Aihepiiri: Omat kokemukset

lokakuu 21, 2008

TAUDIN KUVA

Aikaa on kulunut lähes kuusi ja puoli vuotta siitä, kun tällä samaisella palstalla toukokuussa 2002 julkisesti julistin lopettavani tupakanpolton. Kun kaivoin esiin tuon vanhan tarinan havaitsin, että parin viikon koettelemuksen jälkeen keskityin pakinassani kuvailemaan lähinnä tupakan vieroitusoireita, joita vertasin siinä vaiheessa kaksi viikkoa kestäneeseen krapulaan. Erona kuitenkin se, että yleensä kankkusen – ankarankin sellaisen – tietää joskus loppuvan. Tupakan vieroitusoireiden päättymisestä ei tuolloin ollut tietoakaan.

Yksi syy yli 40 vuotta jatkuneen tupakoinnin lopettamiseen oli todettu COPD eli tupakoitsijoiden ”ammattisairaus”, keuhkoahtaumatauti. Taudin astetta kuvaava diagnoosi määritteli sairauden keskivaikeaksi ja tutkimuksen tehnyt erikoislääkäri totesi, että tauti ei parane koskaan. Sen kehittymistä voi hidastaa ja omaa oloa helpottaa tupakoinnin lopettamisella.

Se, miksi palaan aiheeseen, johtuu parisen viikkoa sitten saamastani kutsusta osallistua tutkimukseen, jonka tarkoituksena oli testata lääkitystä edellä mainittuun tautiin. Olin ilmoittautunut kyseiseen tutkimukseen, koska halusin tietää, mitä keuhkoissani on tapahtunut näinä kuluneina, runsaana kuutena vuotena. Kiinnostuksen kohteena siis oli, millä vauhdilla parantumattomaksi luokiteltu tauti oli vuosien varrella edennyt? Täytin – asuinpaikkakuntaa lukuun ottamatta – myös testin osallistumiseen asetetut ehdot.

Asianomaisessa keuhkosairauksien tutkimusyksikössä kuitenkin todettiin, että minua ei kelpuuteta mukaan tutkimukseen. Se ei sinällään yllättänyt. Koska osallistujien kelpoisuus testattiin etukäteen, niin sellainenkin mahdollisuus aina on olemassa.

Syy, joka esti osallistumiseni tuohon tutkimukseen, yllätti proosallisuudellaan. En ollut tarpeeksi sairas. Jostain syystä keskivaikean keuhkoahtaumataudin diagnoosi oli muuttunut kehitysasteeltaan juuri ja juuri lievän taudinkuvan oireet täyttäväksi.

Sanomattakin lienee selvää, että tuollainen tieto oli miellyttävää kuultavaa. Kun kysyin, voisiko diagnoosin paraneminen johtua siitä, että lopetin tupakoinnin pian sairauden toteamisen jälkeen, vastaus oli kieltävä. Omalla vajavaisella käsityskyvylläni olin ymmärtävinäni, että keuhkoahtaumatauti on edelleen parantumaton ja kehitys kulkee aina huonompaan suuntaan. Vauhdissa, millä tauti etenee, voi toki olla eroja.

Mieltä jäi vaivaamaan kaksi erilaista diagnoosia. Mihin siis uskoa? Herää kysymys, onko taudin kuvan määrittelyssä tapahtunut muutoksia, vai ovatko mittauslaitteet parantuneet, kun parantumattomaksi luokitellun taudin kuva on vuosien varrella muuttunut keskivaikeasta lieväksi?

Posted by Piruparka at 02:33 AM | Comments (0)

syyskuu 19, 2008

JÄLKITAUTI

Muistelen jokunen kuukausi sitten lukeneeni tutkimuksesta, jonka aihe käsitteli jälkitautia nimeltä krapula. Siinä väitettiin, että on ihmisiä, joille mainittu sairaus on tuiki tuntematon vaiva. Siitäkin huolimatta, etteivät nämä mainitut onnekkaat mitään kuppiin sylkijöitä olleet, varsinaisesta raittiudesta puhumattakaan.

Aina on väitetty, että krapulan aste on suoraan verrannollinen nautittuun alkoholimäärään, riippumatta lainkaan esimerkiksi siitä, mitä on tullut juotua. Tuossa lukemassani artikkelissa mainittiin, että tutkimus oli tehty henkilöillä, jotka joivat itsensä keskimäärin yhden promillen humalaan.

Vuosikymmenten kokemuksen antamalla varmuudella voin kyseenalaistaa sen, onko yhden promillen humalatila kunnon humala lainkaan. Jossain kun jotkut viisaat ovat laskeneet, että keskiverto mies on promillen kännissä juotuaan 3-4 kolmostuoppia.

Ja mikä sitten lasketaan krapulaksi? Jos krapulaksi väitettään olotilaa, jossa illan juhlimisen jälkeen aamun tuntemukset ovat jano ja kiusallinen pään jomotus, ei välttämättä edes puhuta taudista nimeltä krapula. Ennen tupakointikieltoa, illan tupakansavuisessa ravintolassa istunut henkilö saattoi saada tuonkaltaisia oireita, vaikkei olisi nauttinut alkoholia pisaraakaan.

On myös väitetty, että krapulaan ei ole lääkettä, ellei sellaiseksi lasketa krapularyyppyä. Näinköhän? Takavuosina eräs vanha ystävä otti aikamiesten matokuurin eli kolmen viikon ajan hän päivät kittasi kaksin käsin viinaa ja yöt nukkui Piruparan sohvalla. mainitunlaisen taistelukokemuksen jälkeen kaveri oli sellaisessa kunnossa, että jouduin tilaamaan hänelle ambulanssin. Paikallisessa terveyskeskuksessa todettiin tila sen verran vakavaksi, että miehen tie jatkui samalla kuljetuksella suoraan silloiseen HYKS:iin. Kun seuraavana aamuna soittelin ukon perään, hänet kerrottiin kotiutetun jo aamulla aikaisin.

Puolen päivän tietämissä kaveri ilmestyi jälleen soittelemaan meikäläisen ovikelloa ja kertoi, että sairaalassa pistivät piikin persuksiin ja nyt olo oli, kuin ikinä ei olisi viinaan koskenutkaan.

Uskottavahan se oli. Ei kolmen viikon ryyppyputken aikana hankittu jälkitila kaikkoa kahdessatoista tunnissa ilman teholääkitystä. Mikä se oli, siitä minulla ei ole aavistustakaan.

Takaisin alkuun. Eli olisiko ihmisiä, jotka eivät sairastu krapulaan. Olen vakuuttunut, että sellaisia ihmisiä on toki olemassa, jotka yhden illan ja yhden promillen – niin sanotun – humalatilan jälkeen eivät krapulasta tiedä mitään. Mutta sellaista teräsmiestä, joka selviää kolmen viikon rankasta ryyppyputkesta sairastumatta, ei takuuvarmasti löydy. Jos joku on toista mieltä – ilmoittautukoon.

Posted by Piruparka at 01:55 AM | Comments (0)

elokuu 26, 2008

TAPAHTUI 40 VUOTTA SITTEN

Elettiin elokuuta 1968, jolloin silloinen Neuvostoliitto näytti, mitä mieltä se oli Prahan kevääksi kutsutusta demokratisoimisprosessista. Sen hyökkäys Tsekkoslovakiaan sai monet suomalaiskäsitykset muuttumaan itäisen naapurimaan toimintatavoista.

