän asemesta.

Nyt näillä kahdellasadalla kansakunnan sijaiskärsijällä on edessään reilun kvartaalin mittainen iloinen yhdessäolon ja vilkkaan keskustelun ja mielipiteidenvaihdon ajanjakso. Tuona aikana he saattaisivat päästä nauttimaan yksinomaan toistensa ylevästä seurasta, jota typistäisi vain ulkomaille tehdyt ekskursiot, ellei jälleen painaisi päälle yhdet lakisääteiset kuntavaalit. Niillä ei kuitenkaan ole kovin suurta taloudellista merkitystä. Urheana, kansansa sijaiskärsijänä toimiva edustaja löytää kuitenkin myönteisiä merkityksiä myös kuntavaaleista. Palautumista kesän kestäneestä lomapiinasta helpottaa hieman se, kun saa kasvonsa kadunvarsimainoksiin ja pääsee kansalle kertomaan hyviksi aiotuista teoistaan, jotka suurista puheista huolimatta, yleensä jäävät korkeintaan aloiteasteelle.

Kuntavaalit ovat kuitenkin ohi jo puolentoista kuukauden kuluttua. Kansanedustajille jää vielä runsaasti aikaa toteuttaa retorisia taitojaan Arkadianmäellä. Erityisesti ensi vuoden budjettikeskustelu tulee antamaan siihen loistavat mahdollisuudet. Puitteet ovat vaikuttavat, eikä pienistä, puheeseen livahtavista kömmähdyksistäkään tarvitse olla kovin huolissaan. Sen enempää välihuutojen ja -huomautusten tekijät kuin muutkaan edustajakollegat kun vain harvoin viihtyvät salissa tv-kameroita kauemmin.

Toisin kuin takavuosina, jolloin eduskunnan istunnot saattoivat venyä pitkälle yli puolen yön, nykyinen lainsäädäntötyö on iloista puuhastelua EU-säädösten parissa. Niistä on arvokkaanoloista käyttää puheenvuoroja ja rupatella asiantuntevasti eduskunnan kuppilassa. Tiistaisin alkavan, viikoittaisen eduskuntatyön voi päättää joka torstai televisioitavaan, eduskunnan kyselytunnilla tehtyyn fiksulta kuulostavaan kysymykseen, jonka jälkeen voi viikonlopuksi palata kotikonnuille sulkeutumaan äänestäjien suosioon.

Posted by Piruparka at 12:15 AM | Comments (0)

syyskuu 02, 2008

LAUTASLEIKKIEN KOUKEROT

Suomalainen ulkopolitiikka ja menetelmät, millä sitä on hoidettu, eivät aina ole avautuneet ulkopuolisille. Siitä, ovatko tilanteet aina olleet edes sisäpiiriläisillä itsellään hanskassa, ei ole varmaa tietoa. Suoraviivaisuus ei ole ollut etusijalla, sen verran koukeroa ja kiemuraa toimintaan näyttää sisältyvän.

Tässä vaiheessa, kun omat käsitykseni professori Timo Soikkasen ulkoministeriön historiaa käsittelevästä kirjasta, on vielä pelkän uutisoinnin varassa, näyttäisi siltä, että Suomen ulkopolitiikkaa 1970-luvun brezneviläisessä ilmapiirissä hoideltiin vähintään keskivahvassa humalatilassa jopa ihan kohtuullisin tuloksin. Seurauksiakin toki oli. Kerrotaan suomalaista tapaa jossain päin maailmaa tai ainakin Eurooppaa, lievästi paheksutun, joka diplomatian sananhelinää sen tarkemmin tuntematta, saattaa merkitä mitä tahansa.

Maailma tietenkin muuttuu ja ulkopolitiikan kuviot sen mukana. Kun Lauri Kristian Relander tasavallan presidenttinä hoiti ulkopoliittisia suhteita matkustamalla lähinnä pohjoismaihin, hän sai pilkkanimen ”Reissu-lössi”.

Itä-naapurin pyrkiessä talvisodassa laajentamaan reviiriään Suomen puolelle, täällä havaittiin, että matkailu avartaa ja lähdettiin joukolla kohti Uralia. Se tiedetään, kuinka siinä kävi, mutta ulkopoliittinen matkailuharrastus silti säilyi, eikä kukaan pilkannut enää Kekkosta, hänen lukemattomista ulkomaan matkoistaan.

Sen verran koukeroista kiemuraa ulkopoliittisiin kuvioihin kuitenkin kuuluu, että kaikkien lankojen hanskassa pitämistä ei tainnut hallita edes Kekkonen. Joka niissä asioissa oli sentään melkoinen taituri – taiteilija jopa.

Kun seurailee tämän päivän suomalaisen ulkopolitiikan ”vakavampia vaikeuksia”, jotka näyttävät kulminoituvan lautas- ja jakkaraongelmiin, heräilee kysymys, kuinka pitkälle ulkopolitiikan johtamista on mahdollista niin sanotusti demokratisoida?

Ulkopolitiikan johtamisen, niin sanottua hajauttamista eli sen vähittäistä siirtämistä presidentiltä eduskunnan luottamusta nauttivan hallituksen (pääministerin) vetovastuulle, on päättäjiltä nokkela veto peitellä pääministerin ulkopoliittisen vallan kasvattaminen näennäisen demokratisoinnin kaapuun. Hallituksen, eduskunnalta saama luottamus, kun on kansan antamaa - ainoastaan välillisesti.

Riippumatta lainkaan siitä, kuka Mäntyniemessä kulloinkin isännöi (emännöi), tasavallan presidentti on saanut valtaoikeutensa – myös ne ulkopoliittiset – vaaleissa suoraan kansalta. Juuri noiden, kansalta saatujen valtaoikeuksien riisumisesta, näissä lautasleikkeihin keskittyneissä, ulkopolitiikan koukeroissa on kysymys.

Posted by Piruparka at 01:08 AM | Comments (0)

kesäkuu 17, 2008

VALLAN HUUMAA

Vallan huumaa, ellei peräti humalaa oli havaittavissa, kun tasavallan "hallitus" piti viikonvaihteen aikana puoluekokoustaan kahdella paikkakunnalla.

Tampereella kokoontui kykypuolue kokoomus kehumaan Kataista, joka uudelleen annetusta johtajuudestaan kiitellen, vastavuoroisesti suitsutti nimeltä mainiten suuren joukon kuuliaisiaan ja piti linjattoman linjapuheen, jonka pääasiallinen anti oli aurinkoisen isän elkein kerrottu satu kultaisesta linnusta tottelevaisille ja nöyrille alamaisilleen.

Ilmeisen opettavaiseksi tarkoitetun sadun sanoma tuli kansalaisille toki selväksi, kuten yksinkertaisille ihmisille kerrotut, vertauskuvalliset tarinat ovat tulleet kautta koko ihmiskunnan historian. Jonkinlainen opetus liittynee myös siihen, että lähes puolentoista vuoden valtiovarainministerikokemuksen jälkeen, Katainen kertoi äkkiä tajunneensa olevansa ministeri ja oivaltaneensa, että ministerinä voi pistää asioita valmisteluun ja tutkimusta vireille. Hienoa! Suorastaan loistavaa älyn lentoa.

Ainoa asia, mikä kokoomuksen yltäkylläiseen ja ylimieliseen kokoustunnelmaan näytti tekevän särön, oli kysymys presidentin valtaoikeuksista. Onko uskon puute oman presidentin saamiseen mennyt, kun kokoomus on viemässä valtaoikeuksia kaikkein todennäköisimmältä, seuraavalta presidentiltä – Sauli Niinistöltä ja tekemässä hänestä pelkkää kättelyautomaattia.

Joensuussa keskusta keskittyi korhoslaisessa hengessä tavanomaiseen ja monista aiemmista puoluekokouksista tutuksi tulleeseen kepu-uhoonsa. Tunnelmaa tuntui keventävän, kun puolueelle viime viikkoina lähes painajaiseksi muodostunut Kehittyvien maakuntien Suomi oivallettiin olevan vain eteläisen Suomen lehdistön – keskustan pään menoksi – kehittämä juoni.

Jossain vaiheessa näytti jo siltä, että keskusta saattaa uhrata puoluesihteerinsä KMS:n alttarille. Näin ei päässyt käymään, kun Korhonen nöyrästi, mutta pohjalaisittain uhoten ja itseään kehuen pyyteli muka anteeksi. Ei kuitenkaan polvillaan. Polvillaan hän kertoi olleensa ainoastaan ”könytessään” rahaa keskustalle, joka toki keskustaväkeä miellytti. Osa tuota Korhosen uhoa näyttäytyi ilmoittautumisena vastuunkantajaksi – uhriksi joutuvan – keskustan kehittämispäällikkö Lasse Kontiolan tekemisistä. Ajatus saattoi kuulostaa kauniilta, jopa jalolta, mutta kun tietää mitä suomalaisen poliitikon vastuunkanto tarkoittaa, sananhelinä on lähempänä totuutta.

Kepu puhdistautui ylpeästi uhoten puoluekokouksessaan vaalirahakohun synnyttämästä synnin taakasta – hetkeksi. Silti vastaamattomia kysymyksiä jäi auki. Aika näyttää, käykö uho ja ylpeys tässäkin tapauksessa lankeemuksen edellä.

Posted by Piruparka at 03:07 AM | Comments (0)

kesäkuu 10, 2008

JOHTAJAA SEURATEN

Demarit saivat uuden puheenjohtajan. Kaikki sujui gallupien ja lähes Lipposen määräysten mukaan, jopa ennustettua selvemmin numeroin.

Toki kaikille puolueille on tärkeää, kuka johtaa puoluetta, mutta demareita on aina vaivannut jonkinlainen puheenjohtajasyndrooma tai muu oireyhtymä, jonka seurauksena puolueen kaikki vastoinkäymiset kulminoituvat puheenjohtajan persoonaan ja kaikkien ongelmien odotetaan ratkeavan, kunhan saadaan uusi kasvo johtamaan puoluetta. Kukaan – Tuomiojaa lukuun ottamatta – ei kuitenkaan uskaltanut lähteä Eero Heinäluoman haastajaksi ennen, kuin tämä itse ilmoitti jättävänsä puoluejohtajan tehtävät.

Kun aikoinaan pitkään demareita johtaneiden Rafael Paasion ja Kalevi Sorsan jälkeen, SDP:n johtoon valittiin tutulta kuulostava nimi, Pertti Paasio, hänen persoonansa ja ilmeisesti myös pieni puhevikansa häiritsivät täydellisyyteen pyrkivää SDP:n kermaa siinä määrin, että vaihtoivat Paasion ilmeisen ”virheettömänä” pitämäänsä Ulf Sundqvistiin. Olettamukset Sundqvistin erinomaisuudesta karisivat kuitenkin pian, kun STS:n pankkijupakan seurauksena, hän joutui eroamaan.

Silloin – melkoisissa paniikkitunnelmissa – demarit valitsivat puheenjohtajakseen Paavo Lipposen, jonka puheenjohtajuudessa SDP – hieman yllättäen – saavutti vaalivoiton 1995 ja puolueen paikkamäärä eduskunnassa lisääntyi 15:llä. Siitä seurauksena oli, että Lipposesta tehtiin ”Johtaja” ja hänelle annettiin anteeksi paitsi entiset, myös nykyiset ja kaikki tulevatkin synnit, eikä hänen virheettömyyttään hevin kyseenalaisteta vieläkään. Kun Lipponen ilmoitti, että demarit tarvitsevat nuoren naisen puheenjohtajakseen, SDP: puoluekokous toteutti ”Kuninkaansa” toiveen. Ei ehkä kuitenkaan niin kirjaimellisesti, kuin ”Paavo Suuri” oli toivonut. Demarit saivat nuoren naisen keulakuvakseen, mutta Lipposen entiselle avustajalle, Mia-Petra Kumpula-Natrille eivät jumalat olleet suosiollisia. Hyvä näin, sillä Lipposen henki on vielä vahva, eikä entisen avustajan valinta puheenjohtajaksi, olisi ainakaan tuota henkeä heikentänyt.

Mitä demarit sitten saivat? He saivat puheenjohtajakseen Jutta Urpilaisen eli nuoren naisen, kuten määrätty oli. He saivat jälleen myös tutulta kuulostavan nimen. Urpilaisen nimessä kajahtaa vanha sosialidemokratia. Toisen kauden kansanedustajasta Jutta Urpilaisesta ei paljon muuta tiedetäkään, joten näyttöjä tullaan vaatimaan. Sen verran kauhunsekaisen puoluejohtajasyndrooman vallassa, varsinkin demareiden sosieteetti, tällä hetkellä on, että ellei jo kunnallisvaaleissa tulosta ala näkymään, uuden nimen etsiminen puheenjohtajaksi alkaa välittömästi. Näin se on – valitettavasti.

Posted by Piruparka at 01:11 AM | Comments (0)

kesäkuu 06, 2008

SUUNTA KOHTI SUOTA?

Kalevalassa Väinämöinen toimitti Joukahaisen laulaen suohon. Vaalirahoitussotkut näyttävät vääjäämättä vievän kohti suota myös kepua. Ja vielä yksilöidymmin, tavoitteena näyttäisi olevan ensisijaisesti pääministeri Matti Vanhasen päänahka.

Laulaen pääministeriä tuskin suohon kuitenkaan saadaan. Selittäen se saattaa onnistua. Eikä suohon selittelijöitä tarvitse kaukaa hakea. Vanhanen näyttää hoitavan ihan itse koko prosessin. Ei ole lainkaan turha kysymys: Toistaako historia itseään? Sillä pääministerin kootut kommentit alkavat muistuttaa yhä enemmän edellisen pääministerin, Anneli Jäätteenmäen selityksiä ja kohta alkaa uskoa seuraavaksi kuulevansa vanhoja, vuosien saatossa kuluneita fraaseja: ”Niin totta kuin osaan” puheita tai että vaalirahaa tuli ovista ja ikkunoista ”pyytämättä ja yllätyksenä”.

Vaikka sen enempää pääministeri, kuin kukaan muukaan ei ole myöntänyt vaalirahajupakan yhteydessä puhuvansa muunneltua totuutta, selittelyn verkko näyttää kietoutuvan yhä tiukemmalle. Ken elää, hän näkee! Eli erään tunnetun retoriikan taitajan sanoja hieman soveltaen: Annetaan puuron rauhassa porista. Siitä puurosta löytyy vielä melkoisia manteleita.

