Aihepiiri: Muut pakinat

marraskuu 21, 2008

”SAATTOHOIDOSTA”

Tässä on Piruparka palstanpitäjänä hieman huvittuneena seuraillut sitä tuohtumusta, jolla Loviisanseudun valtuustoihin valitut uudet valtuutetut näyttävät suhtautuvan tietoon, että heidän tehtävänsä on lähinnä vanhojen kuntien alasajo, jota sattuvasti on saattohoidoksikin kutsuttu.

Poikkeuksellisesti ainoastaan vuodeksi valitut valtuustot ovat vain omien kuntiensa valtuutettuja ja päättävät niiden asioista niissä puitteissa, jotka yhdistymissopimukseen on kirjattu. Käytännössä se tarkoittaa, että esimerkiksi mihinkään suuria investointeja edellyttäviin toimiin, eivät nämä uudet valtuustot voi ryhtyä. Jokaisen neljän kunnan valtuuston kun on noudatettava talouteen liittyvässä päätöksenteossaan niitä linjauksia, jotka on kirjattu kunkin kunnan taloussuunnitelmiin. Ja kun muukin taloudenpito on pysytettävä kutakuinkin niissä puitteissa, jotka vallitseva inflaatio ja sovitut palkkaratkaisut sanelevat, siinä toki uusi valtuutettu saattaa kokea turhautumista päätöksenteon rajallisuudesta.

Näyttäisi myös siltä, että joillain uusilla valtuutetuilla, sormet kovasti syyhyävät päästä järjestelemään myös niin sanotun ”uuden Loviisan” asioita. Vaikka muiden muassa edellä kerrotuista taloudellisista rajoitteista johtuen, ”uusi Loviisa” on läsnä ja näkyy jokaisen Loviisanseudun kunnan valtuustotyöskentelyssä, niin ainoa – toistaiseksi olemassa oleva – demokraattiset valintakriteerit täyttävä ”uuden Loviisan” toimielin on väliaikainen järjestelytoimikunta, jonka jäsenet on nimennyt jokaisen kuntafuusioon osallistuvan kunnan kunnanhallitus.

Kuten aiemmin tuli todettua, nyt valituilla valtuutetuilla on mandaatti toimia vain ja ainoastaan omissa kunnissaan ja tehdä päätöksiä sen asioissa. Sellaista kuntaa, jota tässä nimitän ”uudeksi Loviisaksi”, ei nyt valittujen valtuutettujen toimikaudella ole edes olemassa. Se syntyy vasta 1.1.2010, jolloin kaikki alueen kunnat, Liljendal, Loviisa, Pernaja ja Ruotsinpyhtää ovat ”saattohoidettu” historiallisen tiensä päähän.

Niiden, joilla vielä tässä vaiheessa on sellainen vääristynyt käsitys, että Loviisanseudun kunnat liittyisivät nykyiseen Loviisaan, on syytä muuttaa käsityksiään. ”Uusi Loviisan” on aidosti uusi kaupunki, jonka organisaation valmistelu tapahtuu käytännössä hyvin pitkälle virkamiesten toimesta ja jonka järjestelytoimikunta aikanaan tulee hyväksymään.

Näin ollen, todettakoon lopuksi, että saattohoito on arvokasta työtä, eikä sitä pidä ylenkatsoa. Ensi syksynä ovat uudet vaalit ja Piruparka on vakuuttunut, että silloin valituille ”uuden Loviisan” valtuutetuille riittää vielä ihan ”oikeatakin” valtuustotyötä ihan riittämiin.

Posted by Piruparka at 01:18 AM | Comments (0)

marraskuu 14, 2008

MUUTTUVA MAAILMA 2

Tarina muuttuvasta maailmasta jatkuu:
Tilanne: Pikku Ville ei pysy paikallaan luokassa, vaan häiritsee koko ajan.
1963: Ville lähetetään rehtorin kansliaan, missä rehtori soittaa vanhemmille. Isä hakee Villen kotiin ja antaa Villelle selkäsaunan. Seuraavasta päivästä lähtien Ville istuu kiltisti luokassa eikä häiritse muita. Villestä tulee isona menestyvä lääkäri.
2008: Oppilashuolto on huolissaan Villen käyttäytymisestä ja selvittää asiaa kolme vuotta. Villellä todetaan ADHD ja opettajat ihmettelevät miksei Villelle saatu koko peruskoulun aikana henkilökohtaista avustajaa. Onneksi Villelle muistettiin tehdä siirto erityisopetukseen, joten kunta sai Villestä enemmän rahaa valtiolta. Villestä tulee isona sosiaalitukien käytön ammattilainen.

Tilanne: 1. Luokkalainen Sohvi kaatuu koulun pihalla, naarmuttaa polvensa ja jää paikalleen itkemään. Välituntia valvova opettaja Antti huomaa asian menee lohduttamaan itkevää Sohvia puhaltamalla naarmuun ja kantamalla sohvin luokkaan.
1963: Minuutin kuluttua Sohvi on unohtanut kipeän polven ja pitää Antti-opettajaa maailman kilteimpänä ja mukavimpana opettajana. Isona Sohvista tulee ortopedian erikoissairaanhoitaja.
2008: Sohvin äiti näkee tapahtuman. Keskusteltuaan luokan muiden lasten vanhempien kanssa, päättää nostaa jutun opettajasta, joka käyttää hyväkseen oppilaitaan. Antin tuomitsemiseen ei riitä näyttöä ja Antti vapautetaan. TV:ssä esiintyy lasten seksuaalisesta ahdistelusta väitellyt psykologi, joka kertoo vain yhden prosentin todellisista tapauksista tulevan julki ja valittaa sitä, kuinka vaikeaa on selvissäkään tapauksissa saada tuomiota aikaan. Pikkujouluista palaava vanhempainyhdistyksen miesjoukko pahoinpitelee Antin. Antti ei saa mitään töitä mistään ja hänen vaimonsa ottaa hänestä eron. Antti päättää elämänsä istumalla junanraiteille. 18 vuotta myöhemmin 25-vuotias Sohvi käy vieläkin terapiassa ja hoitavan psykologin mukaan menee vielä vuosia, ennen kuin Sohvista tulee työkykyinen.

Tilanne: Petteri ostaa lentokoneen pienoismallin ja papattimattoja. Koottuaan koneen Petteri lataa sen papateilla ja heittää koneen räiskyvänä katolta.
1963: Kone särkyy ja kaverit hurraavat ja menevät tekemään samaa.
2008: Naapuri ilmoittaa asiasta sosiaalityöntekijälle, joka ilmoittaa asiasta myös SUPO:lle, joka puolestaan ilmoittaa asiasta Finnairille. Perheen lomamatka Kalifornian Disneylandiin peruuntuu, koska Petterin luokalla on myös Ahmed ja Mehmed nimiset pojat, joiden kanssa Petteri on lento-koneleikkejään leikkinyt. Perheelle, eikä heidän muillekaan sukulaisilleen enää myönnetä viisumia USA:han.

Posted by Piruparka at 01:00 AM | Comments (0)

marraskuu 11, 2008

MUUTTUVA MAAILMA 1

Kun elää muuttuvassa maailmassa mukana, päivittäistä muutosta ei välttämättä edes huomaa. Sain seuraavat ajatukset sähköpostina, joten en tiedä kuka alun perin on ollut oivallusten tekijä, joita lainaan. Huomasin kuitenkin saaneeni havainnollisia esimerkkejä lähinnä koulumaailman piiristä siitä, kuinka maailma ja suhtautuminen asioihin on vuosien saatossa muuttunut. Tässä ensimmäinen annos muistuttamaan eroista, joita löytyy entisen ja nykyajan välillä. Palaan jatkossa aiheeseen.

Tilanne: Juhani parkkeeraa autonsa koulun pihalle ja takapenkillä on kivääri kauniisti kotelossaan.
1963: Rehtori tulee paikalle, tutkiskelee Juhanin asetta ja näyttää sitten omansa. Juhanin ja rehtorin välille kehkeytyy vilkas keskustelu yhteisestä harrastuksesta.
2008: Koulussa tapahtuu yleishälytys. Oppilaat lukitaan luokkiinsa. Rehtori soittaa paikalle ATARI-ryhmän, joka vie Juhanin pois. Tunnin kuluttua paikalla ovat Punaisen Ristin, kirkon, lasten ja nuortenpsykiatrian kriisiryhmät antamassa kriisiapua oppilaille ja opettajille.

Tilanne: Valde saa ehdot englannista.
1963: Valde lähtee isänsä mukana Ruotsiin, jossa alkaa kasvattaa ravihevosia
2008: Eduskunnan vähemmistöasiamies syyttää koululaitosta vähemmistöjä syrjiväksi. Englanninopettaja joutuu burnout-lomalle, jolta ei enää palaa töihin. Sijainen antaa oppilashuoltotyöryhmän pyynnöstä Valdelle englannista 6, jotta Valde pääsisi haluamalleen linjalle amikseen. Kun ammattikoulua on käyty viikko, Valde lähtee isänsä kanssa Ruotsiin, jossa alkaa kasvattaa ravihevosia.

Tilanne: Maija kärsii päänsärystä ja ottaa kouluun mukaan omat aspiriininsa ja ottaa yhden välitunnilla helpottaakseen päänsärkyään.
1963: Maija pystyy olemaan koko koulupäivän koulussa ja oppii uusia asioita.
2008: Rehtori soittaa paikalle poliisin ja huumekoiran. Maijalle tehdään huumetesti, joka tuloksia ei kerrota kenellekään. Maija ja vanhemmat velvoitetaan käymään huostaanoton uhalla perheterapiassa. Maijan äidin määräaikainen työsuhde jätetään uusimatta, koska perheneuvolasta saa aikoja vain silloin, kun Maijan äidin pitäisi olla töissä.

Tilanne: Jorma ja Matti tappelevat koulun jälkeen.
1963: Porukka saapuu paikalle katsomaan. Matti voittaa ja Jorma myöntää asian. Pojat kättelevät ja ovat tästedes parhaita kavereita. Ketään ei syytetä, ei tuomita eikä eroteta koulusta.
2008: Soitetaan poliisille, joka saapuu paikalle koirien kanssa. Molemmat pidätetään ja erotetaan koulusta määräajaksi. Molemmat saavat syytteen, vaikka Jorma aloitti koko tappelun.

Posted by Piruparka at 01:42 AM | Comments (0)

lokakuu 14, 2008

METKAN NIMISTÄ SYÖTÄVÄÄ

Näihin aikoihin vuodesta käy usein mielessä, että voisi sitä lähteä katsastamaan, minkälaiseksi on muodostunut vuoden sienisato. Saattaa kuitenkin käydä niin – kuten yleensä usein aiemminkin – että aikomus jää pelkäksi suunnitelmaksi.

Näitä tuumaillessa, tuli mieleen sienten, joskus aika erikoiselta kuulostava, nimistö. Joidenkin sienilajikkeiden nimet ovat hyvinkin selviä ja kuvaavat erinomaisesti sienen ulkonäköä ja jopa makua. Otetaan nyt vaikkapa joku limanuljaska. Kun sen ottaa käteensä, ei tarvitse pohtia, miksi sille on annettu juuri se nimi. Myös hapero kuvastaa näiden sienten haurasta ja helposti murenevaa olemusta. Herkku-alkuiset sienten nimet tarkoittavat tietenkin makua, eikä sellaista sientä kukaan edes oleta myrkylliseksi.

Kaikki sienestämistä vähänkään harrastavat tuntevat varmasti niin kelta- kuin suppilovahveronkin. Mutta Piruparka alkoi pohtia, mitä mahtaa tarkoittaa sana vahvero. Vähintään yhtä outoja sanoja ovat tuhkelo, kuukunen ja vaikkapa valmuska, jotka kaikki ovat toki sieniä ja syötäviä sellaisia, mutta mitään yhteyttä en ainakaan minä näe nimen ja toisaalta ulkoisen olemuksen tai edes maun suhteen. Tietysti on mahdollista ja jopa todennäköistä, että sienten nimet ovat vanhaa ja ehkä murrepohjaista sanastoa, jolloin nuo mainitut sienet ovat saattaneet muistuttaa tuhkeloa, kuukusta tai valmuskaa. Mitä ne sitten lienevätkään?

Metkan nimistä syötävää löytyy muualtakin, kuin sienimetsästä. Yksi sellainen on kateenkorva. Muistan törmänneeni nimeen jo joskus 1950-luvulla, kun isoäidilläni oli lihakauppa Vaasan kauppahallissa. Hänellä oli joku – ilmeisen arvovaltainen ja kunnianarvoisa asiakas – jolle oli aina hankittava kateenkorvaa. Nimi ja sen merkitys jäi itselleni vuosikymmeniksi täysin heprean asteelle, kunnes keittiötiedon jaloja taitoja opiskellessani, tutustuin kateenkorvaan perusteellisemmin.

Kevyesti paistettu vasikan kateenkorva on maukasta syötävää. Herrojen herkkua jo senkin takia, että ei sitä kovin usein näy markettien lihatiskeillä. Ja jos joskus näkyykin, hinta on sitä luokkaa, ettei kateenkorvaa ihan arkiateriaksi kukaan hanki. Liha on ulkonäöltään vaaleaa, kuin broilerilla ja mieto makukin vivahtaa samaan suuntaan.

Se mistä ja miksi, moinen nimi on keksitty sisäelimelle, jolla on jotain tekemistä kaikkien selkärankaisten immuunijärjestelmän kehittymisen kanssa, on täysi mysteeri. Mieleen on jäänyt, että kateenkorva sijaitsee nuoren eläimen rintaontelossa ja häviää sieltä myöhemmin tarpeettomana. Näin ollen vanhoista lehmänkantturoista sitä on turha etsiä, jos aikoo nautiskella herrojen herkulla, nimeltään kateenkorva.

Posted by Piruparka at 12:28 AM | Comments (0)

lokakuu 03, 2008

IKÄ TEKEE TEPPOSIAAN

Kaikki ovat jonkin ikäisiä. Tavalliset ihmiset ovat sitä eläessään – merkittävimmät kulkijat myös kuolemansa jälkeen. Mikä tarkoittaa, että jälkimmäisten osalta syntymästä kuluneita vuosia saatetaan juhlia ja juhlintaa tehostaa jopa liputuksin, vielä satoja vuosia henkilön kuoleman jälkeen. Nyt kuitenkin on tarkoitus turista elävistä.

On väitetty, että vanhenemiseen liittyvät mielialat ja kokemukset sisältävät enemmän negatiivisia kuin positiivisia tuntemuksia. Saattaa joiltain osin pitää paikkansa. Ei kuitenkaan kaikissa ikäryhmissä. George Carlinia hieman mukaillen voisi esittää kysymyksen, mitä negatiivisia latauksia voi sisältyä sellaisiin riemukkaisiin, vanhenemista kuvaaviin ilmaisuihin, kuten: ” Olen kohta viisi” tai hieman myöhemmin: ”Olen kohta jo viisi ja puoli”.

Kovin paljon kielteisiä tunteita ei sisälly myöskään sellaiseen vanhenemisen odotukseen, jonka päässä sarastaa mahdollisuus ostaa tupakkaa ja mäyräkoiria itse, tarvitsematta pyydellä aina vanhempia kavereita asialle. Puhumattakaan sellaisen juhlan ja onnenpäivän odotuksesta, jolloin voi ravintolassa näyttää portsarille tai tarjoilijalle ikioman ajokortin kirjallisena todisteena siitä, että on tarpeeksi ”vanha” sekä ajamaan autoa, että juomaan viinaa. Näiden molempien täyttymysten samanaikainen juhlinta kuitenkin monen kohdalla säästää hänet niiltä negatiivisilta kokemuksilta, joita vanheneminen, elämän myöhemmässä vaiheessa mahdollisesti toisi mukanaan.

Jos tuosta ravintola – ajokortti – iästä eli suomalaisesta täysi-ikäisyyden saavuttamisesta selviää hengissä, ainakin tämän kirjoittajan kokemus on se, että pariinkymmeneen vuoteen iän karttumista ja vanhenemista tuskin huomaa. Vasta siinä neljänkympin ikäisenä Piruparka tuli havainneeksi, että hupsista. Yllättäen mätkähdettiin sellaiseen elämänvaiheeseen, että parhaassakin tapauksessa vähintään puolet elämästä alkaa olla elettynä. Toisin sanoen yhä suurempi osa elämää on jo takanapäin ja yhä pienempi osa sitä on vielä kokematta.

Siinä vaiheessa monella saattaa olla edessä melkoinen loppukiri. Huoli ajan loppumisesta ennen, kuin kaikki koettavissa oleva on vielä kokematta, kiristää tahtia.

Voin vakuuttaa, että iän tekemiä tepposia tuokin. Kun aikaa hieman kuluu, kiire alkaa vähetä ja askeleen lyheneminenkin rupeaa näkymään. Näin kuusikymppisenä kiire alkaa jo hellittää. Käyttöä toki vieläkin olisi lottovoitolle, mutta mitään valtaisaa unelmien sumaa, ei haaveissa lottopottia ole odottamassa.

Jossain vaiheessa ihminen sitten muuttuu jälleen lapseksi, eli edelleen George Carlinia lainaten, kertoo ylpeänä ikänsä – jos muistaa: ”Olen kohta jo 100 ja puoli”.