Tämän kirjoittaja oli tuolloin suorittamassa varusmiespalvelustaan Turun Laivastoasemalla. Silloinen toimenkuvani käsitti ryhmänjohtajan tehtävät kaksikerroksisen ”kivilaivan” alokaskomppaniassa. Kun ensimmäiset uutiset Varsovan liiton panssarien hyökkäyksestä Tsekkoslovakiaan saapuivat, erilaiset huhut ja spekuloinnit niiden pohjalta lähtivät liikkeelle.

Väitettiin muiden muassa, että laivapalveluksessa olleiden lomia oli peruutettu. Huhut tiesivät myös kertoa, että joihinkin laivaston aluksiin oltiin kiireellä asentamassa sotatilanteeseen sopivaa tykki- ja muuta asiaan kuuluvaa taisteluvarustusta. Suomenlahdella kerrottiin liikkuvan runsaasti neuvostoliittolaista sotalaivastoa. Minkäänlaista virallista tiedotetta ei kuitenkaan annettu. Muka ”sisäpiiritietoihin” perustuvat, monenlaiset huhut levisivät vauhdilla. Mitään konkreettista näyttöä emme me kouluttajatehtävissä palvelevat tällaisista toimista kuitenkaan saaneet.

Jälkeenpäin on tosin selvinnyt, että eivät nuo huhut ja niiden pohjalta syntyneet spekulaatiot ihan tuulesta temmattuja olleet. Neuvostoliiton sotilaallinen aktiivisuus todella lisääntyi myös Suomen lähi- ja merialueilla. Erityisesti Suomenlahden tiedetään olleen neuvostoliittolaislaivaston lisääntyneen liikehdinnän kohteena.

Suomessa, kansalaisten ja myös monien poliitikkojen keskuudessa, Varsovan liiton toimiin suhtauduttiin erittäin kriittisesti. Mielenosoituksista osansa sai myös Turussa sijaitseva Neuvostoliiton konsulaatti.

Ainoat, noiden tapahtumien seurauksena syntyneet, omakohtaiset kokemukset itselleni syntyivät tuollaisesta mielenosoituksesta. Jouduin näet päivystävän aliupseerin ominaisuudessa osallistumaan tuolloin myös niin sanotun katupartion (katujyrä) kierroksiin. Ehdoton ohje oli, että kovin lähelle Neuvostoliiton konsulaattia ja siellä mahdollisesti mieltään osoittavia ihmisiä ei saanut mennä. Toisaalta käsky kuului, että on varmistettava, että varusmiehiä ei ole mukana mielenosoituksessa. Käskyä oli noudatettava ja vaikka yritimme pysyä mahdollisimman etäällä, mielenosoittajajoukko havaitsi sotilasajoneuvon ja se sai tunteet kuumenemaan entisestään ja siitä oli syntyä isompikin hässäkkä. Tapahtumasta kuitenkin selvittiin pienellä tönimisellä ja parilla mustelmalla. Varusmiesten läsnäolo jäi kuitenkin varmuudella toteamatta.

Posted by Piruparka at 01:10 AM | Comments (0)

elokuu 19, 2008

TULIPA NÄHTYÄ

Todettakoon heti alkuun, että en missään tapauksessa kuulu niihin ihmisiin, jotka ovat ylenpalttisen kiinnostuneita asumiseen liittyvistä uusimmista trendeistä ja virtauksista. Puhumattakaan, että vuosittain järjestettävät asuntoessut olisivat tilaisuus, johon olisi ehdottomasti päästävä tutustumaan.

Kun yli kolme vuosikymmentä sitten kävin syntymäkotikaupungissani Vaasassa tutustumassa mainitun tapahtuman antiin – jolloin ne siellä ensimmäisen kerran järjestettiin ja ympyrä tavallaan sulkeutui runsas viikko sitten, kun tämänvuotisten asuntomessujen päätöspäivänä olin tilaisuudessa perehtyä tämänkertaiseen tapahtumaan.

Otsikosta voi päätellä, että tapahtuma ei tällä(kään) kertaa juuri innostanut. Vaikka joitain hajanaisia ja huomionarvoisia yksityiskohtia, kuten lämmitykseen liittyviä fiksuja ratkaisuja esiteltiinkin, kokonaiskuva messuista oli lähinnä alakuloinen.

Joku voi olla sitä mieltä, että alakulon oireet johtuivat pelkästään vallitsevasta hintatasosta. Asuntomessutalon hankkiminen kun edellyttäisi mutu-tuntumalla keskimäärin runsaan puolen miljoonan euron rahoitusvalmiutta. Ehkä se oli yksi syy apeuteen. Kovin paljon eivät lohduttaneet edes komeat merinäköalat, kun tietää, että maa kohoaa noilla seuduilla noin metrin sadassa vuodessa ja veden syvyys kaupunginlahdella lienee nykyisin runsaan puolen metrin luokkaa.

Asuntomessutaloissa jäi vaivaamaan myös huoneiden ja muiden tilojen keskinäinen epäsuhta. Tilaa oli uhrattu käytäviin, auloihin, halleihin ja korkeisiin oleskelutiloihin, jotka saivat yksittäiset työ-, makuu- ja lastenhuoneet vaikuttamaan ahtailta kopperoilta. Jotkut, lähes seinän levyiset ja 6-8 metriä korkeat ikkunat panivat vanhan ikkunanpesijän pohtimaan sitä, miten on ajateltu ikkunoiden puhtaanapito hoitaa. Kotikonstein se tuskin onnistuu. Ehkä joku jossain on suunnitellut tarkoitukseen sopivan ja myös sisätiloihin soveltuvan nostolavalaitteen.

Käytännössä kuitenkin kaikkein eniten ärsytti asuntomessuille levinnyt terassivillitys. Jos asumisneliöitä oli tuhlattu moninaisiin käytäviin, halleihin ja auloihin, suurin haaskaus näkyi erilaisissa terasseissa, joita pihan korvikkeena löytyi lähes joka talosta. Moni ravintola olisi kateellinen moisista alueista. Suomen kesä ja terassiaika ovat kuitenkin kovin lyhyitä ja vaikka talvet nykyisin ovat entisistä ajoista muuttuneet, kolme neljäsosaa vuodesta on terassioleiluun kelpaamatonta. Olen toki itsekin viehättynyt terassielämään hyvässä seurassa eikä ajatus kesäisen auringonlaskun seuraamisesta omalta terassilta toki kuulosta hullummalta. Lumityöt lienevät kuitenkin suurin nautinto, joihin asuntomessuterasseilla on syytä varautua.

Posted by Piruparka at 12:36 AM | Comments (0)

toukokuu 13, 2008

LUOMUA TYRKYLLÄ

Noin vuosi sitten tuli tällä palstalla otettua kantaa kaiken aikaa lisääntyvään luomutarjontaan. Kerroin silloin ostaneeni vahingossa luomu-porkkanoita, havaitsematta muuta eroa kuin hinnan, niin sanottuihin ”luomuttomiin” porkkanoihin. Kerroin myös, kuinka luomusämpylöiksi mainostetut ja ulkonäöltään herkulliset leivonnaiset osoittautuivat täysin mauttomaksi (suolattomaksi) jauhomössöksi.

Vuoteen en ole sekaantunut luomu-sanalla markkinoituihin tuotteisiin. Sattui kuitenkin tässä muutama päivä sitten, ruokakaupassa käydessä, silmään mainos luomumakkarasta, jota kutsuttiin saunalenkiksi. Kaltaiselleni lihansyöntikulttuurin kannattajalle ja jo geeniperimänkin perusteella, makkaransyöjäheimoon kuuluvalle, sana luomu – makkaran ja saunalenkin yhteydessä – kuulosti luonnottomalta – suorastaan pyhäinhäväistykseltä.