Vanhasen suunta näyttäisi siis olevan kohti suonsilmää. Joukahainen selvisi omastaan lupaamalla nuoren Aino-sisarensa vanhalle Väinämöiselle. Kaikki tietävät, mitä siitä seurasi. Kovin pitkään ei tarvinne odottaa kunnes selviää, kuinka Vanhanen aikoo selvitä omasta suo-uhkastaan. Pääministerin lähihistoriaa tuntien ja hieman mielikuvitusta käyttäen, saattaisi olettaa, että Joukahaisen keinot voisivat – hieman nykyaikaistettuna – sopia myös tähän päivään. Uhrattavia siskoja saattaa vielä riittää, vaikka Merikukka ei vaalirahajärjestelyistä huolimatta tai ehkä juuri niiden seurauksena, tilanteeseen enää sovellukaan.

Joku kuitenkin on uhrattava. Itse ei Vanhanen aio omia, kepuleja kolttosiaan kuitata. Se selvisi, kun hän kertoi, että ei anna eduskunnalle opposition vaatimaa ilmoitusta. Sen sijaan hän saneli oppositiolle madon luvut siitä, miten sen on toimittava eli laadittava välikysymys ja kyseltävä koko hallituksen luottamuksen perään – ei suinkaan yksin pääministerin.

Kalevalan Ainon asemaan eli uhrattavaksi näyttäisi joutuvan, valmiina jo kelmiksi taannoin tituleerattu, keskustan puoluesihteeri Jarmo Korhonen. Työkaluna ja keihäänkärkenä kepun eduskuntaryhmä näyttää käyttävän väliaikaisena ympäristöministerinä toiminutta, Vanhasen asemaa uhkaamatonta Kimmo Tiilikaista. Pitkään ei tarvitse odottaa kun selviää, uhraako kepu Korhosen vaalirahoituksen ja politiikan alttarille.

Posted by Piruparka at 04:49 AM | Comments (0)

kesäkuu 03, 2008

LUETUN YMMÄRTÄMISESTÄ

Suomen kaltaisessa sivistysvaltiossa toki tiedetään, kuinka suuri merkitys on lukutaidolla ja eritoten, luetun ymmärtämisellä. Jos lukihäiriöinen tai sanasokeutta poteva henkilö kirjoittaa ja tuottaa tekstiä, hänellä itsellään lienee kohtalaisen hyvä käsitys siitä, mitä on ollut tarkoitus kertoa, vaikka kirjoitusvirheitä syntyisikin. Toisenlainen ongelma syntyy siitä, jos – muuten oikein kirjoitettu – teksti, on niin vaikeaselkoista, että luetun ymmärtämisessä on vaikeuksia.

Viime viikkoina on tullut toteennäytetyksi, että kansaamme edustaa melkoinen joukko lukihäiriöisiä ihmisiä. Kaikkein huolestuttavinta on se, että luetun ymmärtämättömyys koskee itse hyväksyttyä tekstiä. Toinen vaihtoehto on se, että säätäessään vaalirahoitusta koskevaa lakia, kansanedustajat – lakiin pujahtaneista ”kirjoitusvirheistä” huolimatta – tiesivät mitä tarkoittivat, kun lain hyväksyivät ja toimivat sitten tuon tietämyksen perusteella.

Kutakuinkin kaikki tietävät, että lakiteksti saattaa joskus olla hyvinkin kiemuraista ja vaikeasti ymmärrettävää. Laki vaalirahoituksesta poikkeaa kuitenkin edukseen. Kansalaisille (ja osalle kansanedustajiakin) sen ymmärtämisessä ei ole ollut mitään vaikeuksia. Lain hengestä, sen kirjaimesta ja tarkoituksesta pääsee varsin hyvin selville pelkällä kansakoulupohjaisella lukutaidolla. Siksi kansanedustajat – väittäessään itse säätämäänsä vaalirahoituslakia epäselväksi ja tulkinnanvaraiseksi – asettavat itsensä varsin kyseenalaiseen valoon. Etenkin, kun kansanedustajiksi on tarkoitus valikoitua – ei niinkään kansa pienoiskoossa, vaan – kansakunnan parhaimmisto. Muiden muassa tällaisin argumenteinhan taannoin perusteltiin edustajien roimia palkkiokorotuksia.

Haluaisin uskoa, että väittämällä ymmärtäneensä väärin vaalirahoituslain hengen ja tarkoituksen, niin ministereiltä kuin kansanedustajiltakin, pilkottaisi ketunhäntä kainalosta ja he puheillaan vain välttelisivät joutumasta kiinni suoranaisesta valehtelusta. Yhteisten asioiden hoitaminen ei kuitenkaan ole niinkään uskon, vaan näyttäsi olevan paremminkin ”Toivon” asioita. Siksi on lähdettävä siitä, että kansanedustajien vakuuttelut omasta typeryydestään ja lukutaidottomuudestaan pitävät paikkansa ihan oikeasti. Ollaan todella vakavien asioiden äärellä, jos valtakunnan lainsäätäjät eivät osaa lukea, eivätkä ymmärrä, mitä ovat säätäneet. Vähintään yhtä arveluttavaa ja vielä vaarallisempaa on se, että kansamme edustajat kokevat saamansa laillisenkin vaalirahoituksen edellyttävän vastapalvelusta sellaisen maksajalle ja haluavat tarkoituksella salata rahoituslähteet – jopa maineensa menettämisen uhalla.

Posted by Piruparka at 02:40 AM | Comments (0)

toukokuu 27, 2008

AATTEET JA ARVOT

Vuosikymmeniä kestäneen tarkkailun tuloksena, kuin myös viimeaikaisista tapahtumista vakuuttuneena, lienee asiallisempaa – kuin aatteista ja arvoista – puhuakin niiden puutteesta.

Vasemmalla laidalla takavuosina kaikuneet julistukset solidaarisuudesta, yhteishengestä ja joukkovoimasta, ovat saaneet väistyä yksilökeskeisyyden ja oman edun tavoittelun tieltä.

Toki tietyissä tilaisuuksissa vielä ”Työväen marssi” soi ja ”Internationaali” raikaa, ja niin sanotun vasemmiston johtohenkilöt ovat joutuneet opettelemaan laulujen sanat ulkoa siltä varalta, että tilaisuus televisioitaisiin. Muusta aatteen palosta ei ole tietoakaan.

Kovin korkeassa kurssissa eivät ole oikeankaan laidan aatteet ja arvomaailma. Kokoomuksen takavuosina vaalimat koti, uskonto ja isänmaa ovat jo kauan olleet menneen talven lumia. Paidanvaihtopaikaksi muuttuneella niin sanotulla kodilla ei nykymaailmassa juuri muuta virka olekaan. Uskonnon yksityisti itselleen jo ajat sitten huomattavasti maallisempien kristillisdemokraattien edeltäjä, kristillinen liitto, joiden vaalivalvojaisissa vietettyihin rukous- ja virrenveisuukäytäntöihin ei edes kokoomus kyennyt vastaamaan tai pistämään paremmaksi. Isänmaa-käsite on hämärtynyt kaikkein eniten, kun kokoomuksen selkärangan aikoinaan muodostaneiden teollisuuspatruunoiden jälkeläiset ovat rahanahneudessaan jo vuosia rahdanneet suomalaisen työn perusedellytyksiä halvan työvoiman maihin. Koko isänmaallisuus-sanasta näyttää muodostuneen itsensä irvikuva, se kun näyttä olevan synonyymi sanalle Nato, jonka mielistelystä näyttää muodostuneen isänmallisuuden korkein arvo ja tavoite.

Kaikkein tiukimmaksi aatteidensa ja arvojensa puolustajaksi olisi vielä takavuosina saattanut olettaa ruotsalaista kansanpuoluetta, joka valtaisien säätiöomaisuuksiensa turvin yritti varjella sukupuuttoon kuolemassa olevaa kannattajakuntaansa. Nyt sekin on henkitoreissaan ja olemassaolonsa viimeisillä rippeillä joutunut nöyrtymään ja määrittelemällä itsensä suomalaiseksi kansanpuolueeksi.

Kauimmaksi omista, aatemaailmansa lähtökohdista näyttää kaikonneen keskusta. Vähäväkisen maaseutuväestön edunvalvojasta ja asiallista aluepolitiikkaa valvovasta vahtikoirasta on muodostunut vallantäyteisen, lähes Messiaaksi itsensä julistaneen Vanhasen johdolla, kummallinen sekoitus pääministerin yksityiselämää ja tasavallan korkean tason päätöksentekoa. Aina ei kansan keskuudessa olla selvillä kummasta kulloinkin on kysymys.

Näyttääkin siltä, että jos Vennamon ajatukset nostetaan aatteiden kategoriaan, perussuomalaiset ovat ainoa puolue, jolla historian saatossa, aatteet ja arvot ovat pysyneet ennallaan.

Posted by Piruparka at 06:10 AM | Comments (0)

toukokuu 23, 2008

VALTAA JA VIHREÄÄ

Valtakunnan vihreät ovat, oikeusministeriään lukuun ottamatta, olleet varsin vaisuja vaalirahoituksesta syntyneestä kohusta. Syitä lienee tasan kaksi. Näyttäisi näet siltä, että vihreät kansanedustajat ovat sen verran vaurasta väkeä, että ovat – ainakin muita puolueita suuremmassa määrin – kustantaneet itse omia vaalikampanjoitaan. Osin toki lainarahaan turvautuen. Toinen syy oletettavasti on se, että vihreiden suhde yrittäjyyteen ja ehkä myös isänmaallisuuteen, ei ole tainnut olla niin uskottavaa, että se olisi vakuuttanut Kehittyvien maakuntien Suomi ry:n rahan jakajia. Näille kun mainitut arvot ovat olleet kukkaron nyörien löysäämisen ehtona. Ainoana poikkeuksena oli – vihreitä vielä eduskuntavaaleissa edustanut – Merikukka Forsius. Hänen, mainitulta yhdistykseltä, saama 5000 euron vaaliraha konkretisoitui pian vaalien jälkeen tapahtuneeseen loikkaukseen kokoomukseen. Muutenhan kuva vihreistä olisikin ontunut pahasti.

Tässä isoja ja suomalaisten politiikkojen uskottavuutta ravistelevia asioita, seuratessa, on jäädä huomaamatta, että muitakin mielenkiintoisia asioita tasavallassa tapahtuu. Ja kun vihreistä aloitettiin, niin jatketaan.

Välttämättä kovin yllättävää ei ollut, että vihreiden puoluekokous otti viime viikonloppuna varsin voimakkaan ja yksiselitteisen kannan presidentin valtaoikeuksien vähentämiseen. Olihan puolueen presidenttiehdokas Heidi Hautala jo omassa presidentinvaalikampanjassaan sitä mieltä, että valtaoikeuksiin on puututtava. Näin vihreistä tuli tiettävästi ensimmäinen puolue, jolla on puoluekokoustasoinen päätös olla mukana presidentin valtaoikeuksien pienentämisessä.

Päätös saattaa olla ymmärrettävä sitä taustaa vasten, että vihreästä puolueesta Suomelle valittu presidentti lienee mahdollinen vain ja ainoastaan vasta siinä tilanteessa, kun virka vallattomuutensa vuoksi ei suuria puolueita enää suuremmin kiinnosta ja ehdokkaiksi valikoituu puolueuskollista, mutta muuten höyhensarjaan kuuluvia kandidaatteja. Verrata voi vaikka maaherroihin.

Presidentin valtaoikeuksien riisujat ovat sitä mieltä, että ainakin ulkopoliittinen vallankäyttö on saatava siirrettyä eduskunnan valvonnan piiriin – hallituksen ja nimenomaan pääministerin toimenkuvaan kuuluvaksi. Eli ollaan menossa tilanteeseen, että vähitellen presidentin kaikki valtaoikeudet ovat siirtyneet ja siirtymässä pääministerin valtaoikeuksiksi. Siinä joiltain saattaa unohtua, että presidentit eivät aina tule olemaan halosia tai pääministerit aina vanhasia tai edes lipposia.

Presidentin vallan riisujaisissa on syytä muistaa, että presidentin käyttämä valta – ainakin vielä toistaiseksi – on lähtöisin suoraan kansalta. Eduskunta valvoo pääministerin vallankäyttöä ainoastaan välillisin valtuuksin.

Posted by Piruparka at 02:00 AM | Comments (0)

toukokuu 20, 2008

SETELISELKÄRANKAISET

Aikoinaan Veikko Vennamon ansiokkaasti lanseeraama mielikuva suomalaisen poliitikon ”suoraselkäisyydestä”, on taas kerran konkretisoitunut käytännössä toteennäytetyksi. Epäilykset edustajiemme seteliselkärankaisuudesta ovat jälleen voimissaan.

Keskustan Timo Kallin ”vahingossa” lipsauttama tunnustus omasta välinpitämättömyydestään sellaista lain kirjainta ja henkeä kohtaan, jonka rikkomisesta ei seuraa sanktioita, on saanut liikkeelle ennen näkemättömän joukon ”huonon omantunnon” vaivaamia kansanedustajia ja ministereitä.

Kansanedustajan tehtävä on luottamustoimi. Joidenkin – erityisesti nimekkäiden – kansanedustajien vaalibudjettien paisuminen mahtaviin mittasuhteisiin, on toki ollut tiedossa. Olen kysynyt tällä palstalla aiemmin ja kysyn edelleen: Kenen luottamusta kansanedustaja toimessaan ensisijaisesti nauttii, äänestäjien vai rahoittajien? Herää kysymys, onko mies ja ääni-periaate lipsumassa mies ja euro-periaatteeksi?

Tuo Timo Kallin vahinko on saanut liikettä aikaan erityisesti hallituspuolueiden riveissä. Vaikka nykyisen lain henki edellyttää vaalirahoituksen avoimuutta kaikilta kansanedustajilta, nimenomaan ministereiltä on voitava odottaa, että minkäänlaisia epäluuloja kytkennöistä ja riippuvuussuhteista suuntaan tai toiseen, ei pääse syntymään.

Viime vuosina on saatu havaita, että lähes pahinta, mistä suomalainen poliitikko voi jäädä kiinni, on valehtelu. Ehkä juuri siksi näyttääkin vahvasti siltä, että kukaan vaalirahoituskeitoksiaan selitellyt ei varsinaisesti (Kallia lukuun ottamatta) ole myöntänyt tarkoituksellista salailuaan vaalirahoituskuvioissaan. Kaikki tähän mennessä esiin tulleet, ovat ainoastaan ”täsmentäneet” tai ”tarkentaneet” aiemmin antamiaan tietoja – eivät aiempaa valehteluaan.

Näyttäisi lisäksi siltä, että myös pääministeri Vanhasella olisi "täsmentämistä". Ylimieliseen tapaansa hän kuitenkin jättää selittelemättä ilmoittamalla vaalirahoituskohun toki vähentävän politiikan uskottavuutta, mutta sijoitta itsensä kaiken sellaisen yläpuolella. Yhteysepäilyistä kannattamansa Vihdin Ideaparkki-hankkeen ja vaalirahoituksensa välillä, Vanhanen vetäytyy tietämättömyyden verhon taakse ja pitää ajatuksen esittäjiä matalamielisinä.