Posted by Piruparka at 12:53 AM | Comments (0)

syyskuu 16, 2008

MAASSA MAAN TAVALLA

Otsikon sanonta pitää sisällään viisauden, jota noudattamalla maahanmuuttaja tai vastaavasti maastamuuttaja selviää suurimmilta ristiriidoilta ja konflikteilta vieraassa maassa ja vieraissa kulttuureissa. Edellytyksenä luonnollisesti on, että omaa ainakin jonkinlainen käsityksen maassa vallitsevasta tapakulttuurista. Meillä Suomessa edellytetään maassa maan tavalla elämistä maahanmuuttajilta. Joskus kannattaa myös pohtia, mitä meiltä muualla odotetaan?

Ajatus eri maiden erilaisista tapakulttuureista muistui mieleen, kun uutiset tässä päivänä eräänä kertoivat arabimaissa alkaneesta ramadan-kuukaudesta. Se tarkoittaa, että muiden muassa syöminen sikäläisissä oloissa, on valoisaan aikaan kielletty.

Suomalaista sopeutumista maan tavoille osoittaa tapaus vajaan vuoden takaa, kun vierailin viimeksi tyttäreni perheen luona Dubaissa. Tuolloin ramadan oli jo päättynyt. Olimme noutamassa – silloin alle kolmevuotiasta – tyttärentytärtäni taksilla tarhasta ja tarjosin hänelle suklaakeksiä. Hän katsoi äitiinsä ja kysyi, että onko taksikuskilta kysytty lupa. Kun lupa kysyttiin ja vastaus oli myöntävä, vasta sitten keksi kelpasi.

Minua ihmetytti moinen lupaepisodi ja uteliaisuuteni tyydyttämiseksi sain kuulla, että vaikuttimena toimi hiljattain päättynyt ramadan. Mahdollisista sanktioista en tiedä, mutta kuulemani mukaan ramadanin kestäessä, myös ulkomaalaisilta edellytetään paikallisten tapojen ja vähintäänkin tuon syömättömyyssäännön noudattamista – ainakin julkisilla paikoilla. Samat säännöt koskevat periaatteessa myös lapsia. Ehkä taksinkuljettaja ei olisi ramadanin aikana edes loukkaantunut koko keksin syönnistä, mutta mahdollista se on. Näin ollen, luvan kysyminen ennakkoon on kohteliasta ja sillä ainakin vältytään tahattomilta, mutta mahdollisesti tahalliseksi koetuilta, loukkauksilta sikäläisiä tapoja ja uskonnollisia traditioita kohtaan.

Jutun ”opetus” oli siinä, että alle kolmevuotias tyttärentyttäreni ei ramadanin merkityksestä ymmärtänyt pätkääkään. Silti hänelle oli iskostunut päähän ainakin se, että taksikuski on henkilö, jolta on pyydettävä lupa, jos aikoo syödä suklaakeksiä tämän autossa.

Näin suomalaista näkökulmasta, moiset syömissäännökset vaikuttavat ehkä oudoilta. Toisaalta voidaan miettiä, kuinka moni suomalaisen tapakulttuurin alkutaivalta taapertava, ottaisi taksissa selvää, saako takapenkillä mutustella keksiä. Joidenkin arabikulttuurissa käytössä olevien tapojen varhainen opetteleminen myös Suomessa, saattaisi pelastaa monen taksin penkit sinappi ja ketsuppimössöltä, kun kansakunnan paras aines iltaisin raahautuu grillin tai nakkikioskin kautta eväineen kotiin.

Posted by Piruparka at 03:19 PM | Comments (0)

elokuu 08, 2008

KESÄKIRJA

Olen tällä paikalla aiemminkin tullut pohtineeksi kesäisiä lukuharrastuksia ja sitä, miksi esimerkiksi dekkarit niin usein lasketaan kuuluvaksi niin sanottuun kesäkirjallisuuskategoriaan ja miksi ei kesän kestäessä voisi lukea myös jotain muuta.

Itselleni yhdeksi kuluvan kesän mielenkiintoisimmista lukukokemuksista muodostui Paavo Lipposen kirja: ”Järki voittaa”. Siinä ent. puoluejohtaja, ent. pääministeri ja ent. eduskunnan puhemies jakaa suomalaiset intellektuellit ja niin sanotut intellektuellit, omiin lokeroihinsa. Todellisiksi intellektuelleiksi eli älymystön edustajiksi, Lipponen löytää toki melkoisen joukon nimiä, kärjessä tunnetuimpana Georg Henrik von Wrightin. Siitä huolimatta on vaikea välttyä vaikutelmalta, että tarkoituksena on viestittää nimenomaan Lipposen itsensä, samoin ajattelevine hengenheimolaisineen, olevan älymystön eliittiä Suomessa.

Lipponen paljastuu kirjassaan niin sanotun uusliberalistisen ajatusmaailman – vai liekö peräti aate – kannattajaksi ja jopa julistajaksi. Tapa, millä hän suhtautuu uusliberalismin arvostelijoihin ja purkaa heihin kaunaisuuttaan, vaikuttaa kovin kummalliselta ollakseen työväenpuolueen entisen puheenjohtajan kynästä lähtöisin. Odotetusti vanha kiistakumppaninsa Erkki Tuomioja, mutta etenkin politiikan professori Heikki Patomäki, ovat näiden uusliberalismin vastaisten näkemysten johdosta tulilinjalla. Patomäki vaivaa piikkinä Lipposen lihaa sivukaupalla ja hänet entinen demarijohtaja kategorioisikin anti-intellektuellien kärkeen Suomessa.

Erkki Tuomiojan älymystömaine paljastuu Lipposen mielestä bluffiksi siinä, että Saksan entinen ulkoministeri Joska Fischer – joka Lipposen arvoasteikossa edustaa toki älymystöä – ei noteerannut Tuomiojaa edes poliitikkona, intellektuellista nyt puhumattakaan, vaan omissa muistelmissaan piti tätä pelkkänä saunakaverina.

Lipponen hallitsee historian ja menneisyyden, lukeneisuus ja asioihin perehtyneisyys alkaa näkyä tekstissä sen jälkeen, kun kirjoittaja edellä esillä olleista älykkösekoiluista pääsee käsittelemään menneisyyden hallintaa ja kansallista identiteettiä.

Mainittakoon vielä, että Lipposen arvostus Väinö Tanneria kohtaan on pitkään ollut tiedossa. Kirja paljastaa, että suhtautuminen ei ole pelkästään arvostusta, vaan suoranaista ihailua – ellei peräti palvontaa. Kirjassa selviää, että Lipposen listassa ei löydy Tannerin veroista, suomalaisen demokratian puolustajaa.

Lipponen kirjoittaa juohevaa tekstiä ja sitä on sujuva lukea. Tämä antaa lupausta sille, että tulevaisuudessa voi odottaa lisää antoisia lukuhetkiä, kun kavereiden kehuminen ja ”vihamiesten” kritisointi on tullut hoidetuksi alta pois.

Posted by Piruparka at 01:01 AM | Comments (0)

elokuu 01, 2008

LEHDEN LUIN

Laulun mukaan maailmassa on monta ihmeellistä asiaa, jotka hämmästyttää pientä kulkijaa. Asiaa ei ole syytä epäillä. Myös maailmaa huomattavasti suppeampaan populaatioon mahtuu paljon asioita, jotka jaksavat hämmästyttää vähän isompaakin kulkijaa.

Piruparka on – kaiken muun ympäristöopillisen tarkkailun ohella – tullut havainnoineeksi ihmisten tapoja lukea sanomalehtiä. Tuon observoinnin seurauksena voin todeta, että yllättävän suuri osa ihmisistä lukee lehteä jollain muulla tavalla, kuin lehteä olettaisi järkevästi luettavan. Eli aloitetaan yleensä sivulta 2 (sivulta 1, mikäli päivittäistavaramainokset muodostavat päivän oleellisimman uutisannin). Luetaan mikä kiinnostaa ja vähemmän kiinnostavat jutut jätetään väliin.

Näin ei kuitenkaan aina ole. Varsin yleistä on että jotkut (yleensä miehet), eivät näyttäisi välittävän muusta sanomalehtien sisällöstä, kuin urheilu-uutisista. Maanantait, jolloin sanomalehtien urheiluanti on runsaimmillaan, ovat parhaita lukupäiviä näille ihmisille. Moni, mainitunlaisen lukutottumuksen omaava, esimerkiksi kirjastojen lukusaleissa, lukee lehdistä ainoastaan urheilusivut ja jättää muun lehden sisällön toisten luettavaksi.

On myös joukko ihmisiä, jotka töistä tullessaan tai ihan muuten vaan, ostavat iltapäivälehden ennen poikkeamistaan pubiin tai aurinkoiselle terassille, tilaavat kylmän juoman ja pikaisesti selaavat lehden läpi, ehtimättä lukea tuskin otsikoita. Kaikki eivät edes avaa koko lehteä. Se vaan toimii pöydän kulmalla tavallaan tiedottamassa ympäristölle, että uutisnälkää ja tiedonjanoa tässä ollaan tyydyttämässä ja nestemäisten aineiden nauttiminen on täysin sivuseikka.

Kaikkein yleisintä ja tämän kirjoittajan mielestä myös hämmästyttävintä sanomalehden lukukulttuuria harrastetaan niiden keskuudessa, jotka säännöllisesti aloittavat lehden lukemisen takaapäin. Jos kahdessa edellä mainitussa sanomalehden käyttötraditiossa korostui miehinen tapa toimia, naiset, miehiä huomattavasti useammin, kunnostautuvat aloittamalla lehden selaamisen tai peräti lukemisen sen viimeiseltä sivulta. Olen kuullut väitettävän, että sama käytäntö toimisi osittain myös kirjaa luettaessa, eli ensin luetaan kirjan viimeiset sivut ja sitten vasta aloitetaan varsinainen lukuprosessi.

Sanomalehdellä on monia tehtäviä ja ihmiset arvostavat eri asioita. Joillekin urheilu on koko elämä, toisille sanomalehteä voi käyttää vaikkapa alibina kaljalla käyntiin. Niillä, jotka aloittavat lehden lukemisen viimeiseltä sivulta, on asioilla myös oma tärkeysjärjestyksensä. Ne löytyvätkin lehdestä silloin usein ensimmäisinä. Televisio-ohjelmat, horoskoopit ja sarjakuvat.

Posted by Piruparka at 12:24 AM | Comments (0)

heinäkuu 29, 2008

LISTA

Salainen lista, jota monet tahot kaipaavat julkistettavaksi, on tietenkin niin kutsuttu Tiitisen lista. Listaa tiedetään säilytettävän suojelupoliisin päällikön kassakaapissa. Samoin tiedossa on, että se sisältää 18 suomalaisen nimet, joilla epäillään olleen jotain tekemistä entisen Itä-Saksan turvallisuuspoliisi Stasin kanssa tai ainakin Stasin uskotaan olleen mainituista henkilöistä kovasti kiinnostunut potentiaalisina yhteistyökumppaneina.

Kun suojelupoliisi 1990 sai listan Länsi-Saksan tiedustelupalvelulta, pitkään sen olemassaolosta oltiin hyvin hiljaa. Lista ei ole myöskään aiheuttanut mitään tutkintatoimia Supon taholta, vaan se hautautui edellä mainittuun kassakaappiin vuosikausiksi, ilman sen aktiivisempia toimenpiteitä. Vasta toistakymmentä vuotta myöhemmin lista putkahti julkisuuteen ensin Helsingin Sanomien toimesta ja silloin, kun Rusin veljesten yhteyksiä Itä-Saksaan ja Stasiin alettiin tutkia ja Alpo Rusi kyseli sen perän, miksei listassa olleiden muiden henkilöiden tekemisistä ole oltu kiinnostuneita.

Lista kuitenkin oli ja pysyi salaisena. Jopa korkein hallinto-oikeus päätti vuonna 2003, että Supolla on, valtakunnan turvallisuuteen vedoten, oikeus salata listan tiedot. Siitä huolimatta lista on ollut puheenaiheena, milloin enemmän, milloin hieman vähemmän. Aika kuitenkin lienee pehmittänyt käsityksiä ja listan julkistamista on eri tahoilla vaadittu yhä pontevammin. Jopa entinen Supon päällikkö ja nykyinen eduskunnan pääsihteeri Seppo Tiitinen on muuttanut mieltään ja todennut, että enää ei ole mitään syytä salata tuon kuuluisan listan sisältöä.

Myös monet oikeusoppineet ovat vaatineet listan julkistamista samoin kuin useat johtavat poliitikot. Eivät kuitenkaan kaikki. 2007 suoritetussa nelos-kanavan kyselyssä, 167 kansanedustajasta 106 kannatti listan julkistamista. Vähiten kannatusta listan julkistaminen sai SDP:n kansanedustajien keskuudessa. Kahvipöydistä kapakoihin ja toriparlamenteista ”koirasmarttojen” kokouksiin, ollaan oltu sitä mieltä, että niillä jotka vaativat listan edelleen pitämistä kassakaapin uumenissa, on jotain henkilökohtaista pelättävää tai ainakin aavistus, että oma tai jonkun tutun nimi, tuolta surullisen kuuluisalta listalta saattaisi löytyä.

Ja kuinka ollakaan, taas näin kesän hiljaisimpana uutisaikana, lista on jälleen noussut vahvasti otsikoihin. Ensin Helsingin hallinto-oikeus määräsi, että tuo lista on luovutettava sitä pyytäneelle toimittajalle. Muutaman viikon kuluttua seurasi tieto, että Supo haluaa edelleen pitää salaisuutensa ja on valittanut päätöksestä korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Mikä on Tiitisen listan lopullinen kohtalo? Ken elää, hän näkee.

Posted by Piruparka at 03:28 AM | Comments (0)

heinäkuu 18, 2008

LUONNOLLISTA

Tämän kirjoittajaa ei ainakaan tekstiensä perusteella tai edes pahasta tahdosta, voitane syyttää profiloitumisesta erityisen toimeliaaksi luonnonsuojeluaatteen ylläpitäjäksi, mistään aktivismista nyt puhumattakaan. Suhde ympäröivään luontoon kuitenkin on mutkaton. Ohjeistuksena vanha neuvo: ”En parjaa enkä pauhaa, enkä riko luonnon rauhaa”. Käytännössä ja henkilökohtaisella tasolla se tarkoittaa, että pyrin pysymään mahdollisimman paljon asfalttipäällysteisillä teillä. Sivuun astuminen kun saattaa aiheuttaa nilkan nyrjähdyksiä.

Se ei luonnollisestikaan tarkoita totaalista välinpitämättömyyttä luontoa ja sen ilmiöitä kohtaan. Vuodenajat kuitenkin vaihtuvat ilman Piruparan aktiivista tarkkailua, eikä lintujen muuttoaikataulussa pysyminenkään edellytä erityistä havainnointitarvetta. Toisaalta esimerkiksi västäräkin ilmestymiseen – pihapiiriin pyrstöään keikuttelemaan – ei tarvittane spesifisiä huomiointiseremonioita. Sillä – tapahtuipa se sitten kuinka tarkkaan aikataulussaan tai viikkoa edellä taikka jäljessä – ei liene kovin suurta kansantaloudellista tai muutakaan merkitystä.

Harmiton harrastushan muuttolintujen ja muidenkin luonnossa tapahtuvien ilmiöiden seuraaminen on. Tässä päivänä muutamana yllätin jopa itseni huomioimasta kesäistä luontoa uteliaalla havainnolla, että mihin kaikki heinäsirkat ovat hävinneet? Ei ole kuulunut siritystä. Ensin tuli mieleen, että johtuisiko kenties sateisesta kesästä? Sitten ajatus eteni oivallukseen, että eipä ole tainnut kuulua viime eikä muutamina edellisinäkään kesinä. Seurasi ahaa-elämys! Tämänhän täytyy liittyä, elämän monilta muilta sektoreilta jo tutuksi tulleisiin ilmiöihin, joita ikälisiksi kutsutaan. Muistin näet joskus vuosia sitten lukeneeni aiheesta. Iän kertyessä, ihmisen kuuloaisti huononee tai ainakin muuttuu. Ensimmäisiä oireita on heinäsirkan sirityksen häviäminen aistittujen äänten kategoriasta. Kuulolaitteen hankkiminen heinäsirkan sirityksen kuulemiseksi ei ole ollut, eikä liene jatkossakaan kovin fiksua eikä ainakaan tarkoituksenmukaista. Tapahtunut vaan osoittaa, että luonto tekee tehtävänsä ja hoitaa hommansa ilman sen suurempia suojelu- tai aktivistitoimia.

Näitä ja muita luonnollisia ajatuksia pohtiessa, mieleen tulee väkisin viime aikojen uutiset kaupunkiympyröihin pyrkivistä city-karhuista. Säästynevätkö karhunkin nilkat nyrjähtelemättä asfalttiteillä? Tiedotusvälineiden kerrottua uutisia, että kaupunkialueille eksyneet pedot on poliisin toimesta jouduttu lopettamaan, ilmaisi eräs kaupunkilaisluonnonsuojelija kauhistuneen ja itkunsekaisen kommenttinsa: ”Pitikö ne ’nallukat’ nyt mennä tappamaan”. On se niin luonnollista – että!

Posted by Piruparka at 04:03 AM | Comments (0)

heinäkuu 15, 2008

SULJETTU HEINÄKUUSSA

Vanhan sanonnan mukaan Suomi on suljettu heinäkuussa, mikä totuudessa pysymisen sääntöä hieman laventaen pitänee kutakuinkin paikkansa.