Mutta minkä sitä mies luonnolleen voi. Kun on tullut syödyksi niin karhun kuin kamelin ja jopa kengurun lihaa, olihan se ostettava kokeilumielessä, lenkki luomumakkaraa. Silläkin uhalla, että odotettavissa saattaisi olla karvas pettymys. Sämpyläkokemuksen muistot kun olivat vielä elävänä mielessä.

Suomalaisella lenkkimakkaralla, niin sanotulla ”Hampparin väärällä”, on kunniakkaat perinteet paitsi makunsa, myös hintansa puolesta. Ehkä tuon nimen lähtökohdat olivat juuri siinä, että lenkkimakkara, paitsi mainion makunsa, myös hintansa takia, sopi sanotun yhteiskuntaluokan kukkarolle. Luomulenkistä on kuitenkin tehty eliitin ruokaa. Rahvas ei sitä ravinnokseen tule kokeilukappaletta enempää hankkimaan. 10,90 euron kilohinnalla kun saa lähes mitä tahansa kokolihaa – härän sisäfileetä ehkä lukuun ottamatta.

Entä sitten tärkein eli maku. Myönnän rehellisesti, että maku oli hyvä. Muistui mieleen sen oikean Hampparin väärän maku. Yhtä rehellisesti on sanottava, että en usko maun olevan peräisin makkaran valmistukseen käytetystä naudan- tai sianlihasta, kamarasta tai maitojauheesta eikä edes perunajauhoista. Joiden on tässä tapauksessa luonnollisesti oltava kaikki luomuperäisistä lähteistä eli luomuheinällä syötetyistä lehmistä ja luomusianruoalla syötetyistä sioista sekä luomuviljelyn säännöillä kasvatetuista luomuperunoista.

Maku makkaraan, oli se sitten luomuperäistä tai perinteistä hampparituotetta, tulee vain ja ainoastaan siihen käytetyistä mausteista, joista suola on yksi olennaisimmista. Päinvastoin, kuin edellä kerrotuissa sämpylöissä, luomumakkaraan maustamiseen oli käytetty ainakin oikea määrä myös suolaa, jota monista nykyisistä makkaratuotteista puuttuu. Ennustan, että luomustatuksella, erittäin hintavaksi saadusta, hampparinväärän makuisesta lenkkimakkarasta, tulee vielä herrojen herkku.

Posted by Piruparka at 02:16 AM | Comments (0)

huhtikuu 18, 2008

NOSTOVÄKEEN

Jo keisarillisesta käskykirjeestä aikanaan alkunsa saaneessa Suomen Sotaväessä (1881–1905), sotaväki jakaantui aktiivijoukkoihin (vakinainen väki), reserviin ja nostoväkeen. Kahden ensimmäisen merkitys on selvä. Ja kolmannenkin periaatteessa – paitsi nimen osalta. Mistä sanan ”nostoväki” historia ja alkuperä ovat lähtöisin ja mihin se viittaa. Ainakaan tämän kirjoittajalle ei nykykielessä avaudu mitään suoranaista yhteyttä sanojen nosto tai nostaminen ja toisaalta maanpuolustushenkilöstön välillä.

Tarkoitus oli aloittaa tämän päivän pakina sanoilla: Nyt on vähän. Eli parin päivän kuluttua Piruparalla tulee mittariin lukema, jota edellytetään, että kalenterivuoden päättyessä olisi mahdollista siirtyä porukkaan, jota nostoväeksi – ihan virallisestikin – kutsutaan. Se tarkoittaa, että 40 vuotta jatkunut Suomen puolustusvoimien reserviläisyys päättyy.

Nostoväkeen siirtyminen tapahtunee virallisella tasolla ilman sen suurempia seremonioita. Jossain esikunnassa joku siirtää paperin tai pari yhdestä arkistokansiosta toiseen ja asia on sillä selvä. Huomattavasti juhlallisempi tai ainakin huumorisävytteisempi oli tapahtuma 1968, kun Piruparka lähti varusmiesaikansa loputtua, kohta päättyvään reserviin. Paikka oli Pansio ja Turun laivastoasema. Silloin matka Turun rautatieasemalle taittui kahdella taksilla, joista toisessa matkasi mies ja toisessa virallinen asiakirja todisteena siitä, että siirtyminen reserviin tapahtuu laillisesti eli sotilaspassi.

Eipä tuosta kymmeniä vuosia jatkuneesta reserviläisyydestä ole haitaksi asti ollut. Vielä vähemmän vaivaa tullee olemaan komennuksesta nostomieheksi. Eli mitäpä tässä muuta voi kun todeta, että samalla tavalla se on mennyt – sotilaallinen karriääri – kuin monilla muillakin, suuriin ikäluokkiin kuuluvilla miespuolisilla suomalaisilla eli siirtyminen nostoväen kolmannesta luokasta nostoväen ensimmäiseen luokkaan, ilman sen suurempia sotilaallisia ansioita. Noiden kahden nostoväen väliin ei ole mahtunut suuria sankarisuoritteita tai muita sodassa saavutettavia näyttöjä urhoollisuudesta. Ei päästy taistelujen tiimellyksessä todistamaan sen enempää rohkeutta kuin maanpuolustuksellista taistelutahtoakaan. Näin siinä pääsi käymään ja sankar’teot jäivät seuraaville sukupolville.

Tuo tarkoitus aloittaa päivän teksti sanoilla: ”Nyt on vähän”, voidaan katsoa toteutuvan toisessakin merkityksessä. Samaan aikaan, kun ikä mahdollistaa nostoväkeen siirtymisen, alkaa Piruparan elämässä vaihe, jota kutsutaan ajaksi kuudenkympin ja kuoleman välissä. Nähtäväksi jää, kuinka vähän se vähän on. Nostetta autuaampiin pakinoitsijapiireihin ei ole tullut hankituksi, joten suhdanteet näyttävät niiltä osin pikemminkin lasku-, kuin nostoväen suuntaan.

Posted by Piruparka at 03:17 PM | Comments (0)

huhtikuu 11, 2008

KOKEMUKSESTA

Kokemus ymmärretään yleensä myönteisenä asiana. Mitä enemmän on kokemusta, sitä parempaa menestys todennäköisesti on, vaikkapa työelämän piirissä. Näin äkkiä ei tule mieleen ensimmäistäkään sellaista asiaa tai tilannetta, missä kokemusta voisi pitää hidasteena tai peräti esteenä asioiden etenemiselle.

No, ehkä vannomatta taitaa kuitenkin olla paras. Eräänlaisena välähdyksenomaisena oivalluksena tuli mieleen, että ihmisten keskeisissä kosimisrituaaleissa, ainakin miespuolisella kosijalla saattaa mielessä liikkua toiveita kosinnan kohteen mahdollisimman vähäisestä kokemuksesta. Muissa tilanteissa kokemattomuudesta tuskin kenellekään on hyötyä.

Kokemuksista muotoutuu ajan mittaan myös muistoja. Muistoilla on merkitystä viimeistään silloin, kun kokemusten kokemiset alkavat harventua ja jossain vaiheessa loppuvat todennäköisesti kokonaan. Sitä silmällä pitäen, kokemuksia kannattaa hankkia. On jotain mitä muistella, kun se aika joskus on käsillä.