Viime päivinä esillä olleet epäilyt seteliselkärankaisuudesta ovat kohdistuneet pääsääntöisesti hallituspuolueisiin ja näiden edustajiin. Oikeusministeriön sivuilta voi katsoa kaikkien kansanedustajien ilmoituksia vaalirahoituksestaan. Myös oppositiosta löytyy isoja vaalibudjetteja ja tiettyjä mielleyhtymiä saattaa syntyä. Vaalirahoittaja voi siis veikata myös väärää hevosta. Oppositiosta käsin asiat eivät yleensä etene.

Posted by Piruparka at 01:00 AM | Comments (0)

toukokuu 06, 2008

OIVALLINEN VETO

Moni on sitä mieltä, että suomalaisen politiikan kiinnostavuus ja mielenkiinto ovat suoraan verrattavissa siihen, kuinka tasavallan hallitus – pääministeri etunenässä – hoitaa yksityiselämäänsä ja siellä eteen tulevia ihmissuhdeongelmia.

Ei mikään ihme. Sillä se näyttää olevan tarkoituskin. Pieni tai hieman isompikin tirkistely kansakunnan kaapin päällä elämöivien yksityiselämän nyansseihin lienee inhimillisesti ottaen huomattavasti kiinnostavampaa, kuin valtakunnan agendalla olevien asioiden aktiivinen seuraaminen.

Ei ehkä kuitenkaan kannattaisi keskittyä yksinomaan odottamaan sitä, kenen ministerin yksityiselämä on seuraavaksi lööpeissä, sillä silloin saattaa joitain mielenkiintoisia yksityiskohtia jäädä huomaamatta.

Yhden viimeaikaisista – varsin oivalliseksi luokiteltavista – vedoista, teki viimeisiä hetkiä puolueensa puheenjohtajana istuva Eero Heinäluoma, kertomalla demareiden näkemyksiä mahdolliseen Nato-jäsenyyteen.

Totta näet on, että valtakunnan hallitus on jäsentensä yksityiselämän paljastusten lomassa, vaivihkaa pyrkinyt aivopesemään kansalaisia Nato-myönteiseksi pohjustamalla ajatusta, että seuraava vaalikausi on lopullisesi se, jolloin Suomi ottaa sen viimeisen ja ratkaisevan askeleen kohti mainittua puolustusliittoa ja varsinaista jäsenyyttä siinä. Tällainen kansalaisten mielipiteen muokkaus on hallituksessa vallitsevien näkemysten mukaan tietenkin perusteltua, koska tutkimusten mukaan valtaosa suomalaisista on sitä mieltä, että ennemmin tai myöhemmin ”herrat” vievät Suomen Natoon, oli kansa asiasta mitä mieltä tahansa. Hallituksen taholla uskottaneen vahvimman vastustuksen taittuvan ja kansalaisten mielipiteen ”ylivoiman edessä” kääntyvän myönteiseksi, kun ihmisille jankutetaan ja kauttarantain annetaan ymmärtää, että se ”ennemmin tai myöhemmin” on edessä juuri ensi vaalikaudella.

Heinäluoma ilmoitti demareiden kannanottona sen, että kansalaisten näkemys ja mielipide on ainoa asia joka ratkaisee SDP:n kannan Nato-kysymykseen ja koska Suomi - demareiden mielestä - on valmis lyömään lukkoon Nato-jäsenyyden ajankohdan. Ilmoituksen oivallisuus olikin juuri siinä, että päinvastoin kuin hallitus – joka pyrkii sopeuttamaan kansakunnan mielipidettä omiin päämääriinsä – Heinäluoma ilmoitti SDP:n toimivan kansalaisten asettamien tavoitteiden mukaan.

Varsin verraton veto mieheltä, joka on luopumassa puolueensa johdosta. Ilmankos lähes kaikki uudet puheenjohtajaehdokkaat olivat apinoimassa ajatusta. Eivätpä vaan itse tulleet oivaltaneeksi asiaa. Ainoan poikkeavan näkemyksen Nato-jäsenyyden ajankohdasta esitti Mia-Petra Kumpula-Natri, jonka Nato- näkemykset lienevät entisen esimiehensä, Paavo Lipposen manipuloimia.

Posted by Piruparka at 01:49 AM | Comments (0)

toukokuu 03, 2008

LIPPOSEN MADONLUVUT

Kun aistimet tajusivat, että elämää on myös vapun jälkeen, ensimmäisenä tämän kirjoittajan mieleen muistui ajatus, että mitä se Lipponen tulikaan sanoneeksi SDP:n ikärakenteesta. Yksi asia ainakin oli, että nimenomaan vanhenevat miehet ovat niitä, jotka 67-vuotiaan ja 12 vuotta demareita johtaneen Lipposen näkemyksen mukaan, ovat muodostuneet rasitteeksi SDP:lle. Hänen mielestään uuden puheenjohtajan ei tulisi olla nykyistä puheenjohtajaa Eero Heinäluomaa pätkääkään vanhempi.

Lieneekö Lipposen madonluvuissa hieman kaksinaismoralistisia piirteitä ja ”älkää tehkö niin kuin minä tein, vaan niin kun minä sanon” – mentaliteettia. Äkkiä laskettuna Lipponen itse oli juuri 52-vuotias aloittaessaan SDP:n puheenjohtajana, eivätkä hänen 12 seuraavaa puheenjohtajavuottaan ainakaan nuorentaneet miestä. Siitä huolimatta hänet valittiin johtamaan demareita vielä kolme kertaa sen jälkeenkin. Ja edelleen pikaista laskutapaa käyttäen, hän oli 64-vuotias, luovuttaessaan puheenjohtajan tehtävät Heinäluomalle.

Näistä Lipposen puheenjohtajakaavailuista tulee ensimmäisenä mieleen, että se on taas se Tuomioja, joka piikkinä härnää Paavon lihassa. Rikka näkyy vain ja ainoastaan toisen silmässä, kun malka jää omassa silmässä huomaamatta. Puheenjohtaja on tietenkin puolueen keulakuva, mutta onko sillä oikeastaan kovin paljon tekemistä puolueen ikärakenteen kanssa. Mihin ne vanhenevat miehet Lipposen mielestä on ajettava?

Kun SDP:n jäsenten keski-ikä on yli 60 vuotta ja uuden puheenjohtajan valitsevan puoluekokouksen osanottajien vastaava luku on 50:n tuntumassa, on suuri mahdollisuus, että puolue valitsee itsensä näköisen puheenjohtajan. Toisin sanoen Lipposen madonluvut saattavat saada aikaan tarkoitettua aivan päinvastaisen vaikutuksen. Jos keski-ikäisille ja erityisesti sitä vanhemmille (varsinkin miespuolisille) puolueen jäsenille viestitetään, että olette rasitteeksi koko puolueen tulevaisuudelle, olisi suoranainen ihme, jos nämä kiltisti myöntäisivät asian näin olevan ja noudattaisivat Lipposen toiveita nuoresta naispuheenjohtajasta.

Toisaalta on tietenkin tunnustettava totuus, että vanhenevilla miehillä – Lipponen mukaan lukien – on aina ollut silmää nuorelle naiskauneudelle, mutta riittääkö se siivittämään viehättäviä naisehdokkaita SDP:n puheenjohtajaksi asti. Jää nähtäväksi.

Lipposta on syytetty ikärasismista. Kysymys voi olla muustakin. Paitsi Tuomiojan persoona, Lipposta taitaa hiertää tämän parin piirun verran vasemmistolaisempi näkökulma. Tuomiojan Nato- arvostelu ja tietty jenkkikritiikki saattavat nekin nyppiä Lipposta. Aika näyttää minkälainen valta Lipposen mielipiteillä demareihin on.

Posted by Piruparka at 07:57 AM | Comments (0)

huhtikuu 15, 2008

KORVAAMATON?

Paitsi, että vallan tiedetään turmelevan, sen tiedetään myös kasvattavan kahvassaan olevan olettamusta omien kykyjensä rajattomuuteen, jota uskoksi omasta korvaamattomuudesta myös kutsutaan. Tuollaista korvaamattomuutta uhkuva minäkuva on vaarallinen henkilöllä, joka on päässyt vallankahvaan ilman omia ansioitaan, sattuman seurauksena ja jonka omat vallassaolopyrkimykset näyttävät vaan kasvavan ja jatkuvan hamaan tulevaisuuteen.

Me suomalaiset, jotka elimme koko 25 vuotta kestäneen Kekkosen valtakauden, muistamme hänen kaikkivaltiaalliset edesottamuksensa. Kaikesta yksinvaltiudestaan huolimatta, hän vallankäyttäjänä edellytti, että käyttämänsä valta, näytti ainakin virallisesti, kansalta saadulta. Hän ei – ainakaan julkisesti – ilmoittanut valtapyrkimyksistään yleensä yhtä vaalikautta kauemmaksi, vaan valitutti itsensä, joko valitsijamiehillä tai puoluejohtajien sopimuksella uudelleen.

Vaikka kansan keskuudessa kiertäneen anekdootin mukaan, Kekkosen väitetään uskoneen omaan kuolemattomuuteensa, aloittamalla testamenttinsa sanoilla: ”Jos minä joskus kuolen…”, hänen jokainen uudelleenvalintansa oli, vähintään muodollisesti laillinen ja hieman pitkin hampain todettuna, myös demokraattinen – ainakin edustuksellisesti. Muuta yhteistä maalaisliiton Kekkosella ja keskustan Vanhasella ei tämän kirjoittajan silmissä ole, kuin vallantäyteyteen perustuva korvaamattomuuden olettamus ja ehkä usko omaan kuolemattomuuteen.

Kertoessaan puheenjohtajuus- ja pääministeriystavoitteestaan ainakin vuoteen 2015, Matti Vanhanen näyttää vähät välittävän sellaisesta pikkuasiasta, kun demokratia. Ei pääministerin, eikä edes keskustan puheenjohtajan tehtävien jatkopestiä saada pelkkänä ilmoitusasiana. Vaikka keskustan ensi kesän puoluekokouksessa, istuvalle pääministerille ei haastajaa löydykään, on Vanhaselta korskeutta ja oman puolueväkensä halveksuntaa olettaa, että niin olisi myös jatkossa. Vanhasen on vuoden 2011 eduskuntavaaleissa myös johdateltava keskusta suurimmaksi puolueeksi, mikäli pääministeriksi halajaa. Viime eduskuntavaaleissa se onnistuikin lähinnä vain tuurilla.

Vanhasen korvaamattomuuden kyllästämä vallantäyteys ihmetyttää! Onko pää niin pilvissä, että maanläheiset peruskysymykset eivät sinne asti välity? Hänen nykyinen asemansa sai alkunsa 2003, kun Jäätteenmäki joutui, (kepu)likonsteiksi paljastuneen vaalikikkailun takia, eroamaan. Sen jälkeen Vanhanen – hätätilapuheenjohtajana ja sattumapääministerinä – on pitänyt keskustan päätä nipin napin vedenpinnan yläpuolella. Viime eduskuntavaaleissa, demareiden rökäletappion siivellä, keskusta juuri ja juuri säilytti suurimman puolueen asemansa, vaikka muuten sai näpeilleen.

Posted by Piruparka at 12:43 AM | Comments (0)

huhtikuu 04, 2008

NÄYTÖN PAIKKA

Niinhän siinä sitten kävi, että Kataisen kantti ei kestänyt, vaan itku silmässä piti mennä ja erottaa Ilkka Kanerva, joka ulkoministerin tehtäviä hoitaessaan, toimi ehdottomasti mainettaan kiitettävämmin. Tämä on tietenkin virallisesti kokoomuksen sisäinen asia. Silti totuus saattaa olla tarua ihmeellisempää.

Kokoomus valitsee ministerinsä, joten myös se, että Kanervan seuraajaksi valittiin Alexander Stubb, lienee puolueen oma asia. Kansa kuitenkin seuraa tarkkana. Rekvisiitallista meriittiä Stubbilta toki löytyy. On väitelty arvovaltaisesta opinahjosta Englannissa ja muutakin faktaa, lähinnä EU-tietämyksestä löytyy. Tuon rekvisiitan ohella, teot eivät – ainakaan Suomesta katsoen – välttämättä vakuuta ja Stubb tunnetaankin paremmin räväköistä puheistaan.

Ei Stubb ihan pystymetsästä silti ole repäisty – edes ulkopolitiikassa. Jostain aivojen uumenista kolkuttelee jokin mielikuva, että tämän Alexanderin nimi vilahteli muutama vuosi sitten jonkin ulkopoliittisen hässäkän yhteydessä. Ja aivan oikein, syksyllä 2005, silloinen ulkoministeri Tuomioja esitti näkemyksiään, että europarlamentaarikkojen toiminta saattaisi olla vastuullisempaa, mikäli olisivat ensin harjoitelleet kansallisissa parlamenteissa. Tuomioja taisi olla myös sitä mieltä, että europarlamentti sekaantui sille kuulumattomiin asioihin, kuten ulkopolitiikkaan, johon sillä ei ollut minkäänlaisia toimivaltuuksia.

Europarlamentissa kalikka kolahti ja älähdys kajahti nimenomaan parlamentin konservatiiviryhmästä. Silloin selvisi, että suomenkielisen lehtihaastattelun olisi kääntänyt eurooppalaisittain ymmärrettävälle kielelle ja vasikoinut sen edelleen europarlamentin konservatiiviryhmälle juuri Alexander Stubb, jonka poliittinen osaaminen itsellään – kuten hyvin tiedetään – ei ole koskaan saanut valmennusta Suomen eduskunnassa.

Piruparan ohella moni muukin taisi noihin aikoihin ihmetellä Stubbin motiiveja, semminkin kun europarlamentin konservatiiviryhmässä asiasta syntyi melkoinen häly. Kun seuraavan vuoden jälkipuoliskolla oli vuorossa Suomen puheenjohtajuus EU:ssa, heräsi jo tuolloin epäilys, riittivätkö Stubbille moiseen tekoon – joka uhkasi vaarantaa myös puheenjohtajakauden – henkilökohtaiset antipatiat ulkoministeri Tuomiojaa kohtaan?

Saattaa Stubb, sananvapauden suitsijana, hyvinkin sopia Vanhasen hallitukseen. Sen sananvapausmääritteet kun vaihtelevat, riippuen siitä, puhutaanko pääministerin vai ulkoministerin yksityiselämästä.