Muistan jostain lukeneeni tilastokeskuksen tekemästä tutkimuksesta, jonka mukaan neljä kymmenestä työntekijästä on poissa työpaikaltaan nimenomaan heinäkuussa. Muina kesäkuukausina lomaa viettää ainoastaan joka kymmenes suomalainen.

Kun laitoin googleen hakusanoiksi otsikon sanat – suljettu heinäkuussa – tulokseksi haulle, määritteellä ”maasta Suomi”, tuli 322 000 osumaa. Siitä voitaneen päätellä, että on melkoinen joukko yrityksiä, virastoja, laitoksia tai muita kohteita, jotka heinäkuussa pitävät ovensa suljettuna.

Kovin hitaasti suomalaisten käsitys lomanvieton ajankohdasta näyttää muuttuvan. Vaikka kesäkuun arvostus heinäkuun jälkeen toiseksi parhaana lomakuukautena viime vuosien kuluessa on hieman laskenut ja painopiste siirtynyt elokuun puolelle, mitään valtaisaa siirtymistä eurooppalaiseen käytäntöön, missä lomat keskittyvät elokuulle, ei ole ollut havaittavissa.

Suomalaiset koulutettiin suuren laman kourissa moniin asioihin. Eräs koulinnan kohde oli, että meidät opetettiin – lukemattomien muiden säästötalkoiden ohella – että sairaaloista voidaan sulkea loma-ajaksi yksi tai useampia osastoja. Toinen opittava asia oli myös, että monissa, ainakin pienemmissä kunnissa, niiden tarjoamat palvelut ovat minimissään tai kokonaan saamatta heinäkuun ajan tai ainakin osan sitä.

Lamasta ei ole ollut tietoa enää vuosiin ja uutta – ainakin talouden taantumaa – jopa jo odotellaan, mutta lama-ajan säästötoimet ovat edelleen voimassa. Se ei tietenkään välttämättä ole huono asia Jos rationaalisen toiminnan kannalta on havaittu, että muiden muassa edellä mainitut sairaaloiden ja kuntien toimet palvelevat tarkoitusta eivätkä aiheuta korvaamattomia ongelmia, niin mikäpä siinä. Miksi järkevistä ratkaisuista pitäisi luopua laman hellittäessä? Tässä vaan herää kysymys tarvitaanko, jopa yhteiskunnan perusteita ravisuttava lama, ennen kuin suomalaisessa yhteiskunnassa kyetään tekemään tervejärkisiä ja rationaalisia päätöksiä ja ratkaisuja mielekkäiden toimintojen löytämiseksi.

Suomen lyhyt ja vähäluminen kesä on tietenkin vuoden parasta aikaa, paitsi erilaisista kesän mukanaan tuomista allergioista kärsiville. Vaikka Suomi on suljettu heinäkuussa, aina vesisateiden lomassa myös aurinko aika-ajoin pilkistää. Kauniimpi sukupuoli kulkee kevyissä kesähepeneissään ja myötävaikuttaa myönteisesti monen miehen kesämieleen. Tarkoituksellako? Mene ja tiedä. Sillä asianomaisen sukupuolen edustajat ovat eri yhteyksissä usein väittäneet, etteivät nuo kesäasusteet ole edes aiottu miesten silmäniloksi. Uskokoon ken haluaa.

Posted by Piruparka at 11:22 PM | Comments (0)

heinäkuu 08, 2008

MIEHEN MAINE

Vuosien saatossa olen tavannut suuren määrän miehiä, joilla jonkin maineen saavuttaminen ja ennen kaikkea sen ylläpitäminen, on muodostunut, ellei nyt aivan itsetarkoitukseksi ja elämää suuremmaksi kysymykseksi, niin erittäin tärkeäksi asiaksi kuitenkin.

Niin sanottuihin ”naistenmiehiin” törmää ehkä useimmin. Myönnän joskus pohtineeni, perustuuko naistenmiehen maine määrään vai laatuun. Vai olisiko niin, että suuri osa maineesta rakentuu omien kuvitelmien ja ehkä jopa haaveiden varaan ja näin saavutetusta ”maineesta”, pidetään kynsin hampain kiinni ja naistenmiehen glooriaa ylläpidetään omien puheiden avulla vuodesta toiseen.

Muistan erään puolitutun, joka edes 80-kymppisenä ei tyytynyt muistelemaan ja mahtailemaan nuoruuden saavutuksillaan, vaan uhon kannustimena olivat lukuisat puheet uusista ja tuoreista valloituksista. Jostain syystä nämä mainetta ylläpitävät tapahtumat sijoittuivat kuitenkin aina jonnekin muualle, kuin tämän naistenmiehen omille kotikonnuille.

Toinen ryhmä maineen ylläpitäjiä muodostuu ”kovista kalamiehistä”. Toisin kuin niin kutsutuilla naistenmiehillä, kalamiehillä maine – mitä todennäköisimmin – on lähtöisin jostain todellisesta saaliista. Saaliin mukanaan tuoma kunnia ja kehut ovat saattaneet jättää ohi mentyään tyhjiön, jota on täytettävä maineen ylläpitämiseksi ja kehujen saamiseksi myös vippaskonstein. Kovan kalamiehen maineessa olleen Kekkosen kerrotaan olleen mestari näiden kepulikeinojen harrastajana. Muistan kuulleeni tarinan, jonka mukaan kerran Kekkosen kalavaa’alla punnittu, vastasyntynyt lapsi olisi painanut 8 kg.

Yhden kategorian kovaa mainetta ylläpitävistä miehistä muodostavat armottomat saunojat. Ankaralla löylynheitollaan he usein karkottavat muut saunojat lauteilta ja valloittavat löylyhuoneen omaan yksityiseen käyttönsä. Jotkut näistä löylyn heittäjistä saattavat tietysti ihan oikeasti sietää ja jopa nauttia ankarasta kuumuudesta, mutta se on toinen tarina.

Melkoisen kolauksen erään, kovan saunojan mainetta kantaneen, vääpelin kunnia sai kuitenkin aikoinaan syntymäkotikaupunkini Vaasan aliupseerikerhon saunassa. Tapansa mukaan – muista välittämättä – mainittu vääpeli ajoi löylynheitollaan muut saunojat pesuhuoneeseen. Siellä kuuntelimme kiukaan jatkuvan sihinän siivittämää vihdan läiskettä ja ihmettelimme rankkaa saunomista. Silloin eräs – vääpelin saunojamaineesta välittämätön – kaveri totesi, että tuollaista ei kestä kukaan ja aukaisi löylyhuoneen oven. Siellä vääpeli istui lattialla, heitteli vettä kiukaan sivupelleille ja takoi vihdalla lattiaa. Eli mitäpä mies ei tekisi maineensa ylläpitämiseksi. Kiinnijäämistä pitää kuitenkin välttää. Muuten menee mieheltä maine

Posted by Piruparka at 08:07 AM | Comments (0)

huhtikuu 29, 2008

TILASTOJA

Aina aika ajoin vanhat kaverit ottavat yhteyttä. Viikonloppuna eräs tällainen ystävä vuosien takaa soitti huolestuneena tiedustellakseen, Onko Piruparka retkahtanut kokonaan raittiiksi. Kun ihmettelin, mistä kuoma moisia ajatuksia oli saanut päähänsä, hän kertoi jostain lukeneensa tilastolukemia, missä kerrottiin että nykyinen kotikuntani Ruotsinpyhtää sijoittuu alkoholin kulutustilastoissa Uudellamaalla aivan viimeiseksi. Se tarkoittaa sitä, että alkoholia – siis puhdasta sellaista – täkäläisiltä kuluu ainoastaan hieman yli litran verran vuodessa henkeä kohden.

Kun kerroin omakohtaisena käsityksenäni, että suuri osa vanhoista juomaveikoista on siirtynyt naukkailemaan nestemäisiä nautintoaineita autuaampiin tai ehkä sittenkin kuumuuden vaivaamiin ryyppyporukoihin, on selvää, että ryypynvälit jälkeenjääneillä pidentyvät ja harvenevat. Kukapa sitä yksin viitsii tai edes kykenee kantamaan vastuuta siitä, että asuinkunta säilyy viinanjuontitilastojen kärjessä tai edes lähellä sitä.

Olikohan puhelimen kuuluvuuskentässä jotain vikaa, kun olin kuulevinani jotain epäselvää mutinaa, että eipä tuo ennen olisi tahtia haitannut ja olisi ollut jopa kunnia-asia, että pulloissa myytävien prosenttien määrät eivät pääsisi ainakaan alenemaan.

Vaikka tuosta edellisestä tarinasta löytyy totuuden siementä, on tietenkin selvää, että tilastot luovat melkoista harhaa. Kun Ruotsinpyhtäällä myydään alkoholia ravintoloissa ainoastaan 5-6 kuukauden ajan vuodessa ja muu alkoholimyynti on lähikaupoista ulosmyytyä keskiolutta, 100 prosenttista alkoholia kertyy harvakseen.

Toisaalta – tilastot kertovat, jos niitä joku haluaa uskoa, että naapurikaupunki Loviisassa vasta varsinaisia naukkailijoita ollaan. Siellä kun alkoholia kuluu lähes 15 litraa henkeä kohden. Eli jos sitä vertaa naapuri Ruotsinpyhtään yhteen litraan, on ero melkoinen.

Mitä tämä kertoo tilastoista? Ainakin sen, että tuollaiset alkoholin paikkakuntakohtaiset kulutustilastot ovat kaikkea muuta kuin totuudenmukaisia. Kukaan ei tilastoi sitä, mistä Alkossa asioivat ihmiset ovat kotoisin tai sitä, millä paikkakunnalla Alkosta ostetut juomat tullaan nauttimaan. Olen myös vakuuttunut siitä, että niin ruotsinpyhtääläisiä, kuin muitakin naapurikuntalaisia näkyy loviisalaisissa ravintoloissa kasvattamassa sikäläisiä viinajuontitilastoja enemmän, kuin päinvastoin.

Sen verran vanhan ystävän huolella taisi olla katetta, että jotain muutosta lienee tapahtunut. Ei vaikuta ihan viisaalta, kun alan vanha konkari vapun alla pohtii viinanjuontitilastoja, sen sijaan, että keskittyisi tulevan vapun viettoon. Toisaalta, vanha totuus on, että juuri vappu kuuluu niihin juhliin, jolloin amatöörijuoppojen kännipäiset sekoilut korostuvat.

Posted by Piruparka at 01:27 AM | Comments (0)

huhtikuu 22, 2008

KEPULIT TANSSIT

Tulipa kasvatettua erään turhanaikeisen televisio-ohjelman katsojalukuja yhdellä, kun katsoin lopulta yhden kokonaisen jakson ohjelmasta ”Tanssii tähtien kanssa”. En siksi, että ohjelman anti olisi kovasti kiinnostanut, vaan siksi, että tietty kepulainen kansanedustaja on ollut niin runsaasti tapetilla tuon mainitun ohjelman puitteissa. Alkoi tuntua suorastaan yleissivistyksen vajeelta, ellei omannut itse tehtyyn havaintoon perustuvaa mielipidettä, edes yhdestä ”Kanki-Kaikkosen” esityksestä. Aiemmat, omakohtaiset kokemukset, tuosta koko kansan keskustelunaiheeksi nousseesta sunnuntai-illan suosikkiohjelmasta, olivat rajoittuneet satunnaisesti vilkaistuihin hajahavaintoihin yksittäisistä tanssiesityksistä.

Ja syntyihän se mielipide. Aika tavalla hämmästellen on todettava, että melkoisen ansiottoman arvonnousun hohteessa kansanedustaja Kaikkonen on saanut viime viikot paistatella. Ansiottomuus johtuu siitä, että ei miehen tanssitaidossa mitään vikaa ole. Sen verran on Piruparkakin vuosien saatossa tullut kiertäneeksi lavatansseja ja tanssiravintoloita, että missä tahansa, noissa suomalaiskansallisissa, tanssin harrastamiskohteissa esitettynä, Kaikkosen tanssitaidot olisivat suorastaan häikäiseviä.

”Tanssii tähtien kanssa” -ohjelman luonteeseen kuulunee esitellä nimenomaan tanssitähtien tanssinopetusosaamista ja tietysti myös ”oppilaiden” oppimiskykyä. Kaikkonen ei ilmeisesti ole kuulunut oppilaiden parhaimmistoon, mutta ei se hänen vikansa ole. Lienee selvää, että kansanedustajan toimenkuvaan ei oikein sovellu heittäytyä kansakunnan pellen rooliin ja se tuntui vaivaavan Kaikkosta aika tavalla. Ei voinut välttyä ajatukselta, että hän olisi jo mielellään luopunut koko leikistä. Ei julkisen naureskelun ja pilkan kohteeksi joutuminen ole kenellekään tavoiteltava olotila, vaikka viihdeohjelmasta onkin kysymys.

Jos ohjelman idea on tanssitaitojen opettamisen ja toisaalta oppimisen esittely viihdeohjelman välinein, voidaan tietysti kysyä, mitä se Kaikkonen siellä edelleen tekee ”koikkelehtimassa”. Sitä on luonnollisesti kysyttävä niiltä kepuleilta kepulaisilta, jotka kerta toisensa jälkeen ovat miehen äänestäneet jatkoon.

Jos jotain on asiasta pääteltävä, ensimmäisenä mieleen tulee, että kepulaisten piirissä tehdään kaikesta politiikkaa – jopa tanssikisasta. Osoittaa jossain määrin jopa kadehdittavaa solidaarisuutta ja eräänlaista muskettisotureista tutuksi tullutta yhteishenkeä, kun koko keskustakenttä on tukemassa edustajaansa, tämän kankeahkolla tiellä parkettien partaveitseksi. Konstit kuitenkin ovat kepuleita, kuten kepulaisilla usein väitetään olevan.

Posted by Piruparka at 02:51 AM | Comments (0)

maaliskuu 28, 2008

DATSHOJA RAJASEUDULLE

Vajaat parikymmentä vuotta sitten alkoivat puheet siitä, kuinka Suomen itärajaa pitkin kulkee yksi maailman jyrkimmistä elintasokuiluista. Tuota rajaa verrattiin usein Yhdysvaltain ja Meksikon väliseen rajaan ja Suomessa oli vahvat olettamukset, että tuon rajan takana odottaa suuri määrä ihmisiä, jotka vartovat pääsyä elintasopakolaisiksi Suomeen. Aiheesta järjestettiin jopa lukuisia seminaareja, joissa pohdittiin, mihin nämä ihmismassat sijoitetaan ja sitä kuinka Suomi yleensä selviää noiden pakolaisten ryntäyksestä, kun järjestelmä naapurissa muuttuu.

Venäläiset kuitenkin pysyivät kohtalaisen kiltisti rajan omalla puolellaan ja tulivat tänne vain sitä mukaan, kun viisumeja heille ehdittiin myöntää. Ensin tulivat kauppamiehet ja ostivat suomalaisilta kutakuinkin kaikki vanhat Ladat ja sen jälkeen turisteina, joiden määrä on ollut kasvussa vuosi vuoden perään eli kovasti taitavat viihtyä.

Viihtymisestä ovat jo jonkin aikaa kertoneet uutiset, joiden mukaan etenkin Suomen itärajan tuntumassa kauppa käy vilkkaana kun veli venäläinen hankkii itselleen lomanviettomahdollisuuksia lähinnä järvimaisemista. Huvilatontit ovat tehneet kauppansa ja mikäli olen ymmärtänyt, hinnoista ei juuri ole tingitty. Ja onhan myös venäläisellä oikeus viettää lomiaan paikassa, missä viihtyy, niinhän me suomalaisetkin pyrimme tekemään.

Myyjiä ei koskaan ole vaivannut, kuka myytävän tuotteen ostaa. Siitä saatu hinta on se, mikä ratkaisee. Vaikka jonkin verran nurinaa venäläisten maakaupoista on syntynytkin, mitään kansanliikettä ei niitä ole kehkeytynyt vastustamaan. Nyt on kuitenkin alkamassa aivan uusi suhdanne, ellei peräti buumi. Naapuri ei enää ostakaan pelkkiä mökkitontteja Saimaan rannalta. Suomalaisten kuntien ja kaupunkienkin kaavoittamat omakotialueet ovat kovasti alkaneet kiinnostaa veli venäläistä. Ei niin, että hän muuttaisi asumaan itäsuomalaiseen omakotimiljööseen, vaan rakentaakseen itselleen datshan, jonne tulee viettämään lomiaan. Se ei ihan taida vastata suomalaisen omakotikulttuurin keskeisintä tarkoitusta.

Sarkastiseen mieleen hiipii ajatus, että ensin veli venäläinen 1990-luvun alussa tuli ja osti suomalaiset Ladan romut. Sen jälkeen hän jonkun vuoden matkaili ja katseli maata ja maisemia. Pian alkoivat mökkitontit järvien rantamaisemissa kiinnostaa ja nyt (hieman karrikoituna) näyttää siltä, että suomalaisista omakotialueista on muodostumassa venäläisten datshojen keskittymiä. Piruparka ei taida olla ainoa, jonka mielessä on käynyt ajatus, että hankkiiko veli venäläinen nyt ostamalla pala kerrallaan Suomea, kun ei siinä pyssyn kourassa aikanaan onnistunut?