Mutta, kuten todettu, kokemusta arvostetaan erityisesti työelämän piirissä. Alan miehet – joilla kiistatonta kokemusta toki löytyy – eivät silti taida olla kovin potentiaalista ainesta työtyömarkkinoilla. Näin voisi olettaa. Kokemuksesta voin kuitenkin todeta, että muunkinlaisia kokemuksia on tullut koettua, joista seuraavassa yksi esimerkki.

Joskus, tuolla ”muinaisen” 1970-luvun puolenvälin tienoilla, tämän kirjoittaja istuskeli syntymäkotikonnuillaan Pohjanmaalla, melko taajaan, alan miesten ja toki naistenkin suosimassa ravintolassa, jota paremman kansan suulla kutsuttiin häpeämättömästi juottolaksi.

Kun aikansa kuluttaa kapakan penkkiä ja naamavärkki alkaa tulla henkilökunnalle tutuksi, saattaa käydä niin kuin ylle merkitylle. Lähtiessäni eräänä iltana ulos puheena olevasta krouvista, palttoovahdin tehtäviä hoiteleva eteisvahtimestari totesi, ilmeisen syvällisesti asiaa pohdittuaan:

– Kuulehan Piruparka, kun sä nyt muutenkin täällä istut ja kulutat aikaasi, niin sama kai se on, vaikka istuisit täällä eteisen puolella. Katsoisit vähän noiden palttoiden perään ja siinä sivussa vahtisit toisella silmällä hiukan myös järjestyksen säilymistä. Kai sitä mies mieluimmin tienaa tuplasti tai triplasti sen, mitä joutuu maksamaan, kun tislaa olutta kehonsa läpi ravintolan pisuaariin ja sitä kautta viemäriin.

Melkoisen hyvä perustelu. Ja uskokaa tai älkää, siten siinä sitten kävi, että Piruparka siirtyi salin puolelta eteiseen ja seuraavat, runsaat viisi vuotta seisoskeli oto. tuon juottolaksikin kutsutun ravintolan eteisessä ja ovella, keräten kolikoiden ja joskus vähän isompienkin tippien ohella, myös melkoisesti kokemuksia. Kunhan vaan joskus ehtisi niitä muistelemaan.

Posted by Piruparka at 12:46 AM | Comments (0)

maaliskuu 14, 2008

KUUDESSADAS

Kun vuonna 2001 kirjoitin ensimmäisen pakinani Loviisan Sanomiin, homma lähti liikkeelle vain ja ainoastaan laiskuudesta. Olin näet komennettuna työttömille työnhakijoille järjestettyyn pakkokoulutukseen, joka suurimalta osaltaan muodostui palkattomasta työharjoittelusta, jota jokainen kurssilainen sai hankkia itselleen, mistä lystäsi. Pohtiessani omalta osaltani työharjoittelupaikkaa, olettamukseni oli, että pakinan rustaaminen, kaksi kertaa viikossa ilmestyvään paikallislehteen ei voisi aiheuttaa niin suuria henkisiä vaurioita, että se, työvoimaansa ilman asianmukaista korvausta jakavalle, olisi korvaamattoman kohtalokasta.

Olettamus oli sekä oikea, että väärä. Kun tämä teksti on valmis, 600 pakinan raja on rikottu. Henkisiltä vaurioilta kirjoittaja on todennäköisesti säästynyt (lopullisen arvion jätän muiden tehtäväksi). Lukijoilla on saattanut olla vaikeampaa? Totaalisesti pieleen meni otaksuma siinä, että parin pakinan rustaaminen viikossa hoituisi jotenkin helposti. Itse asiassa vain harvoin teksti on syntynyt kivuttomasti ja ilman ongelmia.

Kotimaisen politiikan seuraaminen on vuosikymmeniä kuulunut Piruparan harrastuksiin, joten aiheita siltä suunnalta on ollut tarjolla. Tosin melko kapea-alaisesti. Nimet Vanhanen ja Kanerva ovat viime aikoina antaneet toki aiheentynkää, mutta kuten todettu, ei kovin monipuolisesti.

Pitkittynyt viidenkympin villitys tuntuu vaivaavan Vanhasta, ja hän on hakevinaan oikeutta yksityiselämälleen. Vakuuttavuutta vaan puuttuu ja haiskahtaa hieman oikeuden halveksimiselta, kun yksi oikeudenkäynti on kesken, uusi yksityiselämä on taas kierteessä ja julkisesti esiteltävänä.

Ulkoministeri taas hätinä on selvinnyt omasta viidenkympin villityksestään, kun jo pukkaa kuudenkympin kullitusta. Tekstiviestittely on tietenkin turvallista. Ei kovin vakuuttavaa kuitenkaan sekään. Eli ei mitään uutta auringon alla. Kovin vaan ovat pitkäpiimäisiä ja ennalta arvattavia, nämä nykyiset ministeritason seikkailut (etten sanoisi sikailut).

No, aihe on löydettävä ja löytyihän sitä pätkä vanhasta kunnon ministeriaiheesta tähänkin tekstiin, ettei ihan koko palstatilaa tarvitse itsestään kirjoittamiseen käyttää. 600 kertaa tuo tila on kuitenkin täyttynyt eri aiheista. Joskus puserrus on vaatinut isompaa ja joskus hieman pienempää vääntöä. Niin sanotusti lonkalta, ei tekstiä ole syntynyt koskaan.

Tässä tämän tarinan lopuksi on kiitettävä lukijoita pitkämielisyydestä, ehkä sitä vielä palstantäytettä irtoaa jatkossakin – kun oikein yrittää.

Posted by Piruparka at 06:09 AM | Comments (0)

maaliskuu 04, 2008

ELOKUVAMUISOJA

Sattuneesta syystä, olen jo pitkään kulkenut, ellei nyt aivan päivittäin, niin muutaman kerran viikossa kuitenkin paikallisen elokuvateatterin ohi, sen herättämättä minkäänlaisia ajatuksia tai mielikuvia. Mistä lie, aivolohkon uumenista, tässä päivänä eräänä elokuvateatterin mainoskuvia vilkaistessani, tulla mieleen, että koskahan sitä on tullut viimeksi käytyä elokuvissa. Äkkiä laskien edellisestä elokuvissakäynnistä on kulunut 8 – 9 vuotta. Kun ajatus eteni, havaitsin hämmästyksekseni, että viimeksi kuluneiden 30 vuoden aikana elokuvissa käyntejä on kertynyt ehkä vain puolisen tusinaa eli keskimäärin yksi elokuvissakäynti viittä vuotta kohden. Määrässä ei välttämättä olisi mitään ihmettelemistä, ellei tietäisi, että tämän kirjoittajaa saattoi elämänsä eräässä vaiheessa pitää elokuvien suurkuluttajana.

Elettiin 1960-luvun alkua, jolloin television katselu rajoittui radioliikkeen näyteikkunan takaa tuijotettuun, lumisateen kyllästämän, testikuvan seurantaan. Radion kuuntelu kotona ei kiinnostanut pätkääkään, joten noina aikoina ja vallitsevissa olosuhteissa 13-vuotiaan nuoren miehen asianharrastus kohdistui mitä suurimmassa määrin elokuviin. Pulmia kuitenkin oli tasan kaksi. Puuttui rahaa sekä ikää. Kuinka nuori mies voi päästä katsomaan lapsilta kiellettyjä elokuvia, kun hänellä ei ollut käytettävissään edes pääsylipun hintaa.