Herra Stubbilla kuitenkin on näytön paikka. Mikä on se taho, jonka asialla ollaan liikkeellä? Kaikki Suomessa kun eivät ole sitä mieltä, että Euroopan liittovaltion ja Suomen välille voisi laittaa yhtäläisyysmerkkiä. Natosta puhumattakaan.

Posted by Piruparka at 01:48 AM | Comments (0)

huhtikuu 01, 2008

OMITUISIA ARVOLATAUKSIA

Matti Vanhasen pääministerikaudella on käynyt niin, että sekä pääministerin itsensä aktiivisten toimien ansiosta, mutta myös ulkoministerinsä suosiollisella myötävaikutuksella, suuri yleisö eli kansalaiset eivät aina ole selvillä, mikä on asioiden tärkeysjärjestys eli tehdäänkö maassa enää politiikkaa lainkaan vai pyörivätkö tasavallan asiat kahden vanhenevan miehen viriiliyden julkisen käsittelyn ympärillä.

Muistissa on vielä, kun pääministeri tässä taannoin neuvoi ministereitään ja opetti mediaa. Opetuksen sisältö oli, että hallituksessa käsiteltävät asiat ovat, elleivät nyt suoranaisesti salaisia, niin ainakin repostelukiellossa siihen asti, kunnes ne tuodaan valmiina esityksinä eduskunnalle. Muutama päivä sitten pääministeri jatkoi samalla omituisella linjallaan ja julisti, että tässä maassa ei saisi ottaa esille ja käsitellä sellaisen kansanosan asioita, jotka syystä tai toisesta tai ehkä jopa hallituksen toimien seurauksena, kärsivät huonovointisuudesta tämän yltäkylläisyyden ja kaiken hyvinvoinnin keskellä. Sen sijaa olisi ylistettävä hallitusta ja keskityttävä sen saavutusten julistamiseen enemmistön elämän parantajana.

Fiksummat sanankäyttäjät toteavat, että pääministeri Vanhanen kärsii tai todennäköisesti jopa nauttii vallantäyteydestä. Piruparka toteaa, että tuo vallantäyteisyys johtuu nestemäisistä eritteistä, joita syystä tai toisesta on päässyt lirahtamaan pääministerin pääkopan täytteeksi.

Outoja arvolatauksia sisältyy myös eräisiin viimeaikaisiin lausuntoihin, jotka ovat käsitelleet ulkoministeri Kanervan edesottamuksia. Eräiden kansanedustajien, nähtävästi muista poikkeavan ymmärryskyvyn ilmeisellä myötävaikutuksella, niin mediassa kuin varsinkin kokoomusryhmän sisällä (Ben Zyskowiczia ehkä lukuun ottamatta), näytetään kovasti pohdittavan sitä, sisälsivätkö ulkoministeri Kanervan tekstiviestit tanssija Johanna Tukiaiselle muutakin sanomaa, kuin pelkkiä työasioita. Näyttäisi vahvasti siltä, että työasioiden käsittely tekstiviestien välityksellä olisi jollain tavalla hyväksytympää, kuin alapään asioihin liittyvä viestittely.

On aikoihin eletty!!! Piruparan tietämyksellä on toki rajoitteensa ja ulkoministerin toimenkuvakin on varsin laaja. Millään en kuitenkaan keksi, mitä yhteisiä työasioita voisi olla vähäpukeisella tanssitytöllä ja tasavallan ulkosuhteista ja turvallisuudesta vastaavalla ulkoministerillä.

Olen tällä palstalla jo aiemmin kysellyt tasavallan turvallisuuden perään, muiden muassa pääministerin solkenaan vaihtuvien yksityiselämien yhteydessä. Paljon huolestuttavampaa kuitenkin on, jos ulkoministerin toivotaan viestittelevän tanssitytöille mieluimmin työasioistaan, kuin pikkutuhmista seksifantasioistaan.

Posted by Piruparka at 12:59 AM | Comments (0)

helmikuu 26, 2008

”ISÄT JA TYTTÄRET”

Lähtemättä tässä sen enempää pohdiskelemaan, missä äidit poikineen lymyävät, tulkoon todetuksi havainto, että mikäli demareiden puheenjohtajaehdokkaat lainkaan edustavat SDP:n jäsenkuntaa voisi täysin perustellusti olettaa, että demareiden jäsenistö muodostuu pääsääntöisesti isistä ja tyttäristä.

Ei tuollaisessa yhdistelmässä sinänsä mitään vikaa ole. Isät ja tyttäret ovat kautta aikojen muodostaneet toimivia kombinaatioita eri tilanteissa ja yhteyksissä. Kun vielä melkoinen joukko suomalaisista – jossain elämänsä vaiheessaan – yleensä kuuluu jompaankumpaan noista kategorioista, voisi sellaisista lähtökohdista olettaa kannattajakuntaa riittävän.

Kun SDP:n miespuolisista puheenjohtajaehdokkaista jokainen voisi – ikänsä puolesta – olla isä vähintään 1-3 naispuoliselle ehdokkaalle, asetelma kuvaa aika hyvin ainakin SDP:n eduskuntaryhmän jakautumista nuoriin naisiin ja vanheneviin miehiin. Jonkinlaista ajattelemisen aihetta lienee siinäkin, että eroava puheenjohtaja Eero Heinäluoma, on kaikkia nyt, puheenjohtajaksi pyrkiviä miehiä nuorempi.

SDP:n puoluekokouksen 350 edustajaa valitsevat puolueelle puheenjohtajan. Siellä ei kuitenkaan ole edustettuna kuin pieni osa jäsenistöä ja äänensä – ilman jäsenyyttä – demareille antavilla ei sen enempää edustusta kuin edes sananvaltaa, ole lainkaan.

Kaikkien demareita äänestävien keskuudessa tehty mielipidemittaus on osoittanut, että kannatuksen kärjessä ovat iältään vanhimmat niin mies-, kuin naispuolisista puheenjohtajaehdokkaista. Sekä Tarja Filatov, että Erkki Tuomioja ”nauttivat” molemmat 26 prosentin kannatusta, muiden ehdokkaiden jäädessä kauas taakse. Vaikka Filatovin ja Tuomiojan keskinäistä ikäjakautumaa vain teoriassa voisi kuvata isä-tytär ikärakenteeksi, molemmat edustavat kaikkein laajinta ja monipuolisinta kokemusta, mitä SDP:n puheenjohtajaehdokkaista löytyy.

Hieman oudolla tavalla mielenkiintoiselta tuntuu myös se, että demareiden 45 hengen eduskuntaryhmästä lähes viidennes eli 17,78 prosenttia katsoo olevansa kyvykäs johtamaan yhtä maan suurimmista puolueista ja olevansa tarvittaessa vielä potentiaalista pääministeriainesta. Eli itsetunnossa löytyy.

On totta, että moni – salaisista toiveistaan ehkä huolimatta – yllättyi Heinäluoman eroilmoituksesta. Ehkä kysymys on näköharhasta, mutta kaukana ei ole ajatus, että Heinäluoman lähtö olisi antanut joillekin aiheen olettaa, että kuka tahansa voisi ryhtyä SDP:n puheenjohtajaksi tai otaksuisi tehtävän olevan peräti alennusmyynnissä.

Posted by Piruparka at 02:26 AM | Comments (0)

helmikuu 19, 2008

LOIKKAUS

Huolimatta siitä, että puolueloikkareiden siirtomarkkinoilla ei yleensä kovin suurta tungosta esiinny, lähes jokaiselle vaalikaudelle niitä mahtuu. Loikkauksia perustellaan usein samoilla tai ainakin samantyylisillä sananvalinnoilla, kun tavataan parisuhteiden päättymisiä perustella. ”Kasvoin eroon puolueen aatemaailmasta” tai ”puolue ei enää vastannut niihin haasteisiin, joita olen etsimässä”, muistuttavat tyylilajiltaan loikkareiden selityksiä.

Yleensä näitä loikkaamisia ja loikkareita vierastetaan, paitsi niin sanotun vastaanottavan puolueen piirissä, jossa yleensä hymyä ja hykertelyä riittää. Syykin on selvä. Uusi kansanedustaja kasvattaa puolueelle maksettavan puoluetuen määrää melkoisesti. Puoluetuki / kansanedustaja on vuoden 2008 budjetin mukaan 90 000 euroa, jolla summalla vastaanottavan puolueen puoluetuki kasvaa ja jonka summan hylätty puolue vastaavasti menettää.

Suuren yleisön ja äänestäjien piirissä, edustajan loikkaus koetaan usein äänestäjien pettämisenä. Vihreitä ajatuksia edustava äänestäjä ei välttämättä katso hyvällä, jos hänen äänensä valtuuttamana elämöidään kokoomuksen riveissä, kokoomuslaisten arvojen puolesta.

Kun vihreiden kansanedustaja Merikukka Forsius, muutama päivä sitten ilmoitti loikkaavansa kokoomukseen, ainakaan huono omatunto äänestäjiä kohtaan, ei ollut päällimmäisenä esillä. Päinvastoin. Sen sijaan, että Merikukka Forsius olisi edes epäillyt pettävänsä äänestäjänsä, hän suureen ääneen julisti Vihdin vihreiden – eli todennäköisimmin, omien äänestäjiensä – pettäneen hänet.
Äkkiseltään, puheet kuulostivat oudoilta ja jopa sopimattomilta, äänestäjien myötävaikutuksella, kansakunnan kaapinpäälle nousseen henkilön suusta. Siitä huolimatta, että suu kuuluu viimeaikaisista parisuhteistaan ja niiden purkamisista tunnetuksi tulleelle Merikukka Forsiukselle.

Pian kuitenkin – jopa Piruparan hitaahkolla ajatusnopeudella – tuli tehtyä havainto, että siitähän tässä itse asiassa on ihan oikeastikin kysymys – parisuhteen purkamisesta Vihdin vihreisiin. Ehkä käytetty terminologia ja sanavalinnat ovat sitä taustaa vasten hieman ymmärrettävämpiä. Samaa, hyväksi havaittua sanavarastoa voi hyödyntää, eroaa sitten luomuviljelijästä, jäähalligurusta, pääministeristä, kunnanjohtajasta tai vaikkapa sitten Vihdin vihreistä.

Lähitulevaisuudessa täytynee seurata entistä suuremmalla tarkkuudella eduskunnan kyselytuntia, nähdäkseen mihin kohtaan Merikukka Forsius kokoomuksen eduskuntaryhmän istumajärjestyksessä sijoittuu. Kaksistaan ja vierekkäin Leena Harkimon kanssa, Merikukka Forsius muodostaisi eduskunnassa oivan duon Harkimon ”Jää(halli)enkelit” tai olisiko kysymyksessä peräti ”Hjalliksen talli”.

Posted by Piruparka at 03:39 AM | Comments (0)

helmikuu 15, 2008

DEMARISHOW

Kun Erkki Tuomioja nuorena, mielipiteiltään melko radikaalinakin, alkoi näyttäytyä julkisuudessa, me suuret ikäluokat – joihin Tuomioja myös kuuluu – olimme huomattavasti yhteiskuntatietoisempia, kuin tämän päivän pienentyneet ikäryhmät näyttävät olevan. Äänekkäimmin esiinnyttiin tunnetusti vasemman äärilaidan piirissä, mutta kyllä kaikille yhteiskunnan ja puoluepolitiikan osa-alueille löytyi innokkaita kannattajia. Eivätkä niistä jääneet paitsi Tuomiojankaan näkemykset.

Nuo näkemykset ovat säilyneet ja niille on riittänyt kannatusta vuosikymmenestä toiseen ja ”radikaalin nuoren miehen” maineensa säilyttänyt ja sitä – ehkä jopa tietoisesti – ylläpitänyt Tuomioja on nyt, yli kuusikymppisenä, tosipaikan edessä, kun yrittää nuoremmille vakuuttaa uudistuskykyään ja -haluaan. Kovin paljon ei mene metsään, jos väittää, että Tuomioja todennäköisesti päihittää tuossa, yli kuudenkympin iässä, luultavasti millä alalla ja missä lajissa tahansa, ilmeisesti kenet hyvänsä itseään puolta nuoremman. Siitä huolimatta häntä, ikäluokkansa tyypillisenä edustajana, pidetään lähinnä jarruna yhteiskunnan kehitykselle ja tulppana uusille pyrkyreille, joita toki riittää, vaikka ikäluokat ovat jo 60 vuotta pienentyneet ja pienenevät edelleen.

Tuomioja lähti kuukausi sitten jälleen haastamaan istuvaa ja monista vastoinkäymisistä huolimatta, melko vahvoilla esiintynyttä Eero Heinäluomaa esityksellä, että puheenjohtajaehdokkaista järjestettäisiin jäsenäänestys. Vaikka kaiken aikaa kasvava joukko Sdp:n jäseniä on ilmoittanut (muiden muassa internetissä) kannattavansa jäsenäänestystä, demarien päätöksentekoelimet eivät uskaltaneet muuta kuin ottaa kielteisen kannan. Kuinkahan olisi käynyt, jos tiedossa olisi ollut Heinäluoman luopumisilmoitus? Sitkeässä näyttää istuvan herranpelko – myös demarien piirissä.

Tuomiojan lisäksi ei istuvalle puheenjohtajalle näyttänyt ilmaantuvan haastajia. Mutta, annas olla, kun Heinäluoman ilmoituksen aiheuttamasta ensihämmennyksestä oli selvitty, niin johan alkoi kuhina demarileirissä. Moni, lähinnä rivikansanedustajana profiloitunut, alkoi havaita itsessään aiemmin piilossa pysynyttä kompetenssia. On suorastaan hupaisaa seurata näiden ”takarivin taavien (taavittarien)” nahoissaan pysymätöntä pätevyyshuumaa, kun toimittajat kyselevät heiltä, ovatko nämä tulleet ajatelleeksi, että SDP:n tuleva puheenjohtaja on puoluejohtajan ohella myös potentiaalinen pääministeriehdokas. On siinä tarjolla nuorille puheenjohtajaehdokkaille perspektiiviä tulevaisuuteen. Johtuukohan kokemusten opetuksista, kun Heli Paasio hyvin aikaisessa vaiheessa ilmoitti, ettei ole kiinnostunut?

Posted by Piruparka at 11:37 PM | Comments (0)

helmikuu 12, 2008

AJAN MERKIT

Superministeriönäkin tunnetun elinkeinoministeriön superministeri Mauri Pekkarinen ihmetteli – täysin aiheesta – kuka on vastuussa vihreille annetusta veto-oikeudesta, koskien hallitusohjelmaan kirjattua vesivoiman lisärakentamista, kun uusiutuvien energialähteiden lisäämistarpeen myötä, erityisesti Vuotoksen nimi on muutaman vuoden hiljaiselon jälkeen jälleen alkanut putkahdella esiin.