Posted by Piruparka at 05:24 AM | Comments (0)

helmikuu 29, 2008

HYVÄÄ VUOSIKERTAA

Kun tapaan kutakuinkin itseni ikäisiä ystäviä, aika ajoin tuppaa tulemaan puheeksi se, että itse asiassa edustamme, ellei nyt välttämättä parhaita mahdollisia, niin varsin hyviä vuosikertoja kuitenkin. Näiden meidän maanmainioiden vuosikertojen ilmaantuminen katukuvaan alkoi heti toisen maailmansodan päättymisen jälkeen ja samaisia erinomaisia vuosikertavuosia kesti aina tuonne 1950-luvun alkuun saakka. Sen jälkeen tason on monissa yhteyksissä väitetty laskeneen.

On luonnollisesti totta, että elämme aivan toisessa ja moneen kertaan muuttuneessa maailmassa, jos sitä vertaa siihen kun, hyvät vuosikerrat olivat taipaleensa starttikuopissa. Juuri siksi saattaisi olla viisaampaa hieman varoa, ennen kun lähtee rinta rottingilla yleistyksen linjalle väittämään, että sitten sodanjälkeisten vuosien, yksikään aikuisikään ehtineistä ikäluokista ei ole yltänyt edellisten tasolle. ”Pullamössöä pullamössön perään” ei välttämättä ihan kirjaimellisesti kerro kehityksestä, vaikka yleisesti ottaen, 60 vuoden evoluutiota hyvin symbolisoikin.

Jos hyviä vuosikertoja edustavien ihmisten näkemyksissä esiintyy nuorempia sukupolvia ärsyttävää ja epäoikeudenmukaiseksi koettua yleistämistä, osaavat sitä nuoremmatkin. Kun pari vuotta sitten luin Osku Pajamäen kirjan ”Ahne sukupolvi”, myönnän, että – ainakin jossain määrin – provosointi aiheutti provosoitumista. Sen verran pitkälle meneviin ja ärsyttäviin yleistyksiin Pajamäki kirjassaan sortui.

Ei toki jokainen hyvinä vuosikertavuosina syntynyt ole vakuuttunut julistuksesta, jonka mukaan nimenomaan hiihtäen kuljetut koulumatkat olivat niitä, jotka jalostivat hyvät vuosikerrat omalle erinomaiselle tasolleen. Kaikki kun eivät tuonkaltaisesta jalostuksesta päässeet osalliseksi. Vaikka moni nykynuori ei usko, mutta jo 50-luvulla oli linja-autoja, joilla koulumatkat kuljettiin. Oliko opetus tehokkaampaa vai oppilaat oppivaisempia? Silloin kuitenkin opittiin jo ensimmäisen kouluviikon aikana sellaista, mitä nykyisin ei ilmeisesti opita koko kouluaikana eli kohtelias käytös linja-autossa.

Hämää hieman myös nykyinen puhe puuroista ja velleistä, joilla ei välttämättä tarkoiteta niitä ateriakokonaisuuksia, joita hyvinä vuosikertavuosina syntyneet pääasialliseksi ravinnokseen kouluaikanaan nauttivat. Nuo mainiot ruoka-aineet ovat jostain syystä muuntautuneet käsitteiden sekaannusten ilmaisijoiksi. Kun nuoremmat ikäluokat eivät ymmärrä kurin ja kurituksen eroa, ei kysymys ole puurojen ja vellien sekaisin menosta, vaan ymmärryksen puutteesta. Hyvinä vuosikertavuosina syntyneet pysyivät luokkahuoneissa kurissa ja järjestyksessä, kun joutuivat haistattelun sijasta, teitittelemään opettajiaan. Haistakaa te opettaja v…u, kun ei kuulosta kovin vakuuttavalta.

Posted by Piruparka at 01:30 AM | Comments (0)

tammikuu 22, 2008

MIETTEITÄ ILMASTOSTA

Ilmastomuutos, sen lämpeneminen, kasvihuoneilmiö, hiilidioksidipäästöt. Siinä muutama sana, joihin törmää päivittäin tavalla tai toisella ja mitä erilaisimmissa yhteyksissä. Sanat iskeytyvät tajuntaan tiedotusvälineiden välittäminä, maailmanlaajuisina huolenilmauksina, joissa maalataan kasvihuoneilmiön aiheuttamaa suurta ilmastokatastrofia siinä, kuin pienemmässä mittakaavassa asiaa saatetaan pohtia vaikkapa ruokakaupan kassajonossa, kun mummot päivittelevät vallitsevia talvisäitä.

Ilmastomatkailua kansainvälisten ilmastokokousten merkeissä on harrastettu ja rahaa sekä lentobensiiniä poltettu ainakin vuodesta 1979, jolloin järjestettiin ensimmäinen kansainvälinen ilmastokonferenssi Genevessä. Sen jälkeen arvovaltaiset tahot ja muut asiantuntijat ovat tuhonneet taivaan tuuliin miljoonia ja taas miljoonia euroja ilmastomatkaillessaan monissa eksoottisissa maissa, lähes ainoana tarkoituksenaan ilmaista huolensa ja levottomuutensa ilmaston lämpenemisestä ja siihen liittyvistä mahdollisista ja mahdottomistakin seurauksista ja ilmiöistä. Näin äkkiä, noista ilmastomatkailun kohdemaista tulevat mieleen sellaiset – kiinnostavina lomailukohteinakin usein mainostetut – paikat, kuten Rio de Janeiro, Montreal, Nairobi, Kioto ja Bali.

Sen verran ihan kotikutoista huolta ilmastomuutoksesta ja kasvihuoneilmiöstä Suomessakin näytetään ilmaistavan, että erilaiset ilmastoon ja sen muutoksiin liittyvät lukuisat konferenssit, kongressit, kokoukset, seminaarit ja muut vastaavat tilaisuudet vuosittain eri puolilla maata, ylläpitävät kotimaisen ilmastomatkailun määrää ihan kohtuullisella tasolla.

Toki erilaisia päätöksiä, sopimuksia, suosituksia ja kannanottoja on edellä kuvatun, ilmastomatkailun seurauksena syntynyt. Kuinka tehokkaita ne ovat ja kuinka paljon niillä on merkitystä varsinaiseen aiheeseen eli kasvihuoneilmiöön sekä sen myötä ilmastoon ja sen lämpenemiseen, siitä voidaan olla ja ollaankin, montaa mieltä.

Näyttäisi siltä, että kasvihuoneilmiön torjunnassa nimenomaan EU haluaa kunnostautua. Erilaisten päästövähennysten lisäksi se ilmenee EU:n innostuksena, tuottaa jatkossa 20 prosenttia energiasta niin sanotuilla uusiutuvilla energiamuodoilla. Se tarkoittaa, että Suomen velvoitteet noissa talkoissa nousevat olemassa olevasta 28 prosentista lähes 40 prosenttiin, koska Suomen katsotaan voivan kantaa EU:n uusiutuvista energialähteistä vastuuta muiden muassa Britannian, Ranskan ja itäisen Euroopan puolesta.

Sopimus Suomelle sälytetystä vastuusta, hoitaa energiatuotanto uusiutuvilla energiamuodoilla muiden maiden puolesta, kuulunee niihin sopimuksiin, joita Suomi pääministerin näkemyksen mukaan on EU:ssa tekemässä – ei vastustamassa.

Posted by Piruparka at 06:04 AM | Comments (0)

tammikuu 04, 2008

VAIHTAMALLA VAIHTELUA?

– Sain vaihdossa, kun annoin entisen pois, sanoi eräs äskettäin tapaamani tuttava, jota en ollut tavannut moniin vuosiin ja kysyin uudesta vaimosta, johon en myöskään ollut aiemmin tutustunut.

Näinhän se usein menee. En muista kuulleeni, että kukaan olisi mennyt naimisiin erotakseen, mutta siitä huolimatta, vuosittaisten avioerojen määrä on kutakuinkin puolet solmittujen avioliittojen määrästä.

Tuttavapiiriini kuului aikoinaan mies, joka kertoi, että ollessaan menossa neljättä kertaa vihille, pappi ei enää suostunut suorittamaan toimitusta ja seremonia oli hoidettava tuomarin toimesta maistraatissa. En tiedä, onko olemassa joku enimmäismäärä avioliittoja, jotka Suomen laki kansalaisilleen sallii. Todennäköisesti ei. Yksittäisen papin omalletunnolle raja näytti kulkevan kuitenkin tuossa kolmannen ja neljännen avioliiton välissä.

Tässä taannoin sattui aistimeen tilasto, joka kertoi joka 17. suomalaisen olevan vähintään toista kertaa naimisissa. Se tarkoittaa, että yli 300 000:lla tasavallan kansalaisella on omakohtaisia kokemuksia siitä, tuoko vaihtaminen vain vaihtelua vai onko tiedossa pysyvämpääkin parannusta.

Tuo samainen tilasto kertoi, että toisessa avioliitossa elää runsaat 200 000 suomalaista. Usko uuden paremmuuteen lienee luja niiden suomalaisten keskuudessa, jotka hakevat vaihtelua tai pysyvämpää parannusta kolmannesta avioliitosta, sillä heitä tämän katajaisen kansan keskuudessa elää noin 20 000 ihmistä. Onko vanhan vaihtamisesta tuoreempaan tullut jo tapa vai mistä löytyy selitys niille parille tuhannelle suomalaiselle, jotka - tuttavani tavoin - ovat uskaltautuneet neljännen kerran naimisiin. Jos vielä jälkeläinen - tai peräti useampia - on sattunut siunaantumaan joka koitoksesta, ainakin kukkaro lienee kovilla. Puhumattakaan niistä muutamista sadoista, joissa liikkuvat lukemat niiden kanssaihmistemme osalta, jotka ovat uskaltautuneet koettamaan onneaan viidenteen avioliittoon. Tuon tilaston mukaan Suomesta löytyy tiettävästi vielä satakunta sellaista ihmistä, joiden avioliittojen lukumäärä alkaa muistuttaa linjalaivaa eli avioliiton satamaan on purjehdittu peräti kuusi kertaa.

Tietoja kuutta useammasta suomalaisesta avioliitosta ei tämän kirjoittajan tietoon ole tullut. Se ei tietenkään tarkoita, etteikö myös niitä saattaisi löytyä. Ihan Zsa Zsa Gaborin ja Elisabet Taylorin lukemiin on vielä vähän matkaa. Mutta piankos tuollainen muutaman avioliiton välimatka on kurottu umpeen.

Sukupuolten välisestä tasa-arvosta nyt silmään sattuneet tilastot eivät kertoneet. Kumpiako niiden noin sadan, kuudetta kertaa naimisissa olevan joukossa on enemmän, miehiä vai naisia?

Posted by Piruparka at 08:50 AM | Comments (0)

joulukuu 28, 2007

KAIKKI ON GEENEISSÄ

Miltei päivittäin uutiset kertovat, että taas on - milloin missäkin päin maailmaa - löydetty geeni, joka vaikuttaa ihmisten terveyteen, sairastuvuuteen, elämäntapoihin, luonteenpiirteisiin ja ties mihin. Moninaisia ovat ne altistumisalueet joihin noilla kaikkivaltiailla geeneillä näyttäisi olevan vaikutusmahdollisuus.

Useita alkoholisteja, nikotinisteja, kleptomaaneja, pyromaaneja ja mitä kaikkia näitä ”istejä” ja ”maaneja” nyt onkaan, on varmasti helpottanut tieto, että ellei vielä, niin ainakin tulevaisuudessa on odotettavissa tutkimuksiin perustuvaa tietämystä siitä, että suuri osa kaikista ismeistä ja manioista ja muista poikkeavaa käytöstä ilmentävistä käyttäytymismuodoista, on selitettävissä henkilön geeniperimällä. Viesti siitä, että tällaiset - usein arvostelun maaliksi joutuvat - käyttäytymismallit, eivät aiheudukaan välinpitämättömyydestä, saamattomuudesta, laiskuudesta tai muusta kritisoinnin kohteena olevasta heikosta luonteenlaadusta, vaan henkilön geeniperimästä, on varmasti helpottava tieto niille, jotka ilmiön itsessään aistivat.

Toinen puoli asiasta on se, että jos ihminen omaa geeniperimän, joka mahdollistaa taipumukset vaikkapa nyt maaniseen varasteluun tai tuhopolttajakäyttäytymiseen, voiko tällaista henkilöä tuomita tekemisistään. Eli onko yksilö syyntakeinen, jos syy-yhteydet ovat osoitettavissa geenilähtöisiksi. Heräilee väistämättä kysymys, mikä yhteys on geeneillä ja vaikkapa rikollisella luonteenlaadulla?

Edellä kerrottuja - hieman outojakin - tuumailuja alkoi kehittyä Piruparan mielessä, kun jostain osui aistimeen uutinen, että oli löydetty niin sanottu nuukuusgeeni. Sen oletetaan aiheuttavan ihmisessä ylikorostunutta, ehkä jopa itaruuteen asti ulottuvaa säästäväisyyttä. Tällaisia saituuden keskittymiä maailmalta löytyy tiettävästi ainakin Skotlannista. Myös Hollannissa saituutta väitetään esiintyvän keskimääräistä enemmän. Meillä Suomessa kotoisin ja tunnetuin nuukuusgeenien keskittymä sijoittunee tietenkin Laihialle. Kiehtovaa olisikin tietää, kuka on ollut tämän laihialaisen nuukuusgeenin alullepanija ja mahdollinen kantaisä?

Kun tällaisia asioita pohdiskelee joulun jälkitunnelmissa, vatsa täynnä kinkkua ja aivot parilla konjakilla stimuloituna syvälliseen ajatteluun, tulee mieleen, että miksihän geeneistä ja geeniperimästä puhutaan yleensä negatiivisten ongelmien mahdollistajana eli geenit esiintyvät silloin, kun puhe on altistumisesta erilaisille sairauksille ja yleensä huonoina pidetyille elämäntavoille. En muista, että olisi löydetty jokin geeniä, joka altistaisi ihmisen sydämellisyydelle, hyväntahtoisuudelle, empaattiselle luonteenlaadulle ja muille hyvinä pidetyille asioille.

Näissä mietteissä Piruparka toivottaa lukijoilleen elämänmyönteistä ensi vuotta.

Posted by Piruparka at 02:29 AM | Comments (0)

joulukuu 14, 2007

VALLASTA JA VOITELUSTA

Voitelulla tarkoitetaan paitsi koneiden ja moottoreiden voitelua, myös muissa yhteyksissä ilmenevien kitkatekijöiden poistamista. On väitetty, että esimerkiksi itärajan takana olevien venäläisten tullimiesten tarpeeksi runsas ja rasvainen voitelu poistaisi, ellei nyt aivan kokonaan, niin kuitenkin suurimmat kitkatekijät Venäjälle suuntautuvan rekkaliikenteen esteistä ja muista haitoista. Kunnollisen voitelun kerrotaan monissa maissa olevan ainoa tapa, mikä saa asiat etenemään. Pyörät pyörivät vain niiden osalta, jotka muistavat voitelun välttämättömyyden.

Entä, voiko valtaa voidella? Sellaista, tiettyjen avainhenkilöiden eli lyhyesti sanottuna vallan tai vallanpitäjien voitelua, josta monissa maissa on muodostunut maassa vallitseva toimintakulttuuri, kutsutaan meillä Suomessa korruptioksi. Sekin kuulostaa hieman sievistelevältä ilmaisulta, kun kunnon suomenkielellä pitäisi puhua suoraan lahjomisesta.

On väitetty, että Suomi on kansainvälisten vertailututkimusten mukaan maailman vähiten korruptoitunut maa. Mutta onko se sitä? Ainakin me suomalaiset haluamme siihen luottaa, emmekä hevillä usko, että poliittinen juonittelu, hämärä puoluerahoitus ja erilaiset voitelut - muiden muassa julkisten hankintojen yhteydessä - ovat usein myös osa suomalaista arkea.

Yksi viime aikoina esillä ollut, Euroopan neuvoston korruptionvastaisen toimielimen huomiota kiinnittänyt, voiteluepäily kohdistuu suomalaiseen puoluerahoitukseen. Suomalaista vaalirahoitusta tutkimassa käynyt tarkastusryhmä antoi, ellei nyt suoranaisia nuhteita, niin jonkinasteista satikutia kuitenkin siitä, että koko vaalirahoituksen valvonta on Suomessa lähinnä muodollisuus - jos edes sitä.

Suomalaisessa vaalirahoituksessa 1700 euroa on se ilmoituskynnys, jonka alittavan summan lahjoittajaa ei tarvitse ilmoittaa. Vaikka kansanedustajat eivät toimikaan valan velvoittamalla virkavastuulla, tuo ilmoituskynnys ei ole mitätön summa. 1700 euroa vastaanottanut virkamies joutuisi armotta vastaamaan lahjoman vastaanottamisesta leivättömän pöydän ääreen.

Entä, jos henkilö kansanedustajaehdokkaana on vastaanottanut 1699 euroa vaalirahaa ja tultuaan valituksi kansanedustajaksi, valitaan edelleen hoitamaan ministerin virkaa. Ministerin kannanotoilla on ihan todellistakin painoarvoa, jos sitä vertaa vaikkapa rivikansanedustajan näkemyksiin.

Veikkaamiseen tarvitaan, paitsi tietoa, myös onnea. Kaukana ei ole ajatus, että oikein veikattu ja voideltu kansanedustajaehdokas saattaa myöhemmin - vaikkapa ministerinä - osoittautua hyvinkin arvokkaaksi voitelukohteeksi. Tai sitten ei. Riskisijoittamistahan voitelu, ainakin tuonkaltaisissa tapauksissa, lienee. Monien, isojenkin yritysten budjeteissa on kuitenkin varattu ihan virallisestikin voitelurahaa. Mihin sitä sijoitetaan ja miten käytetään, se onkin sitten jo toinen juttu.