Vaikka sellaista sanaa kuin innovatiivisuus, tuskin noina aikoina edes tunnettiin, kekseliäs oivallus, jonka tämän kirjoittaja tuolloin sai, täyttää hyvinkin ainakin kohtalaisen innovaation edellytykset. Taloudellista tilannetta oli mahdotonta parantaa ilman jonkinlaista työn tynkää, jota ei juuri tuon ikäiselle ollut tarjolla, ja vaikka olisi ollutkin, miten ohittaa elokuvien ikärajanormitukset. Siksi ajatus tarjota työvoimaansa elokuvateatterille oli suoranainen neronleimaus. Lapsityövoimasta ei kovin suurta huolta kannettu siksi, että ei puhuttu rahasta. Ehdotin näet laiskanpulskeille ovimiehille, että hoidan heidän puolestaan elokuvien esittelykuvien vaihtamisen lähialueilla sijaitseviin 3 – 4 lasiseinäiseen mainoskaappiin edellyttäen, että minun elokuvissakäyntejä ei jatkossa rajoiteta. Ja siitä se lähti – kuuluminen elokuvateatterin henkilökuntaan ja sen hyödyntäminen.

Kiinnijäämisen riski alaikäisen päästämisestä katsomaan lapsilta kiellettyä elokuvaa oli pieni, joten sopimus hyödytti kaikkia osapuolia. Piruparka pääsi elokuviin eikä ovimiesten tarvinnut vaivautua mainoskuvien takia. Esikaupunkialueen elokuvateatterissa ei ensi-iltoja juuri esitetty, joten filmit vaihtuivat lähes päivittäin. Tästä johtui, että noin 2,5 vuoden aikana tuli katsottua lähes 900 elokuvaa. Mukavia muistoja.

Posted by Piruparka at 01:39 AM | Comments (0)

tammikuu 25, 2008

40 VUODEN JÄLKEEN

Matkan varrella on moni päivänmäärä unohtunut. Itselleni yksi mieleen jäänyt päivä kuitenkin on 25.1.1968. Toisin sanoen, siitä päivästä, jolloin tämän kirjoittaja lähti suorittamaan varusmiespalvelusta, on tänään tullut kuluneeksi tasan 40 vuotta.

Vaikka aika kultaa muistot, uskallan väittää, että varusmiesaika oli yksi parhaita kokemuksia niiden joukossa, joita itselläni tähän mennessä on ollut. Yhteishenki, solidaarisuus, vastuu paitsi omista, myös toisten tekemisistä sekä tietoisuus kuulumisesta samaan joukkoon muiden kanssa, olivat sellaista elämänkoulua – etten sanoisi ”miesten koulua” – jota siviilielämässä harvoin tavoittaa.

Nykyisin varusmiespalveluksesta voinee perusteettomasti kieltäytyä tai sen keskeyttää, jos tulee äitiä ikävä tai muuten vaan ei homma satu huvittamaan. Tuolloin, 40 vuotta sitten, Jehovan todistajia lukuun ottamatta kaikki, fyysisesti kutakuinkin terveet miehet joutuivat suorittamaan varusmiespalveluksen. Henkiseen puoleen ei juuri kiinnitetty huomiota. Jos jollain oli hankaluuksia, hänet laitettiin kotiin vuodeksi tai pariksi kasvamaan ja sen jälkeen uusi yritys. Varusmiespalvelukseen täysin sopeutumattomat saivat silloinkin toki vapautuksia – usein kuitenkin vasta linnatuomion tai useamman jälkeen.

Hiljattain kerrottiin uutinen, jonka mukaan maavoimista on meri- ja ilmavoimien tavoin muodostettu oma aselajinsa. Virallistaminen on kestänyt yllättävän kauan. Me laivastossa palvelleet olemme aina "tienneet", että kaikki meri- tai ilmavoimiin kuulumattomat ovat maavoimien väkeä. Siihenhän perustuu jo laivaston ikiaikainen kuvaus oman ja muiden aselajien työnjaosta: ”Kun puskajussit marssii, niin laivasto tanssii”.

Tammikuussa 1968 elettiin aikaa, jolloin puolustusvoimien säästöohjelmaksi kutsuttu ”peiteoperaatio” oli päättymässä. Säästöohjelma tarkoitti sitä, että puolustusvoimat ”vapaaehtoisesti” ilmoitti supistavansa menojaan, lomauttamalla varusmiehet kuukaudeksi parin vuoden ajalla. Peiteoperaatioksi säästöohjelman teki se, että koskaan ei kerrottu toimenpiteen ensisijaisen tarkoituksen olleen ainoastaan täyttää Pariisin rauhansopimuksen ehdot aseissa olevan joukon enimmäismäärästä, joka suurten ikäluokkien johdosta olisi ylittynyt.

Koska Piruparka kuului ensimmäiseen ikäluokkaan, jota tuo edellä mainittu ”säästöohjelma” ei enää koskenut, alokasaika supistui kolmeen viikkoon. Kun yksi noista kolmesta viikosta kului vielä influenssaepidemiaa potien, kovin perusteelliseksi ei sotilaallisesta peruskoulutus muodostunut. Kun reservin aliupseerikoulu meni suurelta osalta sähköttäjäksi opiskellessa ja loppuaika pääasiassa muita komentaessa, mikäpä sitä on 40 vuoden jälkeen muistella. Hienoa aikaa.

Posted by Piruparka at 02:28 AM | Comments (0)

joulukuu 21, 2007

ERÄS JOULUAATTO

Jouluaatto lienee lasten mielestä aina ollut vuoden pisin päivä. Se oli sitä myös vuonna 1959, jolloin tämän kirjoittaja, saman pihapiirin muiden keskenkasvuisten kanssa, yritti keksiä tapaa, millä tavalla ajan saisi kulumaan iltaan asti.

Tuon pihapiirin muodostivat yhdeksän neljän perheen rivitaloa, jotka sijoittuivat Piruparan syntymäkotikonnuille aikana, jolloin suuret ikäluokat olivat siinä iässä, että jouluaaton nopea kuluminen iltaan, oli erinomaisen tärkeää. Tuona, vuoden 1959 jouluaattona oli - kuten jouluina aina ennen tapasi olla - runsaasti lunta. Keli oli muutenkin mitä mainioin lumilinnan rakentamiseen, jota ideaa lähdimme kahden toverini kera toteuttamaan.

Kovin pitkälle eivät rakennustoimet olleet edenneet, kun rakentajien lukumäärä oli noussut jo runsaaseen pariinkymmeneen ja lumilinnan seinät olivat kohonneet lähes parimetrisiksi ennen kuin jouluaatosta oli kulunut tuskin tuntiakaan.

Jollain sytytti, että rakennetaan lumilinnaan toinenkin kerros. Hetkinen. Kuinkas se tehdään? Runsaan parinkymmenen keskenkasvuisen joukkoon mahtuu jo jokunen insinöörin alkukin ja ilmeisesti jollain sellaisella säteili, että on tehtävä laudoista välipohja ja jatkettava seinien pystytystä. Läheinen rakennustyömaa oli hiljentynyt jouluksi, joten välipohjamateriaalia löytyi. Sieltä löytyivät myös ainekset tikkaisiin, joita tarvittiin toiseen kerrokseen pääsemiseksi, samoin kuin pitkiä lautoja vetoluiskaa varten, jota pitkin lumipalloja hinattiin toiseen kerrokseen.