Pekkarisen puoluetoveri, Seppo Kääriäinen sen sijaan oivalsi, että kautta aikojen esillä olleet ja demareilta kadehditut, vanhat ulkopoliittiset värisuorat tasavallan kärkipaikoilla ovat menneen talven lumia. Neronleimauksen seurauksena syntyi umpisavolainen havainto, että valtakunnan hallitukseen – oletettavasti täysin vahingossa – on keskustalle lipsahtanut vihreä värisuora, jonka muodostavat Helsingin energia-asioihin sekaantuva pääministeri, muita energia-asioita hoitava elinkeinoministeri sekä ympäristöministeri, maatalousministeri ja liikenneministeri. Kääriäinen, politiikan pitkäaikainen kehäkettu, oivalsi oitis, että tällaiset ajan merkit on hyödynnettävä niin kauan, kun kasvihuoneilmiöstä muistuttava vähälumisuus Etelä-Suomessa jatkuu. Vihreälle värisuoralle on käyttöä. Tällaista joukkoa vastaan, voisi kokoomuksen ja demareiden olettaa olevan helisemässä, kun pyrkivät ylläpitämään city-vihreitä arvojaan niin Helsingissä, kuin muuallakin Suomessa.

Näyttäisi kuitenkin siltä, että lumettomat talvet eteläisessä Suomessa ovat aiheuttaneet herännäisyyttä vihreään uskoon yleisemminkin. Oululainen kansanedustaja, demareiden Liisa Jaakonsaari, älähti omalle puoluejohdolleen, kun epäili puoluehallituksen päätökseen – uusiutuvista energialähteistä – salakavalasti ujutetun, myönteinen suhtautuminen pohjoisen Suomen vesialtaiden rakentamisen puolesta.

Saattaa tietysti olla niinkin, että uusiovihreyden sijaan, Jaakonsaaren älähdyksen aiheutti pelko kalikan kalahtamisesta omaan nilkkaan ja poliitikon vaistonvaraisella havainnointikyvyllä huomasi, että pienikin epäily siitä, että demareiden puoluehallitus olisi kannattamassa Vuotoksen altaan rakentamista, olisi uhka Jaakonsaaren, Oulun vaalipiiristä keräämälle äänisaalille tulevaisuudessa. Eikä siinä vielä kaikki. Näyttäisi näet siltä, että viheruskovaisuuteen on hurahtamassa suurempikin joukko demareita, jotka tulevaisuusseminaarissaan Turussa, kiirehtivät julistamaan kaikki muut vihreät vääräuskoisiksi.

Kokoomus on toistaiseksi tyytynyt ilmastonmuutoksen torjunnassa kannattamaan lisäydinvoiman rakentamista. Miten pitkään se riittää, jää nähtäväksi. Ainakaan toistaiseksi ei Eteläranta 10:stä ole kuulunut EK:n julistuksia tuulivoiman puolesta.

Posted by Piruparka at 07:33 PM | Comments (0)

tammikuu 15, 2008

SISUKASTA PYRKYÄ

Jo ennakkoarvailut Erkki Tuomiojan lähtemisestä neljännen kerran kilpaan, demareiden puheenjohtajuudesta on, herättänyt – ennen virallista tietoa asiasta – mielenilmauksia sekä puolesta, että vastaan. Kun Tuomioja viikonlopun aikana sitten ilmoittautui ensimmäisenä ryhtymisestään Heinäluoman haastajaksi, kannanotot muiden muassa monilla internetin keskustelufoorumeilla, saivat uutta puhtia.

Monenlaisia arvioita, laskelmia tai peräti laskelmointia on jo ehtinyt esiintyä entisen ulkoministerin mahdollisuuksista. Ryhtymättä tässä sen enempää toistelemaan Tuomiojasta, hänen sopivuudestaan, pätevyydestään tai muusta kelpoisuudestaan esitettyjä näkemyksiä, todettakoon, että spekulaatioksi kutsuttua kuvitteellista pohdintaa on käyty ennen kaikkea miehen iästä. On väitetty, että Tuomioja on hippiasteelle jämähtänyt, harmaantunut ikiteini, joka ikuiseksi ”partaradikaaliksi” leimautuneena, ei ymmärrä, että hänen kohdallaan juna on jo mennyt.

Tiedossa on, että juuri ja juuri kolmekymppiset, ovat monen peruskouluikäisen mielestä elonsa ehtoopuolta lähestyviä ukonrähjäkkeitä tai akankantturoita. Vallalla olevat suhteellisuuskäsitykset toimivat kuitenkin niin, että subjektiivisista lähtökohdista, Piruparankin on täysin inhimillistä ihmetellä, että mikä vanha se Tuomioja muka on? Eihän sillä ole ikää, kuin pari vuotta tämän kirjoittajaa enemmän. Elämässä vallitsevan logiikan armottomista säännöistä kuitenkin johtuu, että se sama - peruskoululaisen lähtökohdista - vanhuusikää lähentelevä kolmekymppinen, pitää itse kuusikymppistä kuoleman portteja kolkuttelevana, ikäloppuna vanhuksena.

Jos ihmisen ikä on suhteellinen käsite, niin Tuomiojan pyrkimystä puolueen johtotehtäviin, eivät suhteellisuusilmiöt ole heilautelleet. Poikkeuksetta samaa sisukasta pyrkimystä, kun on jatkunut jo tuolta 1970-luvulta lähtien, jolloin hän tavoitteli puoluesihteerin tehtäviä.

Onko demareilla kanttia vaihtaa puheenjohtajaa juuri kunnallisvaalien alla – se jää nähtäväksi? Tuomiojan vaatima neuvoa-antava jäsenäänestys puheenjohtajasta ennen puoluekokousta on kuitenkin sellainen veto, jota Heinäluomalla saattaa olla vaikea ohittaa, ellei halua leimautua demokraattisia keinoja vältteleväksi puoluejohtajaksi. Melkoisen riskin Heinäluoma kuitenkin joutuu ottamaa, mikäli jäsenäänestykseen suostuu. Tuomiojalla on kuitenkin demareiden jäsenistön piirissä varsin vahva kannatus ja nykyisen puoluejohdon on huomattavasti vaikeampi paimentaa 50 000 jäsentä, kuin vaikkapa 350 puoluekokousedustajaa.

Posted by Piruparka at 02:39 AM | Comments (0)

marraskuu 30, 2007

RKP:n RESERVAATTI

Kuukausia Loviisan seutukuntaa puhuttanut ”Suur-Loviisa” -hanke on muodostumassa surkuhupaisaksi ”tynkä-Loviisa” -manööveriksi, joka huvittaa suomalaisia kansallisella tasolla jopa siinä mittakaavassa, että aihe päätyi julkaistavaksi valtakunnalliselle naureskelufoorumille eli Helsingin Sanomien pilapiirroksen teemaksi.

Jos aihe huvittaa suomalaisia, RKP on suorastaan repeämässä riemusta. Onhan Loviisanseudulle vahvistumassa todellinen RKP:n reservaatti eli suojelualue, joka näyttä kaiken aikaa voimistuvan, kun fuusioon halukkaiden kuntien määrä vähenee.

Kun Lapinjärvi luopui viiden kunnan fuusiotavoitteesta, se samalla romutti sen mahdollisuuden, että uudella Loviisalla olisi edes teoriassa ollut edellytyksiä säästyä RKP:n sanelutoimilta ja hegemonialta, joka näillä näkymin näyttäisi muodostuvan, uuden Loviisan kohtaloksi.

Eläminen RKP:n reservaatissa odottaa myös Ruotsinpyhtäätä - joka nimestään huolimatta, on enemmistöltään erittäin suomenkielinen kunta. Näyttäisi näet siltä, että se - ainakin vielä tässä vaiheessa - olisi innolla mukana rakentamassa tuota kielireservaattia RKP:lle. Mielenkiintoisen yksityiskohdan tässä tilanteessa ovat muodostamassa ne ruotsinpyhtääläiset, jotka eivät mistään hinnasta haluaisi liittyä Loviisaan, mutta jotka kuitenkin ovat kannattamassa ”tynkä-Loviisaksi” muodostuvaa RKP:n reservaattia. On nimittäin ensin oltava naimisissa, että voisi erota. Tuo sivukylien, myöhemmäksi suunniteltu eroaminen, tulee edelleen vahvistamaan RKP:n valta-asemaa Loviisanseudulla.

Ei tarvitse olla ennustaja, kyetäkseen aavistamaan, mitä kieltä niillä alueilla puhutaan, missä kunnalliset palvelut jatkossa säilyvät ja mikä tulee olemaan niiden alueiden kohtalo, missä kieli on se ensimmäinen kotimainen. Myös niiltä ruotsinpyhtääläisiltä päättäjiltä, jotka ”tynkä-Loviisan” luottamuselimiin mahdollisesti joskus valitaan, tultaneen edellyttämään varsin vankkaa ja kattavaa ruotsinkielen hallintaa.

Neuvoa-antavan kansanäänestyksen jälkeen RKP ei pitkää murehtinut kuntafuusion kariutumista. Joku keksi neljän kunnan fuusiohankkeen, jota aiemmin pidettiin täysin absurdina mahdollisuutena, eikä se esiintynyt minkäänlaisena vaihtoehtona Paras-hankkeen edellytysten joukossa. Kunta- ja palvelurakenteiden uudistamiseen ei neljän kunnan fuusiolla tietenkään enää pyritä. Siihen ei riitä asukasluku ja tarvitaan lisää yhteistyökumppaneita. Katse kääntyy fuusion ulkopuolelle jääneeseen Lapinjärveen. Kovin hyvältä ei kuitenkaan näytä. ”Isäntäkunta” kun ehti jo kansanäänestyksen perusteella iloitsemaan siitä, kuinka Lapinjärveä päästään yhteistyökuvioiden tiimoilla kyykyttämään ja kuinka se joutuu maksamaan fuusion hylkäämisestä.

Posted by Piruparka at 03:36 AM | Comments (0)

lokakuu 19, 2007

ERÄÄN TYÖVÄENPUOLUEEN LYHYT HISTORIA

Ei se niin helppoa ole - johtaa ”työväenpuoluetta”. Vai mitä mahtaa tuumia Jyrki Katainen, mikäli on huomannut, että työväenpuolueelta edellytetään palkallaan elävien edun ajamista muutenkin, kuin pelkästään vaalipuheissa.

Viime presidentin vaaleissa, kokoomuksen Sauli Niinistön valinta valtakunnan korkeimpaan virkaan ”työväen presidenttinä”, oli lähempänä kuin kokoomuksen ehdokkaalla kertaakaan sitten Paasikiven valinnan, vuonna 1950. Mainittu ”työväen presidentti” -sloganin menestys innosti kokoomusta eduskuntavaalien alla jatkamaan tarinoita ”vastakkainasettelun romuttamisesta” ja puheita kokoomuksesta - uutena ”työväenpuolueena”, jonka piti olla kaikkien työtätekevien edunvalvoja, ilman kauheaa työläiseksi tunnustautumista. Kun selityksiä sotkettiin sopivasti raflaavalla terminologialla tasa-arvotuposta, koulutetuista, pienipalkkaisista naisista ja valtion maksamista kuoppakorotuksista, niin johan veljet vasemmalla oli nujerrettu, eikä ollut kaukana, etteivätkö kuomat keskustassakin olisi jääneet ääntenkeruussa hopealle.

Totuuden nimessä on toki todettava, että myös demareilla oli osuutensa ”uuden työväenpuolueen” syntyyn, eikä heillä ole mitään syytä paukutella henkseleitään omilla, viime hallitusvuosien aikaisilla saavutuksillaan. Heillä nyt kuitenkin sattuu olemaan hieman pidempi ja aiemmilta ajoilta melkoisia meriittejäkin sisältävä työväenpuoluehistoria takanaan. Kokoomus sen sijaan näyttää unohtaneen puolessa vuodessa koko työväenpuolueimagonsa.

Tuon puolen vuoden aikana kokoomuksen vaalilupaukset ovat puheissa muuttuneet hallitusohjelmaksi. Eli kokoomuksen kaikki vaalilupaukset olisivat luettavissa sieltä? Myös kokoomusjohtajalle on selvinnyt vasta kauan vaalien jälkeen, ettei tasavallan hallitus olekaan osapuoli palkkaneuvotteluissa, eikä edes koulutettujen naisten palkankorotuksia päätetä hallituksessa. Kysymys taisi olla säälistä, kun Kataiselle myönnettiin jonkinlaisena ulospääsymahdollisuutena vaalilupauksistaan tiukkaan budjettiraamiin 150 miljoonan euron määräraha kuntasektorin palkkaratkaisuihin. Piruparka uskoo sen kuitenkin koituneen edes jonkinlaiseksi pelastukseksi Jyrki-boylle, koulutettujen pienipalkkaisten naisten hirveiltä kostotoimenpiteiltä.

Kokoomuksen työväenpuolueen lyhyt historia huipentui Kataisen kauhuskenaarioon, hänen havaittuaan, että jos Tehyn jäsenet joukkoirtisanoutumisillaan saisivat läpi vaatimuksensa, niin kohtahan koko työväenluokka on vaatimassa kokoomukselta toimia palkkojensa korottamiseksi.

Posted by Piruparka at 04:14 AM | Comments (0)

lokakuu 09, 2007

POLITIIKKAA ILMAN POLITIIKKAA

Politiikka on vanhan ja jo käytössä kuluneen fraasin mukaan yhteisten asioiden hoitamista. Sitähän se tietenkin kaikessa yksinkertaisuudessaan toki onkin. Hieman uudemmat sananselittäjät ovat täsmentäneet politiikka -sanan merkitystä ja tuloksena näkyy tarkennettu määritelmä, että se tarkoittaa yleisesti kaikkien julkisten yhteisöjen päätöksentekoon vaikuttamista, menettelytapaa taikka linjausta. Kun vielä sekään ei ole riittänyt, sanaa politiikka on ruvettu käyttämään myös muusta kuin valtion, kunnan, puolueen tms. päätöksentekoon liittyvistä asioista. Esimerkkinä tällaisesta voidaan puhua vaikkapa yritysten toimintapolitiikasta.

Kaikista noista hienoista sananselityksistä huolimatta, sana politiikka ymmärretään kansalaisten keskuudessa usein - jopa aiheesta - synonyymiksi sanapreille tyhjän puhuminen tai paskan jauhaminen. Moni kokee politiikasta puhumisen niin vieraana, että sitä voisi verrata feminismin puolustamiseen jätkäporukan saunaillassa.