Posted by Piruparka at 09:33 AM | Comments (0)

joulukuu 08, 2007

KANSALAISUUDEN EDELLYTYKSET

Lueskelin itsenäisyyspäivänä valtakunnan päälehteä Helsingin Sanomia, kun silmään sattui otsikko ”Osa kansanedustajista kompuroi HS:n kansalaisuustestissä”. Luettuani jutun selvisi, että Suomessa ei - monien muiden maiden tavoin - järjestetä Suomen kansalaisuutta hakeville erityistä testiä. HS kuitenkin oli laatinut testin, joka sisällöltään ja kysymyksenasettelultaan vastasi niitä testejä, joita monissa maissa käytetään. Testi käsitti 15 monivalintatehtävää ja Suomen kansalaisuuden saaminen edellytti, että selvitti tehtävistä 70 prosenttia oikein.

Testiin osallistuneiden kansanedustajien edustavuus oli varsin kattava eli se oli tehty 11 kansanedustajalle. Toisin sanoen tämä 5,5 prosentin joukko, koko kansanedustajien määrästä, edustaa otantana sellaisia peittoa, että virhemarginaalia ei juuri taida syntyä.

Testin tulos osoitti, että Suomi-tietous neljällä kananedustajalla yhdestätoista oli niin heikko, että heiltä Suomen kansalaisuus olisi auttamattomasti evätty. Se tarkoittaa 36 prosenttia. Koska edellä päädyttiin olettamukseen, että virhemarginaali olisi nolla, tästä seuraa automaattisesti, että tasavallan eduskunnassa istuu edustamassa kansaa 72 sellaista kansanedustajaa, joiden tiedot isänmaasta eivät edellyttäisi Suomen kansalaisuutta lainkaan.

Erityisen kiinnostavaksi testin tekee se, että kaikki 11 osallistujaa ovat hallintovaliokunnan varsinaisia tai varajäseniä, jotka käsittelevät eduskunnassa ulkomaalaisasioita ja joiden jo tehtäväkuvansakin vuoksi, olettaisi olevan varsin hyvin perillä kansalaisuuden edellytyksistä, vaikkei sitä virallisesti Suomessa testatakaan.

Kun olin lukenut Helsingin Sanomien artikkelin ja aikani hämmästellyt, mikä todellisuudessa mahtaa olla se tiedon taso, millä ulkomaalaisten asioita Suomessa käsitellään, oli aika siirtyä testaamaan omaa Suomi-tietämystään. Ja sieltähän se löytyi - HS:n nettisivuilta - testi, otsikolla: ”Kelpaatko Suomen kansalaiseksi?”

Lohduttelin etukäteen itseäni sillä, että takavuosina nostettiin kansanedustajien palkkoja vetoomuksella, että korkeampi palkka saisi tehtävään hakeutumaan valtakunnan ”parhaan” aineksen. Näin ollen, ei kai Piruparkaa voi pahemmin moittia, jos pärjää kansakoulupohjalla testissä vielä huonommin, kuin tuo - kansakunnan ”paras” aines.

Mukana olleet kansanedustajat vastasivat oikein kansalaisuustestin kysymyksiin 58 - 89 prosentin osaamisella. Oma selviytymisprosenttini oli 98. Sen verran kansalaisen perustiedosta oli kysymys. Kokeilkaapa muutkin ja verratkaa omaa tietomääräänne maan ”parhaan” aineksen tietomäärään. Ihan vaan leikkimielellä.

Posted by Piruparka at 03:47 PM | Comments (0)

marraskuu 27, 2007

AJATUKSIA LIHATISKILLÄ

Väärinkäsitysten välttämiseksi on heti alkuun vakuutettava, että otsikko ei sisällä mitään vihjettä, eikä näin ollen anna aihetta mielikuvituksen lentoon elintarvikeliikkeen lihatiskiä laajemmalle.

Ja sitten asiaan eli tässä päivänä eräänä, kun tämän kirjoittaja seisoi keski-ikäisten naisten kera elintarvikeliikkeen lihatiskillä odottamassa vuoroaan, siinä paremman ajankulun ja harrastusten puuttuessa tulin mielessäni hahmotelleeksi ympärillä vallitsevaa näkymää ja tuumailleeksi vallitsevaa tilannetta sekä sitä, mitä silmiin leviävä todellisuus oikein tarkoittaa.

Ensinnäkin huomasin, että olin ainoa miespuolinen henkilö tuossa jonottavassa joukossa. Siinä sinänsä ei liene mitään outoa. Harvoinhan meitä kaksilahkeisia lihatiskillä tungokseen asti jonottaa. Ja silloin jos jonottaa, se tarkoittaa, että härän sisäfileen menekki kasvaa. Se on miesten suosiossa todennäköisesti siksi, että se taitaa olla lähes ainoa raaka-aine, jota kukaan tuskin onnistuu pilaamaan, vaikka olisi varustettu hieman rajallisemmillakin keittiöosaamisen taidoilla.

Toinen silmiinpistävä seikka tuossa lihatiskijonossa oli se, että miesten ohella jonottajien joukosta puuttuivat nuoret naiset. Silmämääräisesti arvioiden jonottajat olivat iältään viidenkymmenen molemmin puolin. Pari vanhemmankin ikäluokan edustajaa näytti paikalla olevan. Oli lauantai ja suurimmalla osalla ihmisistä vapaapäivä. Missä olivat nuoret naiset? Tuli mieleen, että ovatko lihatiskillä jonottavat keski-ikäiset naiset äitejä ja anoppeja, jotka olivat ruokaostoksilla tytärtensä ja miniöidensä puolesta. Toinen mahdollisuus on, että nuoret naiset, liikakilojen pelossa, ovat kaikki ryhtyneet vegaaneiksi ja marssittaneet miehensä samaan joukkoon, jolloin ostokset tehtäneen lähinnä vihannesosastolta.

Pohdiskelun seurauksena syntyi mielikuva, jonka mukaan nuoret naiset lihatiskillä näyttäisivät olevan lähes yhtä harvinainen näky kuin miehet. Kovin järkevältä ei tuntunut ajatus äiti/tytär tai anoppi/miniä tilanteesta eikä kasvissyöntibuumikaan vaikuttanut mitenkään mukaansatempaavalta idealta. Miksi siis lihatiskin jono oli muodostunut ikä- ja sukupuoliselta rakenteeltaan sellaiseksi, kun se oli?

Ainoa vähänkään järkiperäinen ajatus oli, että nuoret naiset ovat ruoanvalmistustaidoissaan yhtä tumpeloita kuin miehet. Heidän ostovoimansa saattaa olla miehiä rajallisempi, joten sisäfileen ostot lienevät harvinaisempia. Siksi suuri osa nuorista suomalaisista perheistä syö valmisruokia tai puolivalmisteita eikä edes suomalaisen perusruoan (makaronilaatikko, karjalanpaisti, lihapullat, ”läskisoosi” etc.) valmistus onnistu nuorilta naisilta, eikä sen puoleen miehiltäkään. Olisiko asialle jotain tehtävissä?

Posted by Piruparka at 01:58 AM | Comments (0)

marraskuu 01, 2007

OUTOJA KÄÄNTEITÄ

Näin äkkiä ja ilman vanhojen kalentereiden esiin kaivamista, näppituntuma on sellainen, että niin sanotun kunta- ja palvelurakenneuudistuksen kanssa on tasavallassa pähkäilty jo ainakin runsaat pari vuotta. Paljon lyhempi ei ole sekään aika, kun Loviisanseudulla ovat puheen- ja työstämisenkin aiheena olleet fuusiohankkeet naapurikuntien kanssa. Aihe on puhuttanut alueen ihmisiä kapakoissa, kouluissa ja konttoreissa. Asiaa on käsitelty kylä- ja toriparlamenteissa, Martta-kerhojen kokouksissa ja tuskin aiheen tutkailulta ovat päässeet välttymään alueen koiraspuolisetkaan martat, omissa - hieman epävirallisemmissa - tilaisuuksissaan.

Ovatpa aihetta pohdiskelleet tahot olleet virallisia tai vähemmän virallisia, koko tuota fuusiokeskustelua on leimannut ajatus, että laki edellyttää perusterveydenhuollon ja sosiaalitoimen järjestämiseen vähintään 20 000 asukkaan väestöpohjan. Koska Loviisanseutu ei tuota kriteeriä ole täyttänyt, on varsin viralliselta taholta annettu ymmärtää, että kymmenen prosentin poikkeama lain kirjaimesta olisi mahdollinen. Eli muskettisotureiden tunnuslausetta hieman mukaillen: Kaikki yhdessä tai sitten ei eli fuusio joko toteutuu tai jos kaatuu, niin edessä ovat uudet yhteistyöneuvottelut.

Kun ensimmäinen - monen mielestä ratkaisevakin - vaihe eli neuvoa antavat kananäänestykset on käyty, koko fuusioproblematiikka alkaa saada vähintäänkin outoja käänteitä. Viime tiistain Loviisan Sanomissa, Loviisan kaupunginjohtaja Olavi Kaleva, antoi lausunnon, koskien Lapinjärven kansanäänestyksen tulosta, että senkin jälkeen fuusio on yhä mahdollinen. Varmasti näin on, valtuusto kun tekee lopullisen päätöksen. Erittäin oudolta vaikutti kuitenkin Kalevan näkemys, että neljälläkin kunnalla fuusio olisi mahdollinen.

Totta kai se olisi mahdollinen - pelkkänä fuusiona - vaikkapa vain kahden kunnan kesken. Mutta nyt - ainakin Piruparan näkemyksen mukaan - Loviisanseudulla ollaan oltu uudistamassa kunta- ja palvelurakenteita, joiden yhdeksi toteutumismahdollisuudeksi koko kuntafuusiota nähdäkseni on oltu rakentamassa. Ellei se toteudu noin 20 000 asukkaan väestöpohjalla, mitä järkeä koko kuntafuusiossa silloin olisi.

Tai tietysti olisi, jos sellaiseksi halutaan laskea ainoastaan Loviisan väkiluvun kasvattaminen ja RKP:n (suomalainen kansanpuolue) reservaatin ja valta-aseman palauttaminen Loviisanseudulle, josta se oli jo hiljalleen siirtymässä Uudenmaan länsilaidalle Tammisaaren ympäristöön. Ehkä Pernajan äänestystulos ei sittenkään ollut niin kovin suuri yllätys ja tätä taustaa vasten jopa hyvinkin ymmärrettävä.

Posted by Piruparka at 01:08 PM | Comments (0)

lokakuu 26, 2007

AIDAT JA AIDAN SEIPÄÄT

Vanhan tarinan mukaan kovin rakentavaa keskustelua ei synny, jos toinen puhuu aidasta ja toinen aidan seipäästä. Kuullun ymmärtämisellä lienee myös merkitystä. Omasta julistuksesta ja ehkä omasta äänestäänkin huumaantuminen saattaa sulkea korvat niin, että kuulee vain oman äänensä ja sillä julistetun sanoman.

Toinen vanha tarina kertoo rahan puutetta poteneesta isästä, joka markkinoilla kiertäessään, totesi mukana olleelle pojalleen, että jos olisi rahaa, ostettaisiin tuo komea tamma ja vietäisiin se kotiin. Josta poika innostui ja sanoi, että kun se tamma sitten saisi varsan, minä saisin ratsastaa sillä varsalla. Tästä seurasi, että poika sai ankaran selkäsaunan ja isän vihaisen toteamuksen: ”Ja katkaisisit vielä sen varsan selän”.

Tällaisia ajatuksia tuli mieleen, seuratessani ydinvoiman vastustajien kannanottoja viime maanantaina, kun Ruotsinpyhtään kunnanvaltuusto oli päättämässä suhtautumisestaan yva-selvityksen tekemiseen jota - mahdollinen, mutta ei välttämättä edes todennäköinen - ydinvoimalaitoksen rakentaminen edellyttää.

Toisin sanoen, kun Ruotsinpyhtään valtuusto oli ottamassa kantaa aidanseipäisiin, niin äänekkäin osa paikalla olleesta yleisöstä vastusti aidan pystyttämistä. Eli pelkoja ja kauhukuvia varsan selän katkeamisesta maalattiin, vaikkei varsasta tai edes sen emosta ole kuin korkeintaan utopistisia ajatuksia.

Puuttumatta tässä yhteydessä sen tarkemmin sähköposti- tai vaikkapa lasten kuvakampanjaan, millä ydinvoiman vastustajat yrittivät valtuutettujen kantoihin vaikuttaa, todettakoon, että tuskin on Ruotsinpyhtään kunnanvaltuuston kokouksia kohtaan koskaan aiemmin osoitettu sellaista mielenkiintoa, kun viime maanantaina osoitettiin. Paikalla olleista suurin osa taisi kuitenkin olla ihmisiä, jotka käyttävät äänioikeuttaan joillain muilla paikkakunnilla kuin Ruotsinpyhtäällä.

Pienenä detaljina itse kokouksesta, tulkoon mainituksi se, että kun Ruotsinpyhtään kunnanvaltuusto on päättämässä suhtautumisestaan Ruotsinpyhtäällä tehtävään yva-selvitykseen, kokouksen puheenjohtajalle luovutetaan lista, johon oli kerätty ydinvoiman vastustajien nimiä ympäri Suomea ja osin Ruotsiakin. Jokunen ruotsinpyhtääläinenkin nimi listassa taisi olla, mutta mitenkään silmiinpistävä ei edustus ollut.

Silmään tai ehkä paremminkin korvaan pistävä huomio oli myös Ruotsinpyhtään vihreän valtuustoryhmän kokouksessa käyttämä puheenvuoro. Vihreiden valtuutettu näet ilmoitti kantanaan, että soisi näkevänsä uutta ydinvoimaa rakennetavan Loviisan Hästholmeniin. Mieleen tuli väistämättä ajatus, että vastanneekohan näkemys vihreiden kantaa laajemminkin?

Posted by Piruparka at 09:02 AM | Comments (0)

lokakuu 16, 2007

ISOJA ASIOITA

Kuten Loviisan Sanomien lukijat erittäin hyvin tietävät, seudulla tehdään lähiaikoina tärkeitä päätöksiä. Kunta- ja palvelurakenneuudistus edellyttää ratkaisuja joko fuusiojärjestelyiden hyväksymisen puolesta tai kielteisen kannan voittaessa, sellaisten toimien aloittamista, jotka tähtäävät suunnitelmiin, kuntien välisen syvennetyn yhteistyön aloittamiseksi. Kansa ilmaisee kantansa äänestäen ja valtuustot päättävät, joko kansan ääntä kuunnellen tai omaan arvostelukykyynsä luottaen, jotka voivat merkitä samoja asioita - tai sitten ei.

Etteivät asiat menisi liian helpoksi ja yksinkertaiseksi, ruotsinpyhtääläiset ovat saaneet ajallisesti samaan saumaan ratkaistavakseen vielä sen, haluavatko alueellaan käynnistettäväksi, uuden ydinvoimalan ympäristövaikutuksia selvittelevät toimet. Sanomattakin lienee selvää, että lupa YVA-selvitysten aloittamiseen, ei ole lupa ydinvoimalan rakentamiseen, mitä seikkaa tässä yhteydessä täytyy erityisesti korostaa.

Kunta- ja palvelurakenneuudistuksella ja YVA- selvitysten tekemisellä, ei suoranaisesti liene muuta yhteyttä, kuin tuo mainittu ajankohta, koska molemmista kysymyksistä päätöksenteko ajoittuu kuluvaan syksyyn. Mutta juuri tuo ajankohta tekeekin tilanteesta erityisen mielenkiintoisen. Jos Ruotsinpyhtäällä tehdään päätös YVA-selvityksen aloittamisesta ennen, kun on selvillä, minkälainen ratkaisu syntyy Loviisanseudun kuntafuusiosta, YVA-selvitykset mitä todennäköisimmin viedään loppuun, oli kuntafuusion tulevaisuus mikä hyvänsä.

Jos päätös YVA- selvityksestä kuitenkin jostain syystä siirtyy ja käy niin, että kuntafuusio Loviisanseudun kuntien kesken toteutuu, lienee todennäköistä, että ennen vuoden 2009 alkua, ei yksikään fuusioon osallistuva kunta voi tehdä sellaisia ratkaisuja, joilla saattaisi - tulevan yhdistetyn Loviisan kannalta - olla olennaista merkitystä. Ydinvoimalan rakentamisen edellyttämä YVA-selvitys, mitä suurimmalla todennäköisyydellä olisi juuri tuollainen - olennaista merkitystä sisältävä päätös. Eli kuntafuusion toteutuessa, päätös YVA-selvityksestä siirtyisi tehtäväksi vasta laajentuneen Loviisan kaupunginvaltuustossa. Sellaisia päätöksiä on tietenkin vaikea ennakoida, mutta tuskin edes laajentuneessa Loviisassa tultaisiin tekemään päätöstä, jolla edes teoriassa tallattaisiin uudemman kerran Fortumin varpaille. Sen verran edellinen EO.N -seikkailu lienee muistissa. Semminkin nyt, kun myös Fortum on suunnittelemassa uutta ydinvoimalaa Hevossaareen.