Kun lumilinnan toinen kerros valmistui, oli pääasiallista rakennusmateriaalia pyöritelty koko rakennuspaikan ympäristö puhtaaksi ja lunta oli haalittu jo kauempaakin. Silti oli vielä valoisaa ja kun tekniikka oli selvillä ja hyväksi havaittu, ei muuta kun jatkamaan rakennusprojektia ja pystyttämään vielä kolmattakin kerrosta.

Lumipalloja pyöriteltiin jo varsin etäällä, eikä palloista voinut tehdä kovin isoja, muuten rakentajien voimat eivät olisi riittäneet niiden kiskomiseen tornin kolmanteen kerrokseen asti. Se helpotti myös logistiikan järjestämistä eli pienempiä lumipalloja oli helpompi kuljettaa kelkoilla hieman kauempaakin.

Kuten arvata saattaa, me kolme, jotka aloitimme lumilinnan rakennusprojektin, olimme siirtyneet jo varsin varhaisessa vaiheessa työnjohdollisiin ja organisatorisiin tehtäviin. Tytöt, joita rakentajajoukossa oli ainakin kolmannes, eivät pyrkineet johtotehtäviin, vaan tekivät kiltisti sen, mitä käskettiin.

Ei käynyt jouluaattona aika pitkäksi ja tuosta nuoren insinööritaidon mestarinäytteestä olivat perustukset jäljellä vielä silloinkin, kun lumi keväällä oli jo muualta ympäristöstä, ajat sitten sulanut.

Posted by Piruparka at 02:24 PM | Comments (0)

marraskuu 20, 2007

TAKAISIN ARKEEN

Kaikki päättyy aikanaan. Myös juhlava laatuaika jälkikasvun kera Dubaissa, on rajallista. Vaikka netti- ja kuvayhteydet Suomen ja Yhdistyneiden Arabiemiraattien välillä toimivat yleensä moitteettomasti, ne eivät tietenkään vastaa henkilökohtaisesti tapahtuvaa yhteydenpitoa. Edessä oli paluu Suomeen ja arkisiin askareisiin.

Kun nuo, jo mainitut, nettiyhteydet siis toimivat, niin näppituntuma myös pakinanpakertajalla päivänkohtaisiin tapahtumiin säilyy, vaikka matkaa Suomeen olisi yli 4000 kilometriä. Ajatukset kuitenkin ovat vielä kuluneessa kahdessa viikossa ja orientoituminen aktuellien aiheiden intensiiviseen seuraamiseen, vie oman aikansa. Siksi viivähdän vielä yhden tekstin verran tapahtumissa, jotka päättivät kaksi viikkoa kestäneen laatuajan jälkeläisten parissa Dubaissa. Viimeisen illan maittavan kamelinliha-aterian jälkeen, kohtalaisen hyvin nukutun yön aamupuolella, alkoi lähtö takaisin Suomeen.

Viime vuosina tehdyillä lentomatkoilla on Piruparan osalle sattunut sen verran erilaisia viivästymisiä ja jopa lennon peruuntumiseen johtaneita ongelmia, että se sai tyttären heittämään huulen, että ovatko isäukon tekemissä matkoissa mukana jonkinasteista noituutta, kun vain harvoin kaikki sujuu täysin normaalisti. Tällä kertaa viivästymisen syynä eivät olleet konerikot eivätkä muutkaan tekniset vastoinkäymiset - kuten joskus on tapahtunut. Viivästymistä eivät aikaansaaneet myöskään terroristien tekemät uhkaukset, jotka pari vuotta sitten aiheuttivat ongelmia ja seisottivat lentokalustoa Englannin lentokentillä.

Syy oli tällä kertaa paljon proosallisempi ja tavanomaisempi eli vallitseva säätila. Dubaissa vallitseva sankka sumu oli yllätys jopa Piruparan vävypojalle, jonka sentään saattaisi - pitkään Lontoossa eläneenä - olettaa tottuneen melkoisen sakeisiin sumusäihin. Ilma oli niin paksu sumusta, että lentokentälle ajettaessa, hän ajoi kohtalaisen tutulla tiellä useita kilometrejä harhaan.

Finnairin kone, jonka piti lennättää niin tämän kirjoittajan, kuin koneellisen muitakin matkustajia Suomeen, oli tuomassa lomanviettäjiä Dubaihin ja joutui laskeutumaan sakean sumun vuoksi varakentälle. Sumun aiheuttama koneen päätyminen useaksi tunniksi pois Dubaista, aikaansai sen, että kotiinlähtö siirtyi noin seitsemällä tunnilla eteenpäin eli istumista ja odottamista lentokentällä lähtöportin tuntumassa ja tietysti vielä koneessa sen jälkeen, kesti varsin pitkään. Seitsemän tunnin istuskelu lentokentällä ja jatkoksi vielä kuuden tunnin vastaava kokemus lentokoneessa koetteli jopa Piruparan - luontaisesti hyvin pehmustettua - takamusta sen verran, että paluumatka tuntuu vieläkin, lähes pari vuorokautta kokemuksen jälkeen.

Posted by Piruparka at 04:58 AM | Comments (0)

marraskuu 16, 2007

ISÄNPÄIVÄ DUBAILAISITTAIN

Piruparkaa on viime vuosina luotsattu isänpäivänvieton tunnelmissa milloin koti-Suomessa, milloin Britanniassa ja tänä vuonna sitten Yhdistyneissä Arabiemiraateissa, Dubaissa.

Koska suomalainen isänpäivä ajoittuu aina marraskuun toiselle sunnuntaille, se tarkoittaa, että päivä (kuten kaikki muutkin sunnuntait) ovat täkäläisittäin tavallisia arki- ja työpäiviä. Näin ollen, tämänvuotiset isänpäiväaktiviteetit tapahtuivat toiminnallisesti pääsääntöisesti lauantaina ja sunnuntaille eli varsinaiselle isänpäivälle ajoittui ainoastaan tyttären isälleen tarjoama illallinen yhdessä miellyttävimmistä Dubai Marinan ulkoilmaravintoloista.

Isänpäivä, eli siis sitä edeltävä lauantai, lähti käyntiin sillä, että aamupäivällä ajettiin Ibn Battutan kauppakeskukseen, jonka piha-alueelta oli järjestetty mahdollisuus kokea Dubain katseleminen lintuperspektiivistä eli maailman suurimmaksi väitetystä kuumailmapallosta käsin. Mainitulla pallolla ei matkattu yläilmoissa tuulen vietävänä, vaan se oli ankkuroitu tukevalla vaijerilla tiukasti maahan, jonka varassa kuumailmapallolla noustiin noin 150 metrin korkeuteen. Ja vaikka maisemat eivät vaihtuneetkaan, näkymät tuosta korkeudesta olivat varsin vaikuttavat yli Dubain pilvenpiirtäjien, kauas Persianlahdelle ja vastakkaisessa suunnassa, pitkälle hiekka-aavikolle asti.

Tuon huikean kokemuksen jälkeen Piruparka pakattiin muun perheen kanssa autoon ja lähdettiin ajamaan kohti hiekkaerämaata. Vajaan tunnin ajomatkan jälkeen saavuttiin aavikkohotelliin, josta mieleen ensimmäisenä tuli keidas keskellä erämaata, palmuineen, uima-altaineen ja viehättävine ravintoloineen.