Aiheellisia kysymyksiä ovatkin: Mihin politiikka on kadonnut politiikanteosta? Entä ihminen, joka esiintyy vain puheissa? Mihin on kadonnut poliittinen arvokeskustelu? Miksi maata johdetaan kuin liikeyritystä? Onko Suomi jo niin valmis, että kahdeksan tunnin työpäivän ja torpparikysymksen kaltaisten kysymysten ratkettua, elämää voi jatkaa suuta pieksäen, menneitä muistellen ja niistä glooriaa itselleen rakentaen.

Joskus on väitetty, että politiikan katoaminen politiikasta alkoi silloin, kun yhteiskunta puoluetukien muodossa alkoi rahoittaa politiikan tekemistä. Nykyisin puolueet saavat yhteiskunnan tukea puoluetuen lisäksi ainakin lehdistötuen muodossa. Niille maksetaan vaaleja varten vaalitukea, eduskuntaryhmät saavat kanslia-avustuksia, kansanedustajat tukea avustajien palkkaamiseen etc., etc. Puolueiden ei tarvitse - ainakaan jäsenmaksutulojen vuoksi - kantaa jäsenistään huolta, kun tukea tulee yhteiskunnan lisäksi vielä muiltakin tahoilta. Pelkästään jo nuokin tuet ylittänevät euromääräisesti jäsenmaksutulot ja voittanevat ilmeisen usein myös silloin, kun puolueiden on priorisoitava, kenen lauluja kulloisessakin tilanteessa on laulettava.

Usein on myös väitetty, että Euroopan unionilla on vaikutuksensa siihen, että politiikka on kadonnut suomalaisesta politiikan tekemisestä. Kun 80 prosenttia eduskunnan pääasiallisesta tehtävästä eli lainsäädäntötyöstä muodostuu siitä, että lakia säätävä elin kumileimasimena vahvistaa EU:n päätökset suomalaiseksi lainsäädännöksi, lienee politiikan sisältö hukassa - kansan ohella - myös politiikan tekijöiltä itseltään. Kansalaiset ovat oikeassa. Politiikka ilman politiikkaa on paskan jauhamista.

Posted by Piruparka at 03:40 AM | Comments (0)

syyskuu 18, 2007

MARSSIJÄRJESTYKSESTÄ

Viime aikojen kohu puolustusministeri Jyri Häkämiehen pitämästä puheesta Washingtonissa, on antanut eri tahoille aihetta mitä erilaisimpiin spekulointeihin. Sen enempää niitä tässä yhteydessä toistamatta, tulkoon todetuksi, että ainakin marssijärjestys - joistain väitteistä huolimatta - on vielä toistaiseksi pysynyt ennallaan. Tämän vakuutti presidentti Tarja Halonen, Ylen Lauantaiseura-ohjelmassa.

Halonen muistutti, että perustuslain mukaan Suomen ulkopolitiikkaa johtaa presidentti yhteistoiminnassa hallituksen kanssa, jatkaen huomautuksella, että ellei näin olisi, hän toimisi virkavalansa velvoitetta vastaan. Tuolla lausumalla hän kumosi erilaiset pohdinnat, joissa on epäilty, että presidentillä ote lipsuisi ulkopolitiikan johtajana tai jotain muutosta olisi tapahtumassa ulkopolitiikan hoidossa noudatettavassa marssijärjestyksessä.

Puolustusministeri Häkämiehen päinvastaisista väitteistä huolimatta, julkisuudessa on esitetty epäilyjä, ettei hän itse olisi kirjoittanut Yhdysvaloissa pitämäänsä puhetta. Oli asian laita niin tai näin, presidentti Halonen totesi, ettei pyytämättä ole korjaillut hänelle etukäteen esitettyjä puheita, eikä olisi tehnyt sitä Häkämiehen puheen osalta, vaikka sen ennalta olisi nähnytkin.

Suomen ulkopoliittiseen marssijärjestykseen siis kuuluu, että siinä päätoimijoina ovat tasavallan presidentti ja maan hallitus, jossa ulkopoliittisesti aktiivisia toimijoita ovat pääministeri ja ulkoministeri. Mikäli Piruparka on ymmärtänyt oikein, Suomen virallinen ulkopoliittinen linja määritellään varsin pitkälle ulko- ja turvallisuuspoliittisessa ministerivaliokunnassa, johon mainitut henkilöt ja toki myös puolustusministeri kuuluvat.

Viime aikojen tapahtumat antavat aiheen epäillä, onko Suomen ulkopoliittisessa linjassa tapahtunut jotain oleellisia muutoksia. Turvallisuuspoliittinen selonteko varmasti viimeistään paljastaa, jos näin on käynyt. Sitä ennen tarvittaisiin kuitenkin ulkopoliittisen linjan selkiyttämistä, semminkin, koska näyttää vahvasti siltä, että päähallituspuolueet keskusta ja kokoomus ovat kovin erilaisilla ulkopolitiikan linjoilla, kun keskustaa lähellä olevat tahot väittävät suuren osan kansanedustajista ”olevan tympääntynyt hallituskumppanin sooloiluun”. Myös pääministerin johtamistaidot ovat olleet arvostelun kohteena.

Haasteeseen on yleensä tapana vastata. Ainakaan tämän kirjoittajan aistimiin ei ole sattunut ilmoitusta, millä keinoin Häkämies haluaisi Venäjän taholta kokemiinsa haasteisiin vastattavan. Nato-jäsenyys on tietenkin ensimmäinen, mikä pakinoitsijalle tulee mieleen. Ehkä myös Amerikan-vastaisuus olisi syytä julistaa rasismiin verrattavaksi toiminnaksi. Ei jäisi epäselväksi, mihin suuntaan Suomi tällä kertaa on rähmällään.

Posted by Piruparka at 03:19 AM | Comments (0)

syyskuu 07, 2007

BUDJETIN PUNTAROINTIA

Taas eletään aikaa, jolloin tasavallan talousarvioesitys on ollut eri tahojen puntaroitavana. Monilla tahoilla löytyy muistuttamisen aihetta, kehut lienevät huomattavasti harvemmassa. Suurinta ääntä, kuten asiaan kuuluu, on pidetty oppositioon istutetuttujen puolueiden ja nimenomaan demareiden taholta. Valtiovarainministeri Kataisen ensimmäistä talousarvioesitystä ei ole kohdeltu silkkihansikkain. Nuiva suhtautuminen näyttää aiheuttaneen ”Jyrki-boylle” ilmeisiä sydämentykytyksiä tai muita vastaavia oireita, joiden aiheuttamaa närkästystä - vai olisiko happamesta ilmeestä päätellen peräti närästystä - hänen on ollut vaikea peitellä.

Kataisen saamat moitteet ovat ilmeisen ansaittuja. Johtuneeko nuoren valtiovarainministerin kokemattomuudesta - mene ja tiedä? Jos uudenkarhea ministeri kuitenkin kaipaa opposition kiitosta omaan budjettiesitykseensä, hänen olisi täytynyt toimia, kuten toimittiin Vanhasen ensimmäisen hallituksen aikana. Silloisen hallituksen ensimmäinen lisäbudjetti nimittäin oli tuloveronalennuksineen kuin suoraan kokoomuksen silloisesta vaaliohjelmasta, joita niin keskusta kuin demaritkin olivat vaalitaistelunsa aikana vastustaneet lähes henkeen ja vereen. Sellaisen talousarvioesityksen edessä tuolloinen oppositiopuolue kokoomus oli täysin hampaaton.

Voidaan tietysti jatkaa muistelua, kun poliittista muistia näyttää riittävän ihan dokumentoitavaksi asti. Kun Antti Kalliomäki aloitti edellisen hallituksen, valtionvarainministerinä, hän oli siinä tehtävässä yhtälailla aloittelija kuin Katainen on nyt. Kalliomäki oli kuitenkin sen verran monissa muissa liemissä keitetty, että hän saattoi naama peruslukemilla ottaa käyttöön keinot, johon silloinen oppositiopuolue ei ollut osannut varautua. Toisaalta, ei kokoomuksessa arvostetut asiat ole olleet koskaan kovin vieraita myöskään Kalliomäen omalle aatemaailmalle.

Mutta tuohon dokumenttiin. Kirjoitin näet tällä samaisella palstalla 31. toukokuuta 2003 otsikolla ”Toteutuva vaaliohjelma”, muiden muassa seuraavaa:
”… kuka olisi uskonut, että ensimmäisenä varsinaisena hallitustoimenaan tämä samainen hallitus tuo eduskunnan käsiteltäväksi lisäbudjettiesityksen, jonka pääasiallinen sisältö on kuin suoraan pääoppositiopuolue kokoomuksen vaaliohjelmasta”. Ja jatkoin: ”Ei siis mikään ihme, että mielihyvältään Itälä ei puheenvuoroonsa oikein saanut pontta eikä särmää, vaikka tarkoitus kaiketi kuitenkin oli moittia hallitusta.”

No, Kataisen budjettiesitys tullaan vanhan tavan mukaan hyväksymään opposition räksytyksestä huolimatta. Niin on tapahtunut aina ja niin tulee tapahtumaan hamaan tulevaisuuteen. Eivätkä vaalilupauksetkaan ole miksikään muuttuneet. Kokoomus teki hyssälät. Kunta-alan sopimusneuvotteluissa näet Kataisen julistaman tasa-arvotupon summa on todettu 40 euroksi.

Posted by Piruparka at 09:10 AM | Comments (0)

elokuu 24, 2007

KANSAN ÄÄNELLÄ

Oikeusministeri Tuija Brax on kaivauttanut esiin edellisen hallituksen jäljiltä unohtuneen toimeksiannon selvittää kansanäänestysten käytön lisäämismahdollisuuksia. Paine kansanäänestysten lisäämiseen on kasvanut sitä mukaan, kun äänestysprosentit vaaleissa ovat olleet laskusuunnassa. Suorien kansanäänestysten kun uskotaan lisäävän kansalaisten kiinnostusta yhteisten asioiden hoitoon, jota politiikaksikin sanotaan.

Suomessa voimassa olevaa järjestelmää kutsutaan edustukselliseksi demokratiaksi. Järjestelmä lienee vanhempi kuin nimi. Periaate kuitenkin on, että äänestämällä kansalaiset valtuuttavat edustajansa tekemään päätöksiä puolestaan eli siirtävät omaa, Suomen kansalaisuuteen perustuvaa, valtaansa edustajien hyödynnettäväksi. Tuo hyödyntäminen on avainsana. Kun alle 0,004 prosentille kansalaisista annetaan oikeus päättää kaikkien muiden Suomalaisten asioista, kysymys on melkoisesta vallansiirrosta, jonka jo ihan talonpoikaisjärjenkin mukaan olettaisi edellyttävän todella suurta vastuuntuntoa. Iso osa kansalaisista on kuitenkin vakuuttunut, että edellä mainittu avainsana ”hyödyntäminen” tarkoittaa ensisijaisesti kansanedustajaa itseään ja sen jälkeen puoluetta ja jos vielä jotain hyödynnettävää jää, vuorossa on vaalipiiri ja lopuksi vasta äänestäjä. Jolle – kuten arvata saattaa – kovin paljon hyödynnettävää ei yleensä jaettavaksi jää.

Hieman hitaammallekin havainnoitsijalle lienee päivänselvää, että edellä kerrottujen mietteiden vallitessa, kansalaiset varsin kitsaasti jakavat valtaansa äänestämällä, joten jotain lienee pakko tehdä, muuten koko kansanvalta on uhattuna. Edes demokratian verhoaminen edustuksellisuuden hämärtävään kaapuun ei enää auta, kun äänestysprosentit alkavat liikkua alle viidenkymmenen lukemissa.

Suomen kansanedustuslaitoksen syntyvaiheiden aikaan, jolloin esimerkiksi tieto kulki samaa vauhtia kuin ihminen, edustuksellisen demokratian keinot olivat ainoa mahdollisuus toteuttaa kansanvaltaa. Kansalta valtakirjan saivat, luotettaviksi, viisaiksi ja vastuuntuntoisiksi tiedetyt miehet ja naiset. Nykyisin vaalikampanjan kalleus ja ehdokkaan julkkisarvo ovat paljon ratkaisevimpia tekijöitä.

Kun kansanäänestyksestä puhutaan, on väitetty, että mahdollisen sellaisen kohteeksi tulevat asiat olisivat niin vaikeaselkoisia, että kansalaisten ymmärrys ei riitä niitä ratkaisemaan ja kansanäänestys tapahtuisi niin sanotun mutu-käsityksen pohjalta. Voidaan kysyä, onko kansalaisen ”musta tuntuu” -käsitys jotenkin huonompi kuin kansanedustajan vastaava käsitys? Kun maassa on enemmistöhallitus, sen esitykset hyväksytään, olivatpa kansanedustajat miten asiaan perehtyneitä tahansa. Oppositiossa olevien kansanedustajien asiantuntemuksella ei ole muuta merkitystä, kuin lupa esittää näkemyksiään. Hallituksen esitystä vastaan äänestäminen ei edellytä asiantuntemusta, sen voi tehdä puhtaalta mutu-pohjalta.

Posted by Piruparka at 06:55 AM | Comments (0)

elokuu 17, 2007

OSAKEYHTIÖ SUOMI

Vuosia tai paremminkin vuosikymmeniä sitten luin muistaakseni Pauli Burmanin kirjoittaman kirjan ”Osakeyhtiö Suomi”. Kuolemaksenikaan en muista mitä kirja käsitteli, ainoastaan nimi ja tekijä ovat jääneet mieleen. Todennäköistä kuitenkin lienee se, että nykyhallituksen ja erityisesti pääministeri Vanhasen toiminta, ovat aiheuttaneet nimen putkahtamisen esiin jostain muistin kätköistä.

On nimittäin todettava, että tasavallan johtamiskulttuuriin on ilmestynyt yhä enemmän muotoja, joita luulisi tapaavansa ainoastaan yritysmaailmassa, missä mitä moninaisimmat liikesalaisuudet saattavat rajoittaa avoimuuden periaatteiden noudattamista, mutta jotka eivät kuulu avoimen kansalaisyhteiskunnan toimintaperiaatteisiin.

Salaillessaan ja käskiessään myös muita hallituksensa jäseniä salailemaan ja pidättäytymään puhumasta kutakuinkin kaikista muista tasavallan hallituksessa esillä olevista asioita, paitsi hallituksen valmiista esityksistä, pääministeri Vanhaselta lienee päässyt unohtumaan tai ehkä muuten vaan huomaamatta, että jopa pörssiyhtiöillä on tiedotusvelvollisuus tilastaan aina neljännesvuosittain. Herää epäilys, että tämä kvartaalitalouteen kuuluva neljä kertaa vuodessa tapahtuva tiedotuspakko on muotoutunut hallituksen piirissä joka neljäs vuosi tehtäväksi tiedottamiseksi. Joka sekin jäänee lähes yksinomaan opposition tehtäväksi seuraavien vaalien alla, sen kertoessa kansalaisille hallituksen saamattomuudesta ja muista tekemättä jättämistä toimista.