Näin ollen, ei taida sittenkään olla ihan sattumaa, että puheet Ruotsinpyhtäälle joskus tulevaisuudessa mahdollisesti rakennettavasta ydinvoimalasta putkahtavat esiin ajankohtaan, kun kunnat ratkaisevat, minkälainen on heidän tulevaisuutensa.

Posted by Piruparka at 03:11 PM | Comments (0)

lokakuu 02, 2007

KETUNHÄNTIÄ JA VIPPASKONSTEJA

Olinhan siellä minäkin - yleisötilaisuudessa Ruotsinpyhtään Tesjoella, korvat höröllä kuuntelemassa, kun Fennovoiman edustajat markkinoivat ydinvoimaa tämän maan ja maailmankin tulevaisuuden pelastajana. Lienee tuskin uutinen, että paikallaolijoiden joukossa toisenkinlaisia näkemyksiä ilmeni ja näiden esittäjät mitä ilmeisimmin epäilivät Fennovoiman, edustajien useista vakuutteluista huolimatta, olevan liikkeellä ketunhäntä kainalossa.

Nämä ydinvoiman vastustamiseen, nähtävästi uskonnollisen herätyksen saaneet julistivat - muiden maailmanlopun saarnaajien tavoin - juuri tuon kyseisen ydinvoiman vievän tämän maan ja maailmankin kohti lopullista tuhoaan, eikä sillä tiellä, heidän mielestään, pelastusta ole. Tuota uskoaan todistaessaan he - hieman vippaskonsteiltakin tuoksahtavin keinoin, keräsivät ydinvoiman vastustajien nimilistaa, johon ainakin osa paikallaolijoista kirjoitti nimensä, olettaen sen olevan tilaisuuden osanottajaluettelo.

Oli miten oli. Puheenvuoroja käytettiin sekä puolesta, että vastaan. Paljon puhuttiin Suomen ja Euroopankin energiatarpeesta, epäiltiin Fennovoiman, suuren yksittäisen omistajansa E.ON:n käskystä, rakentavan ydinvoimaa saksalaisten tarpeisiin tai ehkä hyödyn noukkiikin Outokumpu. Uhkailtiin uraanivarojen loppuvan maailmasta ja kerrottiin muiden muassa askolalaisten tästä syystä roikkuvan löysässä hirressä.

Hieman vippaskonstilta maistui sekin, kun kansanedustaja Pentti Tiusanen antoi paikallaolijoiden ymmärtää esiintyvänsä eduskunnan - (Piruparan ymmärryksen mukaan siis koko kansan) - mandaatilla, kertoessaan, ettei eduskunnan hyväksymä energiastrategia sisällä eduskunnan tahtotilaa, uusien ydinvoimaloiden rakentamiseksi. Tottahan se on, että ei se sisällä, mutta sisältää sen, että mitään energiamuotoa (ei edes ydinvoimaa) suljeta pois, kun tulevaisuuden energiavaihtoehtoja tullaan harkitsemaan. Heräsi kysymys: Pettikö muisti kansanedustajalta?

Osa yleisötilaisuuden osanottajista alkoi jo hiljalleen poistua ja ihmekös tuo, kaksi tuntia puhetta ja Ruotsinpyhtää oli puheissa esiintynyt korkeintaan joissain sivulauseissa, kunnes selvisi, että paikalta löytyi ydinvoiman vastustajia ties mistä. Heikohkon kuuluvuuden vuoksi, kaikkien äänessä olleiden kotipaikat eivät selvinneet, mutta ainakin Loviisa, Helsinki, Kotka ja Kirkkonummi olivat edustettuina.

Kovasti olisi kiinnostanut tietää, mitä merkitsisi Ruotsinpyhtäälle ja sen kunnallisveroprosentille vaikkapa vain ydinvoimalan tuottamat yhteisö- ja kiinteistöverot. Vai pitäisikö ruotsinpyhtääläisten olla solidaarisia ja luopua ydinvoimalan tuomista verotuloista Kemijärven, Kristiinankaupungin, Pyhäjoen, Simon tai Vaalan hyväksi - kuten eräs tunnettu puheenvuoron käyttäjä ehdotti - koska ainakin osa niistä on köyhiä pohjoisen kuntia.

Posted by Piruparka at 07:40 AM | Comments (0)

syyskuu 25, 2007

YDINVOIMA JA RUOTSINPYHTÄÄ

Television talousuutiset kuuluvat tämän kirjoittajan seuranta-aktiivisuudeltaan samaan kategoriaan kuin mainoskatkot eli vaikka TV on auki, sen välittämä viesti ei välttämättä kulje katsojan aivoihin asti.

Perjantain Kauppalehden talousuutisten seuraaminen oli juuri tuolla edellä mainitulla aktiivisuustasolla, kun korvaan kolahti Ruotsinpyhtään nimi. Se havahdutti kuuntelemaan tarkemmin mistä on kysymys. Ja sen verran selvisi, että ydinvoimayhtiö Fennovoimalla on jotain suunnitelmia Ruotsinpyhtään suhteen. Koska uutinen jäi hieman torsoksi, asiasta oli otettava selvää. Ja sieltähän asia selvisi - Kauppalehden nettisivuilta, eli mainittu ydinvoimayhtiö on selvittämässä ydinvoimalan soveltumismahdollisuutta, viiden aiemman selvityskohteen lisäksi, myös Ruotsinpyhtäällä ja että Fennovoima yhdessä Ruotsinpyhtään kunnan kanssa järjestää ensi perjantaina yleisötilaisuuden, jossa Fennovoima esittelee ydinvoimalaa koskevia suunnitelmiaan. Tästä saattoi päätellä, että asiassa ollaan tällä kertaa vakavammin asialla, kuin muutama viikko sitten, jolloin Ruotsinpyhtään nimi - hieman kuriositeetinomaisesti - oli myös esillä ydinvoimala-asian yhteydessä.

Suunnitelmat selvitysten tekemisestä eivät tietenkään vielä merkitse mitään, mutta vilkkaalla mielikuvituksella varustettu ruotsinpyhtääläinen voi toki mielessään maalailla mahdollisia tai mahdottomiakin tulevaisuudennäkymiä.

Ajankohta Ruotsinpyhtään ehdokkuudelle ydinvoimalapaikkakunnaksi on kuitenkin mielenkiintoinen. Moni muistaa, että noin nelisenkymmentä vuotta sitten Ruotsinpyhtäästä oli vähällä tulla ydinvoimalapaikkakunta. Silloin ydinvoimalan ruotsinpyhtääläiset rakentamisalueet kuitenkin pakkoliitettiin Loviisaan ja Ruotsinpyhtää sivuutettiin, jääden siinä tilanteessa nuolemaan niin sanotusti näppejään.

Muutamia viikkoja sitten Loviisa - erinäisten sekavien vaiheiden jälkeen - antoi ymmärtää vuosikymmeniä kestäneen suhteensa Fortumin kanssa olevan vieläkin niin lämmin, läheinen ja lujalla pohjalla, etteivät muiden lähentely-yritykset sitä suuremmin kiinnosta, semminkin, kun suhteeseen on kahden edellisen Loviisa 1 ja 2 lisäksi suunnitteilla iltatähtenä vielä Loviisa 3.

Fennovoiman emoyhtiön, energiajätti E.ON:n, saatua Loviisalta rukkaset, Fennovoima on kääntänyt kiinnostuneen katseensa naapuriin ilmeisissä kosioaikeissa ja tilanteessa, missä Ruotsinpyhtää ja muu Loviisanseutu ovat jo pitkään valmistelleet yhteistä tulevaisuutta, joko kuntafuusion tai muun yhteistyön merkeissä.

Henkilökohtaisesti Piruparka toivottaa Fennovoiman tervetulleeksi. Hieman jää kuitenkin vaivaamaan, kiinnostaako Ruotsinpyhtää Fennovoimaa ihan oikeasti, vai onko halu loviisalaiseksi niin suuri, että sinne pyritään innolla, vaikka sitten takaoven kautta. Elämme mielenkiintoisia aikoja.

Posted by Piruparka at 03:46 AM | Comments (0)

syyskuu 21, 2007

PALUU - MUTTA MINNE?

Lauluntekijät ovat kautta aikojen harrastaneet - yleensä ilmeisen menestyksekkäästi -nostalgiasävytteisiä sanoituksia kaipuusta lapsuuteen, eiliseen, menneisyyteen tai ihan mihin vaan, mikä yleensä on ollutta ja mennyttä. Noissa sanoituksissa on muisteltu milloin lapsuuden pihamaita, milloin Karjalan kunnaita. Kaihoa koetaan Kuusamoon, kaipausta Kainuuseen tai ikävää Pohjanmaalle. Kun liian suuret ”cityt” alkavat ahdistaa, laulut kehottavat siirtämään kelloa taaksepäin ja palaamaan entiseen.

Kun Suomessa paikkakunnalta toiselle muuttaa vuosittain 200 000 - 300 000 ihmistä, on selvää, että sellaiseen joukkoon mahtuu paljon koti-ikävää ja uusilla paikkakunnilla yksinäisyyttäkin potevaa kansalaista. Lauluntekijät tai ehkä markkinamiehet ovat ajat sitten keksineet, että kaihomieliset, sentimentaalista nostalgiaa tihkuvat laulut tekevät tämän mollisävyisen kansan keskuudessa kiitettävästi kauppansa. Laulut ovat ajankulua ja viihdettä. Ja mitäpä väärää siinä on, jos laulut tuovat pientä lohtua, kun elämä uusissa ympyröissä oikein ahdistaa.

Viihde ja ajankulu ovat kuitenkin kaukana, kun - kaiketi lauluntekijöiden innoittamina - väestökatoa potevien alueiden kunnanisät ja -äidit (tai näiden kovalla rahalla palkkaamat konsultit) ovat oivaltaneet suomalaisten kaihomielisen koti-ikävän ja kaipuun juurilleen. Kilpailu muualla Suomessa tai kauempana maailmalla vaurastuneiden eläkeläisten ”sieluista” on ankaraa skabaa. Näitä - vielä hyväkuntoisia, mutta maksukykyisiä - työuransa päättäneitä seniori-kansalaisia suostutellaan paluumuuttajiksi mitä erilaisimmin houkutuksin ja viettelyksin. Ja aina joku muistojensa kera voimakkaasti elävä tarttuu tilaisuuteen.

Entä mikä sitten yhdistää ihmisen, ehkä vuosikymmenien takaiset muistot ”lapsuuden pihamaista” tähän päivään. Tämän kirjoittaja on sitä mieltä, että tuskin mikään. On verrattoman upeaa, kun ihmisellä on elettyä elämää ja koettuja kokemuksia. Miksi siis pitäisi pyrkiä elämään tai kokemaan niitä uudelleen. Kun ihmisen muistillakin on sellainen fiksu ominaisuus, että se suodattaa aikojen kuluessa suurimman osan ikävistä asioista pois mielestä, voidaan sanoa, että muistoissa olevaa menneisyyttä sellaisenaan ei edes ole - onko koskaan ollutkaan. On ainoastaan muistikuvia, jotka jokainen kokee omalla subjektiivisella tavallaan.

Kaikki sentimentaaliset houkutteet paluumuuttajan nostalgisesta paluusta juurilleen lapsuutensa maisemiin, herättää epätoivoisia odotuksia mahdollisuudesta kääntää kelloja taaksepäin ja pahimmillaan jopa toiveita uudesta nuoruudesta. Lapsuusystäviään paluumuuttaja kotikonnuillaan tuskin tapaa ja jos tapaakin, nämä mitä todennäköisimmin työntelevät rollaattoriaan kylänraitilla.

Posted by Piruparka at 05:41 AM | Comments (0)

kesäkuu 29, 2007

RIUKU VAI EI

Pakinanpakertaja saa aiheensa usein uutisista. Yleensä niin, että niissä joku alkaa ärsyttää ja jää vaivaamaan mieltä.

Tämän tekstin saatteli vauhtiin nimenomaan tuo ärsytys, joka seurasi hieman huolimattomasti kuunneltua televisiouutista, jossa kerrottiin Suomen puolustusvoimien suunnitelmista raahata maastossa pidettyihin sotaharjoituksiin erilaisilta kesäfestareilta tutuksi tulleita, siirrettäviä WC-pömpeleitä. Kesäjuhlien ja muiden yleisötapahtumien yhteydessä niiden tarpeellisuuden toki ymmärtää. Eikä tässäkään ole tarkoitus väittää, ettei varusmiesten, -naisten ja kantahenkilökunnan fysiologia edellyttäisi nestemäisten ja vähän tanakampienkin nautinta-aineiden ulospääsyn helpottamista.

Mieltä jäi kuitenkin vaivaamaan se, mitä vikaa vanhassa kunnon riu’ussa on? Onko Suomen puolustajiksi koulutettavien pers’hipiä tullut niin herkäksi, ettei se siedä tarpeidentekoa luonnon helmassa, vaan vaatii toimitukseen lukollisen, tehdasvalmisteisen eriön.

Naisten mukaantulo konkreettisiin maanpuolustustoimiin saattaa tietenkin selittää jotain, mutta onhan naisia ollut mukana sotaharjoituksissa jo vuosikausia ja nyt vasta on alettu puhua siirrettävistä käymälöistä. Toisaalta, on näkösuoja riittänyt ennenkin. Otetaan nyt esimerkkinä paljon harrastetut, linja-autoilla tehdyt seuramatkat. Kun autoissa ei takavuosina vielä ollut asianmukaista tilaa tarpeiden hoitamiseen, sellaisten yllättäessä, bussi yleensä pysäytettiin rauhalliselle tieosuudelle komennolla, miehet vasemmalle ja naiset oikealle puolelle.

Kolmantena syynä moiseen, metsään siirrettävien vessojen kuljetussirkukseen saattaa löytyä joltain luonnonsuojelutaholta. Ehkä ne, jotka aatemaailmastaan huolimatta, ovat päättäneet lähteä suorittamaan asepalvelusta, ovat huolissaan omien ja toisten jätösten tuhovaikutuksista luonnossa. (Kas kun ei eläinten.) Tai ehkä siirrettäviä vessavaatimuksia esitetään jostain siviilipalvelupaikkojen sisäkloseteista käsin. Yhtenä vaihtoehtona saattavat olla myös ne, jotka siviilipalveluvakaumuksella aivopestyinä näkevät jopa riu’ulla käynnin niin sotaisana toimintana, että sitä on vastustettava vaatimalla käyttöön siirrettävät siviilivessat.

Kovin vakuuttavassa valossa ei siis esiinny tasavallan puolustuspoliittinen julistus, uskottavasta itsenäisestä ja liittoutumattomasta puolustuksesta, jos ensimmäisinä toimina mahdollisille sotatoimialueille edellytetään vessaverkoston rakentamista – jopa ennen kuin noita julistuksessa mainittuja maanpuolustustoimia lähdetään edes harjoittelemaan. Tositoimista puhumattakaan!

Posted by Piruparka at 02:29 AM | Comments (0)

kesäkuu 21, 2007

VAARALLINEN VIIKONLOPPU

Hieman suurpiirteisesti asian ilmaisten, suomalaiset tappavat tai tapattavat itseään pääsääntöisesti kahdella tavalla. Joko autolla maantieliikenteessä tai vesillä liikkuessaan hukkumalla.

Ensi viikonloppu, jolloin ihmiset suurin joukoin siirtyvät maanteille, päästäkseen edelleen vilvoittavien vetten ääreen ja osittain myös sieltä palatessaan, sisältää nuo molemmat mainitut vaaraelementit, muodostaen sellaisen riskikasauman, jota muina aikoina vuodesta tuskin esiintyy. Kun tilastoon vielä lisätään muutama tupakan kanssa sänkyyn sammunut ja puukon kohteeksi joutunut, niin ollaan parinkymmenen vainajan lukemissa tai todennäköisesti jopa yli.

Tilastojen valossa näyttää siltä, että kuolemaan johtaneet onnettomuudet eivät ainakaan maanteillä ole vähentyneet. Eikä mikään viittaa siihen, että edessä oleva juhannusviikonloppu tekisi tähän poikkeusta. Joka juhannukselle löytyy aina myös muutama sellaisen ylivertaisen itsetunnon omaava uros, joka kuvittelee ulottuvuutensa yltävän veneen partaan yli ja pitävät näin huolen, että suomalaisten kansainvälisesti erikoinen tai kyseenalainenkin maine – sepalus auki hukkuneiden johtavana maana maailmassa – säilyy vahvana.

Toisaalta voitaneen todeta, että ne jotka nautituista runsaista nestemääristä huolimatta, sinnittelevät juhannuksen yli hengissä, osallistuvat – jos kykenevät – omalta osaltaan juhannuksen onnettomuuksissa menetetyn väkilukukiintiön paikkaamiseen. Tosin seuraukset näkyvätkin vasta tuolla maaliskuun jälkimmäisellä puoliskolla. Noista tilastoista ei tämän kirjoittajalla ole tarkistettua tietoa, ainoastaan teoreettisia, kaukaisia ja jo hämäriksi muuttuneita muistikuvia menneistä juhannuksista, joskus muinaisuudessa.

Tilastoja uhmaten ja kuolemaa halveksien suomalaiset siis lähtevät joka vuosi juhannuksen viettoon. Nainen juhannuksen juhlijana selviytyy suuremmalla todennäköisyydellä hengissä kuin mies. Myös meren äärellä hukutaan harvemmin kuin järven tuntumassa. Ja sanomattakin lienee selvää, että kohtuullisesti janojuomia nauttien, on suuremmat mahdollisuudet pysyä elävien kirjoissa, kuin niin sanotusti pers’kännissä.