Leppeän erämaatuulen puhaltaessa nautittiin isänpäivälounas istuen ulkoilmaravintolassa, pehmein tyynyin vuoratuilla sohvilla. Palvelu oli huomaamattoman tehokasta ja nautittu ateria hyvin paikallissävytteinen ja erittäin maittava. Aterian jälkeen seurasi rentoa lepäilyä ravintolan sohvilla ja tunnustaa täytyy, että siinä kylläisen raukeana, tyynyjen varassa loikoillessa, tämän kirjoittaja otti ihan reilut iltapäivänokoset. Enkä ollut ainoa. Täkäläiset ihmiset näyttävät suvereenisti hallitsevan nautinnon syvimmän olemuksen, sen kaikkine osa-alueinen.

Eivätkä isänpäiväkokemukset siihen päättyneet. Ohjelmassa seurasi kameliratsastusta, joka oli tuttua jo edelliseltä Dubain matkaltani. Metsästykseen käytettävän - ilmeisesti - muuttohaukan näkeminen lähietäisyydeltä oli myös mahtava kokemus. Uljaan linnun istuminen silmät peitettynä Piruparan käsivarrella, oli elämys, jota ei hevillä unohda.

Auringon laskiessa punaisena erämaan horisonttiin, ajelimme hiljakseen takaisin kohti Dubain pilvenpiirtäjien muodostamaa silhuettia. Kaiken kaikkiaan - mahtava isänpäivä.

Posted by Piruparka at 01:09 AM | Comments (0)

marraskuu 13, 2007

ALKOHOLIKULTTUURIA ARABIMAASSA

Tässä päivänä muutamana, tämän kirjoittaja yllätettiin näyttämällä täysin huomiota herättämätön ovi ja kerrottiin, että tuon oven takana on viinakauppa.

Tulee mieleen, että voiko sellaista julkisesti edes tunnustaa, että jotain niinkin olennaista, kun viinakaupan olemassaolo arabimaa Dubaissa olisi jäänyt kokonaan huomaamatta sellaiselta alan mieheltä, kuin Piruparka?

Se oli - ihan kokemuspohjaisesti - tiedossa, että hotelleissa, missä turistit ja muut ulkomaalaiset majailevat, alkoholia toki tarjoillaan, mutta viinakaupan löytyminen oli yllätys. Asiahan oli selvitettävä. Ilmeni se, että viinakauppa siis on olemassa ja viinanostolupaa Dubaissa täytyy erikseen hakea. No, aikoinaan myös Suomessa viinanostolupaa eli viinakorttia joutui hakemaan, eikä siitä ole kulunut aikaa edes 40:ntä vuotta.

Dubaissa viinanostolupaa saa kuitenkin anoa ainoastaan ulkomaalainen. Viinanostohakemukseen tarvittavat liitteet ovat erittäin moninaiset. Luonnollisesti mukaan täytyy liittää kopio passista ja oleskeluluvasta. On hankittava lausunto työnantajalta, johon kuuluu myös todistus ansiotuloista. Jos työpaikka sijaitsee niin sanotulla vapaakauppa-alueella (kuten ulkomaalaisilla usein), hakemukseen on liitettävä erikseen tätä aluetta koskevat monet lausunnot lukuisine leimoineen ja allekirjoituksineen. Kaiken tämän lisäksi, itse hakemus on kirjoitettava arabiaksi, myös kaikki liitteet on käännettävä samalle kielelle ja kun mukaan on liitetty laskematon määrä passikuvia hakemuksen esittäjästä, viinanostohakemus on valmis jätettäväksi käsittelyyn.

Se, mikä viranomainen tai instanssi asiaa käsittelee ja siitä päättää, ei ratkennut pakinoitsijalle. Edellä kuvailtu viinanostohakemus liitteineen, toimitetaan kuitenkin sen huomiota herättämättömän oven sisäpuolelle, josta tekstin alussa oli puhetta. Se kuinka kauan asian käsittely kestää, ei selvinnyt, mutta se selvisi, että hyväksyttäessä, viinanostolupa on voimassa yhden vuoden, jonka jälkeen hakuprosessi on uusittava.

Jos tai kun, viinanostolupa sitten myönnetään, prosessi ei ole vielä täysin selvä. Ansiotulot määrittävät sen, kuinka paljon alkoholijuomia ostoluvalla saa hankkia. On myös oltava tarkkana, kenelle alkoholia tarjoaa. Muslimeiltahan alkoholin käyttö on kiellettyä muutenkin. Mutta jos viinanostoluvan haltija tarjoaa ostamiaan alkoholijuomia jollekin länsimaiselle ystävälleen ja tämä sen jälkeen aihuttaa häiriötä tai jää kiinni vaikkapa rattijuopumuksesta, alkoholin tarjoaja eli tässä tapauksessa viinanostoluvan haltija joutuu asiasta edesvastuuseen.

Taitaisi pakinoitsijan maksa luulla tältä vähintään kurkun katkaistun, mikäli viinanosto Suomessa tehtäisiin yhtä hankalaksi.

Posted by Piruparka at 01:48 AM | Comments (0)

marraskuu 09, 2007

VILUSTUNUT HÄMMENNYS

Vilustunut, mutta hämmentynyt. Näillä sanoilla voitaisiin kai osuvimmin ilmaista Piruparan olotilaa ja mielialoja vietettyään muutaman päivän jälkeläistensä seurassa Arabian niemimaalla.

Ensin siitä vilustumisesta. Monesta saattaa kuulostaa käsittämättömältä, että paikassa, missä ulkoilman lämpötila tähän aikaan vuodesta vaihtelee + 27 ja + 33 asteen välillä, joku voisi vilustua. Tällaisen kylmettymisilmiön Piruparka joutui kokemaan jo parin päivän oleskelun jälkeen Dubaissa. Oireet eli nenän tukkoisuus, kurkun karheus, äänen käheys ja vilun aiheuttamat väristykset, eivät luonnollisestikaan johdu vallitsevasta lämpötilasta, vaan siitä jatkuvasta lämpötilan vaihtelusta, jonka aiheuttaa alituinen siirtyminen ilmastoiduista sisätiloista, lämpimänkosteaan ulkoilmaan ja taas takaisin.

Kaikki sisätilat - oli kysymys sitten asunnoista, kaupoista, takseista, kahviloista tai ostoskeskuksista - ovat varustetut erittäin tehokkailla ilmastointijärjestelmillä. Kun keskipäivän tienoilla oleskelee muutaman minuutin ulkoilmassa, jonka kosteusprosentti on erittäin korkea ja joka saa hien nousemaan pintaan lähes välittömästi ja heti sen jälkeen astuu vilvoittaviin sisätiloihin tai leppeän viileän taksin penkille, kehon sopeutumiskyky joutuu todella koville. Ilmastointilaitteiden tehokkuus kun on sitä luokkaa, että jopa pienimmällä teholla toimiessaan, ne saattavat aikaansaada iltaisessa televisionkatsojassa tarpeen lisätä vaatetustaan tai myöhemmin nukkumaan mennessä kartuttaa peitteiden lukumäärää.