Ovatkohan viime aikojen, erilaiset itäsaksalaisyhteydet ja Stasin ympärillä liikkuneet tapahtumat herättäneet pääministeri Vanhasen harrastamaan niitä samoja salaisiksi luokiteltuja toimintaperiaatteita, joita tuosta kirjainyhdistelmästä väistämättä mieleen assosioituu. Tiedon kun sanotaan olevan valtaa ja salaisen tiedon erityisesti. Tuon tiedon pitäminen vain pienen piirin sisällä, lisää näin ollen tuota valtaa tai ainakin vallan tunnelmaa.

Vaikka pääministeriä kuvaannollisesti, tai pieni pilke silmäkulmassa, voidaan pitääkin osakeyhtiö Suomen toimitusjohtajana, Vanhasen ei vallanhuumassaan sovi unohtaa, mistä tuo valta on kotoisin. Samalla tavalla kuin pörssiyhtiön toimitusjohtaja on tilivelvollinen osakkeenomistajille, myös pääministeri on vastuussa kansalaisille. Vaikka Suomessa enemmistöhallitusta ei ole kaadettu välikysymyksillä 50 vuoteen – joka nykyjärjestelmässä on ainoa keino saada hallitus nurin – hallituksen toimet, myös sen alkutaipaleelta, heijastuvat takuuvarmasti viimeistään silloin, kun valtaa seuraavan kerran on jaossa. Pääministeri Vanhasta lienee syytä muistuttaa, että edes täysraittius ei estä vallasta humaltumista.

Posted by Piruparka at 01:30 AM | Comments (0)

elokuu 14, 2007

NEUVOKSEN NÄKEMYKSIÄ

Viime viikolla erääksi puheenaiheeksi nousi valtioneuvos Harri Holkerin, Turun Sanomien kolumnissaan, nakkelemat näkemykset. Neuvoksen neuvovat näkemykset koskivat tasavallan presidentin valintatapaa. Pääsanoma kolumnissa oli, että Holkeri näkee nykymuotoisen presidentin valintaprosessin tarpeettomana valtiollisena toimena, joka ei vastaa aikaisempiin olosuhteisiin liittynyttä tarkoitusta.

Nämä presidentin valta- ja valintakysymykset putkahtelevat esiin aina, kun muita puheenaiheita ei ole. Tämä valtioneuvoksen puheenvuoro on siitä mielenkiintoinen, että esitys presidentin nykyisestä valintatavasta annettiin juuri Holkerin pääministeröimän hallituksen toimesta. Mikäli neuvoksen näkemykset ovat tarkoitetut päänavaukseksi jatkokeskusteluille - joiden päämääränä on puuttua niin presidentin valintatapaan kuin valtaoikeuksiinkin - Holkerin ajatukset hohkaavat tiettyä valtiomiesmäistä arvokkuutta. Suomesta ei nimittäin montaa sellaista henkilöä löydy, jonka kantti julkisesti kestäisi todeta:

”Tämä muutos, joka varsinaisesti tapahtui minun hallitukseni toimesta ja aloitteesta, oli virhe, jota tietenkään ei sellaisenaan saa takaisin”. Piruparan mielestä jokaisella on oikeus muuttaa mieltään, mutta virheidensä julkinen tunnustamiseen ei kaikista ole.

Toisen kiintoisan huomion voi tehdä siitä, että presidentin vaalitapaan puuttuu juuri kokoomuslainen – entinen puheenjohtaja, pääministeri ja presidenttiehdokas. Se käsitys, mikä tämän kirjoittajalla on, niin nimenomaan kokoomuksessa on viima aikoina oltu hyvin hiljaa presidenttiyteen liittyvistä muutostarpeista. Kannattaa huomioida, että muiden muassa vaatimukset presidentin valinnan siirtämisestä eduskunnalle, on esitetty yleensä aina valtakunnan vasemmalta laidalta. Olisi kiehtovaa tietää, ovatko neuvoksen näkemykset ainoastaan hänen omiaan? On muistettava, että sen verran lähellä tässä taannoin oli kokoomuslaisen pääsy presidentinvirkaan viidenkymmenen vuoden harharetkien jälkeen, että toivo tulevasta jäi varmasti elämään. Eikä ainakaan tuohon läheltä piti -tilanteeseen sijoittunut Sauli Niinistö, ole ollut vaatimassa muutosta nykyiseen tilanteeseen. Melkeinpä päinvastoin. Liittyvätkö Niinistön muuttumattomuustoiveet presidentin viran suhteen hänen omiin toiveisiinsa, se jää jatkossa nähtäväksi.

Niin arvovaltaisina, kun neuvoksen näkemyksiin on suhtauduttava, tiettyä ontumista on havaittavissa. Presidentinvaali Suomessa on kaikkein suosituin vaali. Nykyinen vaalitapa tekee sen, että tasavallan presidentti saa valtansa suoraan kansalta. Se on ”rehellinen” vaali. Ei tarvita d’Hondtin menetelmiä eikä suhteellisuuteen perustuvia laskutapoja, jotka usein vääristävät koko vaalituloksen. Presidentin valitsee Suomessa kansa ja siihen on paha puuttua – valtioneuvoksenkaan.

Posted by Piruparka at 06:54 AM | Comments (0)

heinäkuu 24, 2007

KORHOSEN KESÄPUHEET

Kesän uutisaiheet saattavat joskus olla harvalukuisia ja väkisin tehtyjen jutunaiheiden eräänlaiseksi kantaisäksi on usein mainittu takavuosien Ruokolahden leijona. Joinain kesinä myös kokoomuksen yhden asian kansanedustajanakin profiloitunut (Hyssälän vaalilupaukset) Ben Zyskowicz on ansiokkaasti pitänyt huolta kesäisistä uutisotsikoista, vaatimalla muiden muassa kurinpalautusta sosiaaliturvan väärinkäyttäjiksi epäilemilleen kansalaisille.

Tämän kesän tähänastisista uutisista yksi mielenkiintoisimmista on ollut keskustan puoluesihteeri Jarmo Korhosen esittämät vaatimukset tasavallan hallitukselle. Helsingin Sanomien uutisoimat Korhosen näkemykset kun kuulostivat siltä, että ne sopisivat paremmin opposition suunnalta lausutuiksi. Toki miehellä mielipiteitä saa ja Korhosen asemassa täytyykin olla. Yleensä vaan on totuttu, että puoluesihteerit myötäilevät puolueen ja sen puheenjohtajan näkemyksiä. Korhonen näyttää kuitenkin luovan omaa linjaansa, jolle tielle hän edellyttää puolueen ja ennen kaikkea sen puheenjohtajan lähtevän. Lukija ei voi välttyä käsitykseltä, että Korhosen linja on keskustan linja ja mikäli pääministeri ja puheenjohtaja Vanhanen sitä tukee, hän tulee saamaan myös Korhosen siunauksen.

Puoluesihteereiden toimenkuvaan kuulunee päällimmäisenä yhteydenpito puolueen kenttäväkeen. Mielenkiintoista olisikin tietää, löytyykö Korhosen ajatuksille taustatukea myös puolueen jäsenistön piirissä. Mikäli näin on, se saattaisi merkitä, että puolueen kannattajat ja keskustan ministeriryhmä soutavan, ainakin joissain kysymyksissä, eri suuntiin. Sopivatko jatkossa samaan veneeseen – se jää nähtäväksi?

Kun Korhonen esittää vaatimuksiaan hallitukselle, päällimmäiseksi nousee ajatus: Olisiko tämän maalitauluna sittenkin pääministeri Vanhanen? Kokoomus kun on puheenjohtajansa valtiovarainministeri Kataisen suulla ilmoittanut toimivansa vain Vanhasen johtaman keskustan kanssa. Kokoomus ei myöskään kuulunut Korhosen suosikkeihin, kun vaalien alla pohdittiin eri hallituskoalitioille vaihtoehtoja. Eikä sovi unohtaa sitäkään, että puoluesihteerikilvassa, jonka Jarmo Korhonen varsin selvästi voitti, puheenjohtaja Vanhanen tuki toista ehdokasta, Mikko Alkiota.

Korhosen näkemysten eroista hallituksen ja Vanhasen linjaan, päällimmäiseksi näyttäisi nousevan ainakin erilaiset käsitykset EU:n suuntaan hoidetusta maatalouspolitiikasta, kuntien itsenäisyyskysymyksissä (tapaus Sipoo), ruoan arvonlisäveron poistamisen aikataulusta ja päivähoitomaksun nollaluokan poistamisesta. Mitä näistä näkemysten erilaisuudesta seuraa, se nähtäneen ensi syksyn ja talven aikana. Tai sitten koko aihe kuuluu sarjaan Ruokolahden leijona ja Zyskowiczin kesäiset uutisjutut. Aika näyttää, kehittyykö aiheesta mitään mielenkiintoisempaa.

Posted by Piruparka at 09:24 AM | Comments (0)

heinäkuu 03, 2007

DEMARIT JA VARALLISUUSVERO

Olen selaillut SDP:n itsekriittistä tilitystä eduskuntavaaleissa kärsitystä rökäletappiosta. Kysymys on selailusta, sillä 100-sivuisen asiakirjan, yksityiskohtainen lukeminen näyttöpäätteeltä on melko työlästä puuhaa vanhoille silmille.

Myönnän, että selailuni oli hieman tarkoitushakuista. Etsin demareiden näkemystä varallisuusveron poiston vaikutuksesta vaalitappioon. Kovin paljon ei löytynyt. Ainoa silmään sattunut kommentti sisältyi arvioon perussuomalaisten vaikutuksesta demareiden vaalitulokseen:

”Perussuomalaiset nostivat varallisuusveron poiston toistuvasti osoitukseksi siitä, ettei SDP ole köyhän asialla. Samalla varallisuusveron poiston alkuperäinen yhteys Tupo-sopimuksen aikaansaamiseen hiipui …”

Jos varallisuusveron poisto liittyi Tupo-sopimukseen, niin ainakin tämän kirjoittajalle se selvisi vasta vaalikeskusteluissa, eikä sielläkään kovin selväsanaisesti. Kyllä ihmiset siellä parin piirun päässä ymmärtävät, että tupo-sopimus on voimassa aikansa, varallisuusvero on poistettu lopullisesti. Melkoinen hinta parin vuoden sopimuksesta.

Demareiden vaalianalyysissä esitetään myös seuraavaa: ”SDP:ssä on perinteisesti uskottu, että tuloksellinen politiikka riittää ja se välittyy sellaisenaan äänestäjille. Nämä vaalit osoittivat, että luulo ei ole tiedon väärti”.

Piruparka väittää, että juuri tuo varallisuusveron poisto on yksi tulos harjoitetusta politiikasta. Ja se on myös välittynyt nimenomaan sellaisenaan äänestäjille. Joten kyllä luulo ainakin tässä tapauksessa on täysin ollut tiedon väärti.

Ja edelleen: ”Kun puhutaan mielikuvista, pitää ottaa huomioon, että ne ovat ihmisten luonnollinen tapa jäsentää ja käsitellä ympäröivää todellisuutta”.

Mielikuvat ympäröivästä todellisuudesta muodostuvat juuri siitä, mitä ne ovat. Ei siitä, minkälaisilta ne jossain, jonkun puoluestrategin aivoissa on kuviteltu tai peräti toivottu näyttävän.

Kuten alussa tuli kerrottua, demareiden vaalianalyysi on iso pino tekstiä. Miksi tämän kirjoittaja sitten repi esiin vain tuon yhden asian – varallisuusveron? Siksi, että siitä kirjoitettiin vain muutama rivi tuossa 100-sivuisessa itsekritiikissä. Toiseksi, että Antti Kalliomäki oli tiettävästi se, joka ideoi varallisuusveron poiston ja sama mies johti myös ”itsekritiikkikomissiota”. Mietin mitä yhteyttä noilla seikoilla voisi olla keskenään? Syitä rökäletappioon on monia. Se kuitenkin on varmaa, että perusdemareita loukkasi juuri tuo varallisuusveron poisto!

Posted by Piruparka at 07:00 AM | Comments (0)

kesäkuu 19, 2007

KÄPYKAARTILAISET

Rintamakarkuruutta harrastivat sodan aikana käpykaartilaisiksi kutsutut hyypiöt. Tämän kirjoittajan näkemys on, että vastuunpakoilu, jota jotkut maamme ministereistä täysin edesvastuuttomasti näyttävät harrastavan Helsingin ja Sipoon välisessä kuntajakokiistassa, ei ole muuta kuin rintamakarkuruutta. Vaikka vastuunpakoilua kutsutaan fiksusti jääviydeksi, kysymyksessä ei ole mikään muu kuin pahemman luokan käpykaartilaisuus.

Jääviys päätöksentekoprosesseissa on erinomaisen tärkeä asia, mikäli vähänkään aihetta ilmenee. Mutta erityisen tuomittavana jääviyden taakse piiloutuminen näyttäytyy silloin, kun siihen vetoamalla pyritään pakoilemaan vastuuta ryhtymällä rintamakarkuriksi, kun päätettävänä on syystä tai toisesta kiusalliseksi koettuja asioita.

Mielleyhtymä käpykaartilaisiin assosioituu niistä ministereistä, jotka joskus aiemmin esitettyihin kannanottoihinsa viitaten, katsovat olevansa esteellisiä tekemään päätöstä edellä mainitussa Helsinki – Sipoo kuntajakokysymyksessä. Hyvänen aika! Onko tästä pääteltävissä, että aina on odotettavissa jääviysongelmia, mikäli tasavallan ministeri on päätettävästä asiasta jotain mieltä, tai ainakin silloin, jos on tullut näkemyksensä julkisesti ilmaisseeksi. Tämän logiikan mukaan, jokaisen – myöhemmin ehkä ministeriksi valitun henkilön – vaalien alla julkisesti esittämä vaalilupaus tai mielipide saattaa tehdä hänestä esteellisen tekemään päätöstä mainitusta asiasta. Hieman – mutta vain hieman – mutkia suoraksi vetäen, tämä tarkoittaisi, että kukaan mielipiteitään vaalilupauksina esittävä ei voisi pyrkiä ministeriksi, mikäli aikoisi lupauksensa toteuttaa tai toisaalta ministeriksi pyrkivä (mikä lienee kaikkien poliitikkojen päätavoite) ei voisi esittää mielipiteitään ja vaalilupauksia, koska ei jääviyssäännösten mukaan voisi kuitenkaan osallistua niistä päättämiseen.