Näihin riveihin ei kannata suhtautua neuvoina. Suomalaisia kun vuosien saatossa on ohjeistettu niin maanteillä kuin vesilläkin liikkumisessa huomattavasti auktorisoiduimmilta tahoilta. Ja kuten tiedetään, ilman sen suurempaa vaikutusta. Toivottelenpa vaan hauskaa juhannusta niille, jotka vielä viikonlopun jälkeen ovat hengissä. Muillehan ei toivotuksilla ole merkitystä.

Posted by Piruparka at 04:33 AM | Comments (0)

toukokuu 04, 2007

LUOMUKOKEMUS

Piruparan kaltainen kokolihakulttuurin kannattaja ei juuri ole luomutuotteisiin sekaantunut. Luonnollisesti luomulihaakin saattaa jossain olla tarjolla. Kokemuksia ei kuitenkaan ole kertynyt. Tuo ensimmäisen virkkeen ”ei juuri” tarkoittaa, että kerran vahingossa ostin luomuporkkanoita, mikä osaltaan osoittaa, ettei tässä nyt täysin ”paatuneita” lihansyöjiä olla. Mitään eroa luomuporkkanassa, niin sanottuihin ”normaaliporkkaan” verrattuna, en maun suhteen huomannut. Ero näkyi hinnassa, joka taisi olla tuplaten normaaliporkkanoihin nähden.

Muutama päivä sitten tein luomuostoksen ihan tarkoituksella. Eikä aiheutunut periaatteiden murenemisesta. Heräteostoksena hankinnan kohteena olivat herkullisen näköiset, tuoreet luomusämpylät. Se käsitys, mikä tämän kirjoittajalla on sämpylän ulkoisesta olemuksesta, rapeine kuorineen ja kuoren alla olevine, kokonaan uunissa kypsyneine pehmeine ”sämpylän lihoineen”, tulivat täytetyiksi, kun iltateetä valmistellessani aloin valmistautua elämäni ensimmäisen luomusämpylän syöntiin. Pettymys oli mittava, kun suurin odotuksin haukkaamani sämpylä ei maistunut kerta kaikkiaan miltään. Syntyi mielikuva loppuun lahonneesta puuta, jota suussani pyörittelin. Mikään ei vastannut sitä odotusta, mitä sämpylän ulkoinen rapeus ja sisäinen pehmeys olivat viestittäneet.

Koska luomusämpylät olivat myyty asianmukaisesti irtotuotteena paperipussiin pakattuna, minkäänlaista tuoteselostetta ei ollut nähtävissä. Piti käyttää talonpoikaista ajattelutapaa ja miettiä, mikä voi tehdä luomusämpylöistä niin mauttomia. Ensin piti muistella, mikä on niin kutsuttujen normaalisämpylöiden koostumus? Ei kuulu valtiosalaisuuksien piiriin, että perusaineet ovat jauhot, neste, hiiva ja suola. Tiedossani ei ole, että luomusämpylöissä pitäisi käyttää muita aineita, joten yhtenä maunantajana – olivatpa sämpylät luomulähtöisiä tai normaalisämpylöitä – on suola. Näin ollen ainoa johtopäätös, mikä seurasi, on että luomusämpylät oli pilattu jättämällä niistä suola, joko kokonaan pois tai sitä oli käytetty niin minimaalisesti, ettei sen olemassaoloa ollut havaittavissa.

Kun näin pitkälle olin päässyt, aloin pohtia, miksi suolan vähyydellä oli pilattu koko herkullinen tuote. Siinäkin ainoa päätelmä oli, että joku luomuaatteeseen hurahtanut tuotesuunnittelija on pyrkinyt yhdistämään luomutuotteista vallitsevan, (kyseenalaisen) mielikuvan terveellisyydestä ja vastaavan mielikuvan suolan epäterveellisyydestä ja unohtanut, että suolahan se vasta luomutuote onkin. Lopputuloksena on syntynyt kuluttajaa hämäävä kummajainen, jota ”maukkaana” luomutuotteena markkinoidaan.

Posted by Piruparka at 10:21 AM | Comments (0)

huhtikuu 05, 2007

PÄÄSIÄINEN

Pääsiäinen on niitä kirkollisia tapahtumia, joihin syntymäpakana Piruparan ei pitäisi sekaantua lainkaan. Pääsiäiseen nyt kuitenkin liittyy kaikenlaista sellaista, mihin uskonnollisista rituaaleista piittaamaton agnostikkokin törmää, vaikkei pääsiäistä uskonnollisena tapahtumana rekisteröisikään.

Yksi pääsiäisenajan silmiinpistävimpiä ilmiöitä on kauppojen ruokatarjonnan muuttuminen niin kovin pääsiäispitoiseksi. Lampaanliha, pashat ja maalatut kananmunat taitavat olla muualta maailmasta apinoituja pääsiäisherkkuja. Ilmeisesti ainoa aito, takuulla suomalainen pääsiäisruoka on mämmi, jonka reseptin kerrotaan pysyneen muuttumattomana satoja vuosia. Mämmiä on tutkittu ihan virallisestikin. Isoäitini ei takuulla tiennyt, että mämmiä itse valmistaessaan, ruisjauhoja ja -maltaita imellyttäessään ja siitä aikaansaatua vetelää mössöä tuntitolkulla uunissa kypsentäessään, edesauttoi Maillard-reaktion syntymistä. Hän tuskin olisi uskonut, että samalla hän toimi mämmille ominaisen flavorin muodostamiseksi. Että silleen.

Valtaosalla Suomessa vietettävistä juhlapäivistä on uskonnollinen tausta. Joulu lienee ainoa kirkollinen juhla, jonka päivänmäärä on aina sama. Kaikkien muiden juhlapäivien päivänmäärät vaihtelevat. Kun nyt – kaikesta huolimatta - päätin ottaa pääsiäisen pakinani aiheeksi, aloin pohtia, mistä johtuu että jonain vuonna pääsiäistä vietetään maaliskuussa ja jonain toisena huhtikuussa. Vaihteluväli saattaa olla kuukausi.

Asiasta oli otettava selvää. Ilman kalenteria, mediaa ja kauppojen pääsiäistarjouksia on - ennen kuin virallisesti pääsee syömään mämmiä - tiedettävä, koska on kevätpäivänseisaus. Myös täysikuuta on seurattava. Joten pääsiäisenvieton ajankohdan määräävä määritelmä kuuluu seuraavasti:

”Kevätpäivänseisauksen jälkeisenä, ensimmäisenä täysikuuta seuraavana sunnuntaina, vietetään pääsiäistä”. Tuliko tämä nyt selväksi?

Sana pääsiäinen on myös askarruttanut mieltä, kuin myös se, että meidän tuntemamme pääsiäisen tarina pyörii Jeesus-nimisen henkilön ympärillä. Miten siis juutalaiset - jotka eivät tunnusta koko miestä - silti viettävät pääsiäistä? No, juutalaiset juhlivat eri asian vuoksi ja pääsiäisen aikoihin juhlan aihe on Egyptin orjuuden päättyminen.
Tarkoittaako Agricolan keksimästä päsieinen-sanasta juontuva pääsiäinen sitten orjuudesta pääsemistä? Myös paastosta pääsemistä tarjotaan. Onko sana ehkä peräisi sanasta pesah, joka tarkoittaa heprealaista juhlaa? Niin sekavaa, niin sekavaa, että selvää ei ota Piruparkakaan! Pohtikoon kukin itse.

Posted by Piruparka at 06:58 AM | Comments (0)

helmikuu 23, 2007

ASIASTA JA VÄHÄN TOISESTAKIN

Aina aika-ajoin tapahtuu, että Piruparka joutuu niin kutsutun déjà vu – ilmiön valtaan. Toisin sanoen syntyy kokemus, että tämähän on koettu aiemminkin. Tässä nimenomaisessa tapauksessa, kokemus kiteytyy sanoihin ”aivan kuin minun ajatuksiani”.

Jo kuukausia kansa on kohissut pääministerin naisseikkailuista ja siihen liittyvästä ”paljastuskirjasta”. Ihmettelin pitkään, onko toisiaan niin, että Suomessa tasavallan pääministerin naisseikkailuja pidetään ainoastaan kansalle tarjoiltavana, viattomana tirkistelyhuvina? Eikö kukaan ole tullut ajatelleeksi, että valtakunnan hallitusta johtavalla pääministerillä saattaa olla hallussaan tietoa, joka lemmenleikkien tiimellyksessä voisi joutua vääriin käsiin?

Tammikuun 9. päivä kirjoitin aiheesta otsikolla ”Turvallisuusriski?”. Toissapäivänä 21. helmikuuta Ilta-Sanomat kirjoitti samasta aiheesta huomattavasti perusteellisemman jutun. Uutisen luettuani – mainitun déjà vu – kokemuksen vallassa – mietin suomalaisten turvallisuustoimien priorisointeja. Poliisille myönnetään yhä laajempia oikeuksia valvoa myös niin sanottujen tavallisten ihmisten elämää. Perusteluna on, että yhdelläkään lainkuuliaisella kansalaisella, jolla ei ole salattavaa, ei ole myöskään pelättävää! Pääministerin naisystävä ei, Ilta-Sanomien uutisen mukaa, turvallisuusviranomaisia kiinnosta, eivätkä he ole huolissaan tämän taustoista tai motiiveista, niitä tutkiakseen??? Turvallisuusviranomaisille riittää kun mahdollisen tiedustelun kohde itse, eli pääministeri vakuuttaa, että on "henkilökohtaisesti" pitänyt huolen, että esimerkiksi hänen puhelujensa sisällöt, eivät ole paljastuneet ulkopuolisille. Näinköhän?

Ja sitten siihen toiseen asiaan. Viime syksynä kirjoittelin tällä palstalla ”Kokemattomista kokemuksista”. Silloin tuli todettua, että yksi tällainen kokemus, joka Piruparalta puuttuu, on kamelilla ratsastaminen. Parin seuraavan viikon pakinat tulen kirjoittamaan Arabian niemimaalta eli Yhdistyneiden Arabiemiraattien väkirikkaimmasta emiraatista Dubaista. Sen verran matkasta on ennakkotietoa, että sen aikana tullee toteutumaan myös tuo mainittu yksikyttyräisellä kamelilla eli oikeammin – dromedaarilla ratsastaminen, joten parin seuraavan viikon ajalta myös Suomessa järjestettävät eduskuntavaalit jäävät Piruparan pakinoiden osalta vaille syvällisempää käsittelyä. Viimeisellä viikolla ennen vaaleja, toki siihenkin tarjoutuu vielä tilaisuus.

Posted by Piruparka at 04:27 AM | Comments (0)

helmikuu 13, 2007

SUOMI - KUVA

Syyn on väitetty olevan huonohkossa itsetunnossa, kun suomalaisille on niin kovin tärkeää, mitä muut meistä ajattelevat. Suomalaiset närkästyivät, aikoinaan, kun eivät saaneet asiaankuuluvaa arvostusta sisun, saunan tai Sibeliuksen myötävaikutuksella. Edelleen pahastumme, elleivät ihmiset maailmalla osaa yhdistää meitä sellaisiin nimiin kuten Mika Häkkinen tai Kimi Räikkönen, mutta se aiheuttaa jo suoranaista suuttumusta, kun Joulupukin väitetään olevan kotoisin pohjoisnavalta tai peräti Ruotsista, puhumattakaan, että jossain joku olettaa Nokian olevan japanilainen alkuperäistuote.

On tietysti hienoa olla suomalainen, kun suomalainen urheilija pärjää maailmalla. Myös silloin kun suomalaista koulutusjärjestelmää kehutaan ja koululaisemme pärjäävät erinomaisesti Pisa-tutkimuksissa. Erittäin harvoin suomalaiset ovat joutuneet arvostelun, saati suoranaisen vihanpidon kohteeksi. Paitsi tietenkin Ruotsissa. Ruotsalaiset nyt ovat ruotsalaisia, eikä heidän mielipiteistään ole niin väliä.

Viime aikoina asiat ovat alkaneet muuttua. Ei kovin paljon, eikä nyt kovin radikaalistikaan. Onhan toki televisiossa nähty lukemattomat kerrat, kuinka eri puolilla maailmaa on poltettu Yhdysvaltain lippuja ja pilkattu Bushia. Mitäpä muuta - tässä globalisoituvassa maailmassa, sen ainoa supervalta, voisi odottaakaan. Hieman saattoi hätkähdyttää taannoin, kun valtaisan kohun kohteeksi joutuneiden Muhammedin pilapiirrosten julkaisemisen seurauksena, maailmalla poltettiin myös Tanskan lippuja. Se kuitenkin jäi varsin lyhytaikaiseksi ilmiöksi.

Näyttää vahvasti siltä, että myös suomalaisten on vähitellen ruvettava tottumaan toisenlaiseen kohteluun. Ei ole syytä närkästyä, ellei meitä osata yhdistää Janne Ahoseen tai Esa-Pekka Saloseen, emmekä pääse paistattelemaan heidän saavuttamansa maineen ja kunnian valokeilassa. Olkaamme iloisia siitä, että vaikkei Nokiaa aina osattaisi pitää suomalaisena, niin Metsä-Botnia osataan. Suomen lipun kohtaloksi ei tullut polttaminen, (joka näin sivumennen sanottuna olisi ollut kunniakas loppu lipulle). Sen sijaan argentiinalaiset mielenosoittajat upottivat kansallistunnuksemme jätevesipaljuun eli varsin vahva osoitus, mitä meistä maailmalla ajatellaan.

Meille suomalaisille on aina kelvannut urheilijoiden, taiteilijoiden ja Nokiankin tuoma kunnia maailmalla. Nauttikaamme nyt myös selittelemättä Metsä-Botnian aikaansaamasta maineesta!

Posted by Piruparka at 07:01 AM | Comments (0)

helmikuu 09, 2007

MUUTOSTA ILMASTOSSA?

Kun joulun alla suomalaiset ihan oikeasti ja tosissaan päivittelivät ilmastonmuutosta ja sen vaikutuksia täällä pohjoisessa maankolkassamme, nyt – pari kuukautta myöhemmin – äimistellään sitä, ettei se ilmastonmuutos sitten tullutkaan, kun mittarilukemat näyttävät yli 20 astetta miinuksen puolella!

Jos joku epäili ennen lämmintä ja pitkää syksyä kasvihuoneilmiötä, mielet muuttuivat, kun omakohtaiset kokemukset alkusyksyn talvirengashässäkän jälkeisestä talven odotuksesta saatiin siirtää pitkälle tammikuuhun. Vasta silloin ensimmäiset merkit vanhan kunnon talven olemassaolosta alkoivat näkyä. Parin vuoden takaiset ennustukset, joiden mukaan ilmasto lämpenisi sadassa vuodessa ehkä kahdella asteella, heitettiin lämpimän syksyn edetessä nurkkaan. Alkoivat puheet jopa viiden asteen keskimääräisestä ilmaston lämpenemisestä. Eikä kestäisi sataa vuotta, pari- kolmekymmentä korkeintaan.

En tunne meteorologien tilastointimenetelmiä. Sen tiedän, että suuretkin, vuosittain tapahtuvat lämpötilojen vaihtelut, mahtuvat keskipitkän ja ainakin pitkän tilastointiseurannan piiriin. Viikon tai parin kestävät ”paukkupakkaset” tasoittavat kummasti talven keskilämpötiloja, eikä sen jälkeen enää puhuta ilmastomuutoksesta sellaisin äänenpainoin, joihin pitkä ja lämmin syksy suomalaiset kirvoitti. Siksi lienee turha odotella, että täällä Suomenlahden rannoilla pääsisimme nauttimaan Välimeren ilmastosta. Ainakaan ihan vielä. Ehkä jälkeläiset, neljännessä tai mahdollisesti viidennessä polvessa pääsevät osalliseksi iloitsemaan myös ilmastomuutoksen siitä puolesta.

Sellaista ei nimittäin edes Piruparka uskalla mennä julkisesti väittämään, ettei jonkinlaista muutosta ilmastossa – ihmisen edesottamusten seurauksena – täällä Telluksellamme olisi odotettavissa. Se lienee kuitenkin varmaa, että maapallo ne muutokset tulee kestämään, kun on kestänyt miljoonien vuosien aikana suurempiakin ilmaston vaihteluita. Ihmisten kestäminen saattaa muodostua ongelmaksi. Ainakin joissain osissa maapalloa.

Fatalismiin taipuvainen pessimisti saattaisi todeta, että luonto hoitaa ihmisen aiheuttaman kasvihuoneilmiön, planeettamme liikakansoituksen ja siinä sivussa monet muutkin ongelmat omalla, tehokkaalla tavallaan. Saattaahan se olla niinkin – tai sitten ei.

Posted by Piruparka at 01:21 AM | Comments (0)

helmikuu 02, 2007

MIELLEYHTYMÄ

Aika-ajoin tai itse asiassa melko, usein pakinan aiheet lähtevät liikkeelle mielleyhtymistä, joita tiedotusvälineiden välittämät uutiset herättävät palstanpitäjän korvien välissä. Saattaa kuulostaa oudolta tai suorastaan vinksahtaneen ajatusmaailman ilmentymältä kun kerron, että alkuviikosta Savon suunnalta tullut uutinen - että pelastautumissuunnitelman laatiminen asuntoihin liitetäisiin osaksi rakennuslupaehtoja - aiheutti tämän kirjoittajalle mielleyhtymän ulkovessaan!!!