Moraalista jääviyttä toki saattaa löytyä niiltä ministereiltä, jotka tässä, nyt esilläolevassa tapauksessa, ovat olleet tekemässä päätöstä Helsingin kaupunginvaltuutettuina. Mutta mistä nurmijärveläinen Vanhanen ja jyväskyläläinen Pekkarinen löytävät esteellisyytensä? Tai no, tiedetäänhän se. Oma etu on lähempänä kuin kansakunnan etu. Omien arvostelu tekee ministeristäkin käpykaartilaisen.

Todettakoon tässä vielä lopuksi, että tämän kirjoittaja ei henkilökohtaisesti hyväksy tapaa, millä Helsinki – suuremman ja vahvemman oikeudella – toimi, lähtiessään ”valloittamaan” maa-alueita Sipoosta, vaikka, ymmärränkin metropoli-suunnitelmat ja niiden edellyttämän lisämaan tarpeen. Mutta eipä Piruparan tarvitsekaan tehdä asiasta päätöstä.

Posted by Piruparka at 04:53 AM | Comments (0)

kesäkuu 15, 2007

MIES MENNEISYYDESTÄ

Kun vuosia kestäneen ulkomaankarkotuksen jälkeen, kansa armahti Paavo Väyrysen ja sieti jopa vain kohtuullisesti purnaten, tämän – myös virkapaikkansa suhteen – käymän, ketkuiluepisodin, luulisi miehen uhkuvan työtarmoa päästä näyttämään kyntensä.

Näin ei kuitenkaan näytä käyvän. Ihmisten ihmetellessä viikkoja kestävää hiljaisuutta ja oivallisten työtilaisuuksien – esimerkkinä Venäjän raakapuutullit – lipuessa sivu suun, menneisyydessä tahtopoliitikoksikin väitetty Paavo Väyrynen vaan istua röhnöttää eduskunnan ministeriaitiossa happamin ilmein, eteensä tuijottaen. Mikä miestä painaa? Edelleenkö ulkomaankauppaministeriys tuntuu liian heppoiselta postilta? Vai onko Paavolle käymässä niin kuin monelle ikätoverilleen? Aika on ajamassa ohi ja vähitellen alkaa siirtyminen joukkoon, josta on tapana sanoa, että heillä on loistava tulevaisuus – takanapäin!

Helsingin Sanomille antamassaan haastattelussa Väyrynen kertoi kaipaavansa keskustelua. Yleensä keskusteluyhteyttä kumppaniin kaipailevat väljähtyneessä avioliitossa elävät, turhautuneet vaimoihmiset. Paavo osoittaa, että voivat ne miehetkin keskusteluja kaivata. Kun keskusteluyhteyttä vaan ei tunnu löytyvän, Väyrynen päätti avautua valtakunnan päälehdelle. Tällaisia avautumisprosesseja kaiketi tavataan suositella, mikäli keskusteluyhteys kumppaniin pätkii tai ei toimi lainkaan.

Tämän avautumisen seurauksena alkoi selvitä, että syylliseksi Paavon masennukseen paljastui toinen mies. Ja mikä traagisinta, hänenkin nimensä on Paavo – Paavo Lipponen, joka Väyrysen ulkomaankomennuksen aikana meni ja salakavalasti muutti niitä toimintatapoja ja käytäntöjä, mihin Paavo V. menneinä vuosikymmeninä oli pitkän hallitusuransa aikana harjaantunut ja joihin hän kuvitteli myös palaavansa. Näin ei kuitenkaan käynyt. Tapettuaan aikaansa vuosikaudet eurooppalaisissa vallan kammareissa, Paavo V. näyttää vieraantuneen, vai pitäisikö sanoa – kasvaneen erilleen – kotimaan asioista ja politiikanteosta niin, että paluu uudenlaisiin poliittisiin käytäntöihin tuntuu todella vaikealta. Vanha vallanhimo, joka Väyrystä ajoi takaisin kotimaan politiikkaan ja joka hänen kohdallaan tyydyttyi nimenomaan nimityksistä keskusteltaessa ja niitä jaettaessa, ei nykymenolla saakaan täyttymystä. Voiko omien kehystensä sisällä toimiminen muka tyydyttää valtapoliitikkoa???

Onko siis ihme, että Paavo Väyrynen – mies menneisyydestä – valittaa keskustelun puutetta ja katkerana joutunee jatkossakin julkituomaan kysymyksen: ”Miksei mul-kukkaan mittään puhu”.

Posted by Piruparka at 01:13 AM | Comments (0)

toukokuu 25, 2007

KENEN LAULUJA LAULAT?

Viime aikoina on puhuttanut niin mediassa kuin muuallakin, kansanedustajien vaalirahoitus. Eikä välttämättä aiheetta. Sen verran muhkeita summia kansanedustajien tekemissä ilmoituksissa esiintyy, ettei alkaneella vaalikaudella laulettavia lauluja kaikilta osin tule mieltäneeksi edustajan omantunnon ääneksi. Jonka kuitenkin pitäisi toimia kansanedustajan ylimmäisenä moraalinvartijana.

Laki vaalirahoituksen julkisuudesta velvoittaa kansanedustajan kertomaan vaalirahoituksensa. Miten paljon on vaaleissa käyttänyt omaa rahaa ja kuinka paljon on saanut tukea ulkopuolisilta yksityishenkilöiltä, yrityksiltä, puoluejärjestöiltä tai muilta vastaavilta. Yksittäisen ”vaalirahoittajan” lahjoittama summa ja lahjoittajan nimi tulee ilmoittaa, jos määrä on vähintään 1 700 euroa.

Vaalirahoituksen julkisuuden tarkoitus on häivyttää epäilyt, kuka määrää marssijärjestyksen ja laulattaa marssilaulut. Julkisuudessa on esiintynyt joukko kansanedustajien nimiä, jotka ovat saaneet valtaosan vaalirahoituksestaan tukiyhdistyksiltään. Puolueille ja tukiyhdistyksille kun voi lahjoittaa suuriakin summia, joutumatta ”paljastetuksi”. Porsaan tai vähän isommankin sian mentävä aukko! Vaalirahoituslain kirjain täyttyy, mutta henki haiskahtaa.

Kansanedustajan tehtävä on luottamustoimi. Valtavien vaalibudjettien tultua julki, on syytä kysyä, kenen luottamusta kansanedustaja toimessaan ensisijaisesti nauttii, äänestäjien vai rahoittajien? En pääse ajatuksesta, että vaalikassan kartuttaminen on ohittanut tärkeysjärjestyksessä äänestäjän. Ja kysymykset jatkuvat: Kenen asialla (paitsi omallaan) voi olla sellainen kansanedustaja, joka rahalla kykenee ”ostamaan” paikkansa kansanedustuslaitoksessa?

Entä maksajat? Yksityinen henkilö tai yritys voi maksaa suoraa tukea kansanedustajalle 1 699,99 euroa ilman pelkoa, että leimautuisi minkään aatesuunnan tai henkilön kannattajaksi. Miksi kukaan salaa repisi rahaa, ilman odotuksia vastapalveluksesta? Hyviä asioita toki tuetaan julkisesti. Erilaisiin hyväntekeväisyyskeräyksiin yritykset antavat varoja avokätisesti, mutta samalla pitävät huolen, että päinvastoin kun vaalirahoituksessa – yrityksen nimi näkyy mahdollisimman näyttävästi - vaikka usein hieman farisealaisen makuisesti. Vaalirahaa kuitenkin maksetaan sammutetuin lyhdyin. Ketunhäntäkö kainalossa hävettää? Kun tavallinen äänestäjää toivoo asioitaan ajettavan yhden äänensä painoarvolla, minkälaista vastinetta vaalirahoittaja edellyttää sijoittamalleen summalle?

Vaalirahoituksesta puhuttaessa, mielenkiintoinen yksityiskohta on myös RKP. Sen vaalibudjetti lähenteli suurten puolueiden vastaavaa, mutta ehdokkaita oli vain neljässä vaalipiirissä!

Posted by Piruparka at 02:04 AM | Comments (0)

toukokuu 22, 2007

AIHEENA AVOIMUUS

Avoimuudesta on viime aikoina puhuttu niin, että voisi olettaa sen merkityksen ehtineen suljetuimpienkin mielten sopukoihin. Lyhyesti sanottuna yhteiskunnallisen keskustelun kannalta merkittävistä kysymyksistä tulee kertoa kansalaisille. On turvattava päätöksenteon selkeys sekä tehtävä päätökset sellaisella kielellä, jota kansalaiset ymmärtävät.

Avoimuus edellyttää päättäjiltä rohkeutta. Asioista, jotka koskettavat suurta osaa ihmisistä, on uskallettava kertoa tarpeeksi varhaisessa vaiheessa. Aikomukset ja suunnitelmat on tuotava avoimesti esiin, jolloin niiden kohteena olevat kansalaiset voivat muodostaa mielipiteensä ja tarvittaessa myös esittää ne.

Kun poliitikon rohkeutta mitataan tämän avoimuudella, voidaan yksinkertaisen logiikan mukaan olettaa, että avoimuuden kieltäminen ja asioiden salailu ovat osoituksia pelkuruudesta. Tuonkaltaisiin mielleyhtymiin ajautuu väkisinkin, kun hieman syvällisemmin arvioi mitä pääministeri Matti Vanhanen ja tämän ajatuksia kaikuna myötäillyt Jyrki Katainen taannoin antoivat tulevaisuuden toimistaan aiheen ymmärtää.

Mikäli Piruparka lainkaan käsitti, niin suunnitelmissa on, että seuraavan neljän vuoden aikana hallituksen taholta kerrottaisiin julkisuuteen ainoastaan valmiista päätöksistä. Kireänä ellei peräti ahdasmielisenä näyttäytyvää julkisuus- tai paremminkin salailulinjaa, pääministeri perusteli sillä, ettei keskeneräisiä asioita pidä levitellä ”kaikkien katsottavaksi”. Se ei kuulemma edistä asioiden etenemistä. Todennäköisesi näin, mikäli pelkää julkisuuden olevan uhka omien henkilökohtaisten tavoitteiden toteutumiselle. Tällaisesta asenteesta paistaa läpi arkuus tai suoranainen pelkuruus, johon aiemman, yksinkertaisen logiikan mukaan voidaan päätyä.

Vanhasen näkemyksiä kaikuna myötäillyt Katainen oli häntää heiluttaen sitä mieltä, että julkisuudelta suojassa (lue salassa) asioita ”uskalletaan käsitellä hyvinkin ennakkoluulottomasti, niiden esittäjästä riippumatta”.

Kovin paljon selittelyn varaa ei ole. Ainakin tämän kirjoittaja ymmärtää lausunnot siinä valossa, että kabineteissa asioista uskalletaan olla jotain muuta – ehkä jopa päinvastaista – mieltä, kuin mitä julkisuudessa, esimerkiksi vaalilupausten yhteydessä, on ilmoitettu oltavan. Vähintään sen poliitikkojen olettaisi olevan valitsijoilleen velkaa, että toimivat avoimesti asioissa, jotka koskettavat äänestäjiä. Näiden antamalla valtakirjalla kun päättäjät vain ja ainoastaan toimivat.

Posted by Piruparka at 06:10 AM | Comments (0)

huhtikuu 20, 2007

TYÖ JA PÄÄOMA

Hieman kieli poskessa voidaan väittää, että juuri valmistunut hallitusohjelma antaa asiasta kiinnostuneille ainutlaatuisen tilaisuuden käytännössä seurata mahdollista työn ja pääoman välistä ristiriitaa, kun sekä elinkeinopolitiikkaa, että työvoimapolitiikkaa jatkossa johdetaan samasta työ- ja elinkeinoministeriöstä.

Kun hallitusneuvotteluissa päädyttiin työministeriön alasajoon ja sen tehtävien siirtämiseen jatkossa ”superministeriöksi” ristittyyn työ- ja elinkeinoministeriöön, ratkaisu kuuluu mitä ilmeisimmin kokoomuksen käsikirjoittamaan hallitusohjelmaosioon. Mielenkiintoinen seurannan kohde on, miten työvoimapolitiikan ja elinkeinopolitiikan hoitaminen saman katon alta onnistuu. Elinkeinoelämän edut kun yleensä ovat olleet ne, jotka ovat määränneet marssijärjestyksen.

Kiinnostavaksi tilanteen tekee myös tasavallassa yhä kasvava työvoimapula. Se antaa – ainakin joillain aloilla – työntekijöille mahdollisuuden kilpailuttaa työvoimansa hintaa eri työnantajilla. Ollaan tilanteessa, missä paikallisen sopimisen edut saattavat olla keskitettyä tuloratkaisua huomattavasti paremmat.

Tämän kirjoittajalla on toki valmiutta yhtyä kokoomuksen, työministeriön tehottomuutta koskevaan arvosteluun. Semminkin, kun entinen työministeri Filatov ihan julkisesti ilmoitti työvoimapolitiikan Suomessa olleen lähinnä sosiaalipolitiikkaa. Tästä syystä termi tempputyöllistäminen, kuvaa hyvin niitä työvoimapoliittisia toimia ja koulutusprojekteja, joihin Piruparka jo vuosia sitten tällä samalla palstalla otti kantaa. Noilla tempuilla on työllistetty työvoimaviranomaisia ja koulutustehtäviin ”erikoistuneita” konsulttifirmoja ja näiden työntekijöitä. Ei siis ihme, kun varsin erikoisiakin koulutuspalveluja tarjoavia yrityksiä on ollut tarjoamassa palvelujaan työttömän työvoiman koulutustarpeiden tyydyttämiseksi – ei työllistämiseksi. Kovin hitaasti työttömyysluvut pienenevät, jos niin sanottu työvoimakoulutus on ollut ensisijaisesti sosiaalista viihdytystoimintaa työttömien ajankuluksi.

Vaikka edellinen antaa jo osittaisen vastauksen, voi vieläkin kysyä: Miksi lisääntyvää työvoimapulaa kärsivässä maassa on laman jäljiltä edelleen sadoissa tuhansissa pyörivä työttömien joukko? Aikaa ja mahdollisuuksia – erilaisten huuhaa-kurssien sijaan – olisi ollut kouluttaa työntekijöitä ihan oikeisiinkin ammatteihin. Nyt superministeriöllä on tilaisuus näyttää, mihin se kykenee, kun työvoimapolitiikkaa ja elinkeinopolitiikkaa – työtä ja pääomaa – tarkastellaan samojen lasien läpi.

Posted by Piruparka at 12:40 PM | Comments (0)

huhtikuu 17, 2007

AJATTELEMISEN AIHETTA<