Ajatus joka kodin pelastautumissuunnitelmasta sinänsä on loistava, vaikkei ihan uusi olekaan. Todettakoon, että tämänkin lehden palstoilla asiaa käsiteltiin jo yli 20 vuotta sitten eli 20.2.1986. Ei tosin rakennusluvan saamisen ehtona.

Ja sitten siihen mielleyhtymään. Kun uutisessa kerrottiin, että pelastautumissuunnitelma tulisi sijoittaa siivouskaapin oveen, pakinoitsijan mieleen tuli ensimmäisenä siis ulkovessa. Vanhemmat ikäluokat muistanevat, että ihmisten päivittäisiin käyntikohteisiin kuluvien ulkovessojen seinät usein tapetoitiin vanhoilla aikakausi- tai sanomalehdillä. Ehkä niiden tarkoitus oli estää kylmien talviviimojen pysyminen harvojen lautaseinien ulkopuolella tilanteessa, jossa osa kehosta jouduttiin olosuhteiden pakosta riisumaan paljaaksi, olivat pakkaset kuinka ankaria tahansa. Tuon eristystehtävän lisäksi noista lehdistä saattoi istunnon aikana lukea vanhoja uutisia tai mielenkiintoisia tarinoita, joskus jopa vuosikymmenten takaa. Ja samat tekstit tuli kerrattua useaan otteeseen. Olen kuullut ihmisistä, joiden lukuharrastukset saattoivat rajoittua lähes yksinomaan noiden vanhojen vessatapetteina olevien kirjoitusten lukemiseen.

Siivouskaapin ovi on varmasti oivallinen paikka sijoittaa kodin pelastautumissuunnitelma. Ongelma lienee kuitenkin se, että kovin harva sitä sellaisesta paikasta lähtee lukemaan ja ulkoa opettelemaan. Ja vaikka suunnitelman sijainti olisi kaikkien asukkaiden tiedossa, sen lukeminen vasta tulipalo- tai muussa pelastautumistilanteessa saattaa olla liian myöhäistä.

Edellä kerrottu, pelastautumissuunnitelman aikaansaama, mielleyhtymä ulkovessaan lienee ymmärrettävämpi, kun ehdotan, että pelastautumissuunnitelma sijoitettaisiin siivouskaapin oven ohella myös WC-tiloihin - lukuharrastusten kohteeksi. Toisin sanoen joko oveen tai seinään sille korkeudelle, missä se sattuu sopivasti kävijän silmään. Tärkeää asiaa tulisi kerrattua aina tarpeen mukaan.

Posted by Piruparka at 03:33 PM | Comments (0)

joulukuu 30, 2006

TULIPA SANOTTUA

Näin vuoden lopulla, ennen uuden alkua on tapana vilkaista olan yli ja hetken viivähtää tekemistensä parissa. Seuraavassa joitain Piruparan sanomisia vuonna 2006.

17.1., presidentinvaalien innoittamana tuli todettua: ”Odotan mielenkiinnolla, minkälaisiin mittasuhteisiin asettuu se Niinistön lanseeraama ’aikansa elänyt vastakkainasettelu’, kun kaksi ’työväen presidenttiä’ ottaa mittaa toisistaan”.

7.2. käsittelyssä olivat pätkätyöt: ”Kukapa nykyisten pätkätöiden ja muiden epätyypillisten työsuhteiden aikana edes kykenisi pätevöitymään siinä määrin, että se olisi palkanlisän peruste”.

11.4. tuli kirjoitettua: ”Suomalaiset mahtuisivat hulppeasti nykyistä puolta pienemmälle alueelle. Lopusta riittäisi raaka-ainetta metsäteollisuudelle, sinne sopisi luonnonsuojelualueita ja aarniometsiä. Olisi tilaa karhuille, susille ja valkoselkätikoille. Luonnollisesti sinne saisi muuttaa ja siellä asua, mutta ei siellä kunnallista byrokratiaa ja komeita kunnantaloja tarvittaisi”.

11.7. Piruparka kaipasi vanhaa kunnon lenkkimakkaraa toteamalla: ”Todennäköisesti lenkkimakkara ei tuolloin täyttänyt nykyisin terveysvaikutteiselle ravinnolle määriteltyjä laatuvaatimuksia, mutta ei se ollut sen tarkoituskaan”.

18.7. aiheena oli ministeri Haataisen kaipaamat naiskiintiöt pörssiyhtiöiden johtoportaassa: ”Olen täysin vakuuttunut, että myös Haatainen valitsisi sijoitustensa valvojaksi ensisijaisesti pätevyyttä kuin sukupuolta”.

25.7. tuli otettua kantaa vodkaan: ”Suomalaiset ovat kautta aikojen olleet paloviinan armoitettuja ystäviä. Viljan jalostaminen nestemäiseen muotoon kuului pitkään suomalaisten jokamiehen oikeuksiin”.

1.8. ruodinnassa olivat kansanedustajien palkat: ”Harha kansanedustajien runsaasta työtaakasta johtuu sitä, että he itse mielellään laskevat edustajan työhön kuuluvaksi kaiken poliittisen puuhastelun, edustuksellisen kekkuloinnin ja äänten kalastelun, jolla ei ole mitään tekemistä lainsäädäntötyön kanssa”.

8.8. jo näkyi EU-puheenjohtajuuden tiimoilla vallitseva työnjako: ”Ehkä pääministerillä ja ulkoministerillä on työnjako? Tuomioja hoitelee Lähi-idän tilanteen ja Vanhasen työsarkaan kuuluu maatalousnäyttelyt ja uuden naisystävän esittely kansalle”.

Posted by Piruparka at 07:25 AM | Comments (0)

joulukuu 28, 2006

”HYVÄ KYSYMYS”

Otsikonkaltaisen vastauksen - esitettyyn kysymykseen - kuulee usein.

”Hyvä kysymys” -toteamuksen jatkoksi, hyvä kysymys harvoin saa hyvän vastauksen. Menikö sekavaksi heti kättelyssä? Ei se mitään, niin meni itsellänikin, kun aloin pohtia ”hyvä kysymys” -problematiikkaa.

”Hyvä kysymys” – vastaus on pesiytynyt suomalaisen kielenkäytön olennaiseksi osaksi. Harvoin tulee edes ajatelleeksi, että tuon toteamuksen lähes yksinomainen tarkoitus on pyrkiä ohjailemaan kyselijää ja vaikuttamaan manipuloivasti tämän esittämiin mahdollisiin jatkokysymyksiin, antamalla ymmärtää, että kysyjä on nokkela, neuvokas ja jopa älykäs, kun kykenee tekemään noin hyviä kysymyksiä.

Hyväksi kysymykseksi usein väitetään kysymystä, johon ei osata tai ei ehkä haluta antaa vastausta. Tällaisessa tilanteessa vastaaja naamioi oman kykenemättömyytensä tai haluttomuutensa vastata kysyjän kehumiseksi, jolloin kyselijä kokee nokkeline kysymyksineen itsensä niin fiksuksi, että oman neuvokkuutensa lumoissa sotkeutuu omaan näppäryyteensä ja unohtaa kiusalliset, piinalliset tai muuten hankalat kysymykset, joihin haastateltava ei siis osaa tai ei halua vastata.

Tietysti hyvä kysymys voidaan kokea aivan totuudenmukaisestikin hyväksi kysymykseksi. Tuollaisessa tilanteessa ”hyvä kysymys” – lausahduksella palkitaan kyselijää ihan oikeasti hyvästä kysymyksestä, koska puhutettava pääsee loistamaan ja julkituomaan omaa tietämystään ja asiantuntemustaan. Julkisesti esitetyistä haastatteluista väitetään, että joskus - tai itse asiassa melko usein - tällainen ”hyvä kysymys” on sovittu jo etukäteen esitettäväksi, jolloin hyvä kysymys-kommentti kuuluu ”käsikirjoitukseen” ja on näin ollen vain osa lausutuista vuorosanoista.

Kysymyksiä maailmaan mahtuu. Hyviä, huonoja, tarpeellisia, tarpeettomia, turhia, vääriä, oikeita…, lista on loputon. Vähintään yhtä suuri määrä löytyy myös kysymyksiin annettuja vastauksia. On myös tärkeitä ja pitkälle tulevaisuuteen vaikuttavia kysymyksiä. Omakohtaisiin kokemuksiin perustuen Piruparka voi syvällä rintaäänellä todeta, että sen kaltaisissa tilanteissa kannattaisi aloittaa vastaaminen toteamuksella: ”Hyvä kysymys!” Tällaista toteamusta edellyttäviä kysymyksiä esittävät ihmiset usein virkansa puolesta ja ne alkavat yleensä sanoilla: Tahdotko sinä…?

Posted by Piruparka at 11:39 AM | Comments (0)

marraskuu 28, 2006

ONNITTELUT 90 VUOTIAALLE

Piruparka esittää onnittelut 90 vuotta täyttävälle Loviisan Sanomille. 90 vuotta on pitkä aika. Vai onko sittenkään? Luonnollisesti tuntuu kuluneen ikuisuus ajasta, jolloin Suomi eli viimeisiä aikoja suurruhtinaskuntana Venäjän tsaarin alaisuudessa. Toisaalta Neuvostoliittokin, jonka aika sekin tuntui monesta ikuisuudelta, romahti jo puolitoista vuosikymmentä sitten. Voitaneen siis syystä sanoa, että ainakin sananvapaus, jota Loviisan Sanomat kunniakkaasti edustaa, on pitkäikäisempi ja seisoo vahvemmalla pohjalla kuin ohimenevät, sananvapauteen vähintään nihkeästi suhtautuvat, poliittiset niin kutsutut instituutiot, jotka kaatuvat ja tukehtuvat omaan mahdottomuuteensa.

Toisaalta eihän 90 vuotta ole kuin hieman runsaasti naisen keski-ikä nyky-Suomessa. Miehet kaatuvat hieman nuorempina. Kun Piruparka syntyi, Loviisan Sanomat eleli jo voimiensa tunnossa runsaan kolmenkympin ikäisenä. Subjektiivisesti ajatellen, ei tuo tilanne niin hirveän kaukana takanapäin ole. Puhumattakaan siitä, että Lovari oli nykyikäänsä noin 25 prosenttia nuorempi, kun tämän kirjoittaja kynäili sen sivuille ensimmäisen tarinansa. Ei tosin Piruparkana. Ja sekin tuntuu tapahtuneen vasta äskettäin.

Myönnän harmikseni, että en tunne juurikaan Loviisan Sanomien historiaa edes sen uudemmalta ajalta - 90 vuoden takaisista alkuajoista nyt puhumattakaan. Toivotaan, että tämä, lehden juhlanumero tuo omalta osaltaan jotain valaistusta sivistyksessäni ammottavaan mustaan aukkoon. Kovin vilkasta mielikuvitusta ei kuitenkaan tarvita, kyetäkseen kuvittelemaan, minkälaista oli suomenkielisen lehden perustaminen tsaarinaikaisen Venäjän ruhtinaskunnan, ruotsinkieliseen pikkukaupunkiin nimeltä Loviisa. Kerrotaan, ettei Loviisa pelkästään kielirakenteeltaan ollut tuolloin nykyistä huomattavasti ruotsinkielisempi, vaan myös asenteiltaan roimasti ruotsinmielisempi, joten suomenkielisen lehden alkutaival ei tainnut olla kovinkaan ruusuinen.

Loviisan Sanomien historiaan - joka on vain vuotta vanhempi itsenäisen Suomen historiaa - mahtuu varmasti monia tasavallan historiaa sivuavia ja myötäileviä tapahtumia. Näin ollen voidaan hyvällä syyllä sanoa, että Suomen historia on myös Loviisan Sanomien historiaa. Ja ehkä joiltain osin jopa päinvastoin, kukapa sitä tietää?

Ja lopuksi vielä kerran. Lämpimät onnittelut päivänsankarille.

Posted by Piruparka at 07:21 AM | Comments (0)

marraskuu 07, 2006

SVENSKA DAGEN

Tätä kirjoitettaessa, tämänvuotinen ruotsalaisuuden päivä on juuri valkenemassa. Vaikka ruotsalaisuuden päivä ei tämän kirjoittajassa herätä mitään juhlatunnelmia, on myönnettävä, että hieman se aina hämmentää.

Ruotsalaisuuden päivää uskotellaan usein vietettävä ruotsinkielen juhlapäivänä Suomessa. Mieleen tulee kysymys, miksi sitten juhlitaan ruotsalaisuuden päivää? Ruotsalaisuus ja ruotsinkielisyys kun eivät Suomessa liene synonyymejä keskenään? Jopa moni suomenkielinen mieltää ajatuksen, että ruotsalaiset asuvat Ruotsissa, mutta vähemmistö suomalaisista on äidinkieleltään ruotsinkielisiä.

Hieman häkellyttää myös se, että ruotsalaisuuden päivää juhlitaan Ruotsin kuningas Kustaa II Adolfin – 6.11.1632 Lüzenin taistelussa tapahtuneen kuolinpäivän – muistoksi. Ellei juhlinnan aiheena – kuten joskus väitetään – ole se, että mainittu kuningas Eurooppaa valloittaessaan, tuli tapattaneeksi lukemattomat määrät nimenomaan suomalaisia.

Piruparka, joviaalin luonteensa mukaisesi, suo toki Suomen ruotsinkieliselle vähemmistölle omat juhlansa siitä huolimatta, että hämmennystä edelleen aiheuttaa tieto siitä, kuka loi aatteellisen pohjan ruotsalaisuudenpäivän vietolle. Mainitun henkilön, Helsingin yliopiston ruotsin kielen professori Axel Olof Freudenthalin (1836–1911), ajatukset suomalaisista olivat vähintäänkin outoja. Yksi pakinapalsta ei riitä noille ajatuksille ja todettakoon nyt malliksi vain pari Freudenthalin kannanottoa: ”Ruotsalaisen talonpojan mielestä suomalainen ammattitoveri on alempi olento, erämaiden pölkkypää, joka kaikissa suhteissa on hänestä jäljessä” tai ”Suomalaiset eivät olleet voineet, rotunsa jäsenkantaa kun olivat, luoda ennen ruotsalaisten valloitusta mitään omintakeista kulttuuria”.

Tämäntyyppisten (rasististen) ajatusten haltija mielipiteineen oli valittu juhlapuhujaksi ensimmäisessä ruotsalaisuuden päivän juhlatilaisuudessa 98 vuotta sitten. Tulkoon todetuksi, että Freudenthalin aatetta ansiokkaasti edistäneitä palkitaan edelleen Axel Olof Freudenthal-mitalilla, josta kunnianosoituksesta on päässyt osalliseksi myös moni itäuusmaalainen.

Tämän pakinan ilmestyessä ruotsalaisuuden päivä on tältä vuodelta ohi. Sen vietto tulevia sukupolvia tuskin enää hämmentää. Sen verran katoavaa kansanperinnettä ruotsinkielisyys Suomessa on.

Posted by Piruparka at 04:52 AM | Comments (0)

marraskuu 02, 2006

MYSTINEN HUHTINIEMI

Tiettävästi ensimmäiset lehtijutut Lappeenrannan Huhtiniemestä löydetyistä ihmisen luista on julkaistu jo 35 vuotta sitten. En tarkkaan muista koska itse kuulin Huhtiniemestä ensimmäisen kerran – ehkä 3-4 vuotta sitten. Vanhat luut eivät sinänsä herättäneet kiinnostusta, vaan se salaperäisyyden ja harhautustenkin verho, mikä aiheen tiimoilla tuntui liikkuvan. On toki ymmärrettävää, etteivät kaikki kansan keskuudessa kiertävät legendat anna aihetta ryhtyä yksityiskohtaisiin tutkimuksiin ja suuritöisiin kaivauksiin, mutta Huhtiniemestä on ollut olemassa jonkinasteista faktaa todellisine henkilöineen, jonka pohjalta on syntynyt suuret määrät kirjoituksia ja muita julkaisuja.

Nyt sitten tiedetään, että yksittäisten luiden lisäksi on löytynyt kokonaisia luurankoja. Luut ovat luita, mutta legendat ovat saaneet lihaa ympärilleen. Vaikka vielä ei ole varmuutta siitä, miltä ajalta luut mahdollisesti ovat peräisin, mielenkiintoista on, että luurankojen löytymiseen asti kerrottiin, että jatkosodan aikana teloitettiin virallisesti ainoastaan 46 henkilöä. Mistään arkistoista ei löydy mainintaa sotilaskarkureiden joukkoteloituksista Lappeenrannassa, joka tutkijoiden mukaan on selvä osoitus siitä, ettei mitään joukkoteloituksia ole tapahtunutkaan.

Montaa päivää ei luurankojen löytymisestä ehtinyt kuitenkaan kulua, kun historiantutkija Juhani Tasihin tiesi kertoa arkistodokumentista, jonka mukaan päämajasta kesäkuun 20 päivänä 1944 oli lähetetty - Erik Heinrichsin allekirjoittama - sähke, jossa määrättiin, että ”ankarintakin aseellista pakkokeinoa käyttäen” karkurit on palautettava järjestykseen. Todettakoon, että lakimuutos, jonka mukaan karkuruudesta voitiin rangaista kuolemalla, tuli voimaan vas