Vilustumisoireet lienevät ohimenevä ilmiö. Hämmentynyt olotila taitaa säilyä huomattavasti pidempään ja sen on aiheuttanut alle kolmevuotias tyttärentyttäreni Isla. Hänellä kun on englantilainen isä ja suomalainen äiti, kommunikointitaidot ovat luonnollisesti mielekästä oppia molemmilla kielillä. Runsaat kolme kuukautta sitten - jolloin tapasin Islan edellisen kerran - hän toki hallitsi koko joukon sekä suomenkielisiä, että englanninkielisiä sanoja. Kolmessa kuukaudessa noiden sanojen tilalle on tullut oikeissa sijamuodoissa olevia sanoja sisältäviä suomenkielisiä lauseita ja kun sama asia hoituu vielä dad’n ja vaikkapa jäätelömyyjän kanssa englanniksi, omine kieliopillisine oikeellisuuksineen, mitä sitä Paappa muuta voi, kun huuli pyöreänä, hämmentyneenä ihmetellä, kuinka homma sujuu. Kertaakaan ei näiden päivien aikana ole sattunut, että Isla olisi edes vahingossa sanonut äidilleen tai Paapalle jotain englanniksi tai dad’lle jotain suomeksi.

Päivät kuluvat ja Piruparalla on odotettavissa ainakin tämän tarinan ilmestymispäivänä taidesitojatyttären seurassa, hänen tekemiensä kirjojen esittelyä, taiteilijatapahtumassa Dubaissa.

Posted by Piruparka at 11:10 AM | Comments (0)

marraskuu 06, 2007

PALUU DUBAIHIN

Tämän kirjoittajalla ei, tehtyjen sukututkimusten perusteella, tiettävästi ole todistettavaa geeniperimää tai verisiteitä vaeltajakansojen suuntaan tai muihinkaan maankiertäjäporukkoihin. Toki Amerikkaan ja muualle maailmaan - ja jostain, täysin käsittämättömästä syystä jopa Savoon - on joitain esi-isiä yli 300 vuoden aikana Pohjanmaalta lähtenyt. Mitään kovin laajamittaista vaellusviettiä ei kantaisien jälkeläisissä näyttäisi kuitenkaan ilmenneen. Siitä huolimatta oman, lähes 60 vuoden olemassaoloni aikana, elämää on leimannut selittämätön kaipuu jonnekin, jossa juuri sillä hetkellä ei ole sattunut olemaan.

Kun pakinanpakertaja juuri ja juuri kuusitoista täytettyään - ehkä arveluttaviinkin kaukokaipuuvietteihin vedoten - sai ylipuhuttua isänsä allekirjoittamaan esteettömyystodistuksen merimiespassia varten, taisi lähdön viehätystä siivittää myös ajatus ”kaiken nähneen ja kokeneen” merimiehen kotiinpaluusta.

Myöhemmin tulin kokeilleeksi myös sirkuslaisen alaa, sen sisältämää rankkaa työtä ja nopeatempoista elämää, jossa lähteminen ja siirtyminen paikkakunnalta toiselle oli jokailtainen episodi. Tusinan verran taitaa löytyä myös niitä paikkakuntia Suomessa, jotka syystä tai toisesta ovat toimineet vakituisena postinkantokohteena tämän kirjoittajalle. Tämä vain pienenä taustatietona sille, että lähtöjä ja lähtemisiä on matkan varrella ehtinyt kertyä melkoisesti.
Lähdössä ja lähtemisessä on siis aina tiettyä hohtoa ja se sisältää odotuksia uudesta alusta, mutta kuten tuli todettua, lähtemiseen liittyy usein myös takaisintulon ja paluuajatuksen kiehtovia elementtejä.

Kun ikää kertyy, ajatukset uusista aluista ja paikanvaihdoksista luonnollisesti harvenevat. Silti lähtö ja sen aiheuttama jännitys on säilynyt ja se kiehtoo edelleen, samoin kuin paluun viehättävä kokemus.

Vaikka Piruparan esi-isien aikaan, ei lähteminen tai mahdollisten vaellusviettien toteuttaminen ollut kovin yleistä eikä aina niin helppoakaan, näyttää siltä, että jälkeläiset toteuttavat tuota toimintaa esi-isiensäkin edestä. Jälkikasvun asuinvuodet ensin Englannissa ja nyttemmin Dubaissa, ovat aiheuttaneet sen, että tämän kirjoittaja ei välttämättä osaa oikein erottaa, mikä on lähtemisen hohdokkuutta tai paluun viehättävyyttä. Lähtö Suomesta jälleen Dubaihin, on kokemuksena täysin verrattavissa niihin paluutunnelmiin, joita lähtemisten ohella pakinankirjoittajalle vuosien saatossa on ehtinyt kertyä.

Tämä tarkoittaa, että seuraavat kaksi viikkoa Piruparka tulee pakinoissaan taas kirjoittamaan näkemästään ja kokemastaan Yhdistyneissä Arabiemiraateissa ja Dubaissa.

Posted by Piruparka at 04:22 AM | Comments (0)

heinäkuu 27, 2007

MALTA

Vaikka maailma yleensä ja globaalit tapahtumat erityisesti ovat tämän kirjoittajan kiinnostuksen kohteita, tulkoon nyt – asiaa tässä yhteydessä erikoisemmin korostamatta – todetuksi, että en ole koskaan tuntenut spesifiä uteliaisuutta turistien kansoittamiin kohteisiin. Matkakohteet – mikäli sellaisia tältä Tellukseltamme löytyisi – missä valkoinen mies ei koskaan ole käynytkään, herättävät henkilökohtaista mielenkiintoani huomattavasti lukuisia turistirysiä enemmän.

Tätä taustaa vasten lieneekin ymmärrettävää, että vielä muutamia kuukausia sitten, tuskin olisin ollut kovin innostunut ajatuksesta matkustaa Maltalle, huolimatta siitä, että se historiansa ja muiden muassa vallanpitäjiensä monilukuisuuden puolesta, muodostaa erinomaisen kiinnostavan ja tutustumisen arvoisen kohteen, mutta ajatus turistien kansoittamista uimarannoista ei viehätä pätkääkään ja aikaansaa tämän kirjoittajassa jopa suoranaista kammoa.

Edellä kerrotusta huolimatta löysin itseni viikko sitten, Maltaan kuuluvan Gozo-saaren, lähes 40-asteisesta helteestä tumma puku päällä hikoilemassa. Kysymys oli tilaisuudesta, josta pahinkaan turistikammo ei olisi saanut Piruparkaa jättäytymään pois.

Maltan geopoliittisesti strateginen asema ja oivalliset satamaolosuhteet tulivat mieleen kun, hiki pinnassa, mainittuun tummaan pukuun sonnustautuneena, saatoin tyttäreni Gozon saarella – hieman kulunutta, mutta käyttökelpoista sanontaa käyttääkseni – avioliiton satamaan. Monikansallisen vierasjoukon läsnä ollessa, yksinkertainen, mutta viehättävä hääseremonia, satojen vuosien ikäisten seinien suojissa, jäi lähtemättömänä mieleen.

Satama on toki turvapaikka, johon on hetkeksi hyvä hakeutua suojaan vallitsevia tuuliolosuhteita, mutta – Lasse Mårtensonin sanoin – kaikki paitsi purjehdus on turhaa. Siksi matkan on jatkuttava ja toivon mukaan Maltalta saadut strategiset lähtöasetelmat antavat myös tyttärelleni siihen parhaat mahdolliset eväät.

Teksti taitaa saada hieman sentimentaalista sävyä, mutta totuuden nimessä on sanottava, että koko hääjuhla oli varsin vaikuttava eikä omakaan puheeni hääparille sujunut ilman liikutuksen aiheuttamaa takeltelua. Hääjuhlat olivat kuitenkin ikimuistoiset. Runsaat kolme tuntia kestäneen hääaterian jälkeinen purjehdus kaksimastoisella purjealuksella Cominon saaren kupeessa olevalle Siniselle laguunille, auringonlasku Välimerellä ja paluu hotelliin nauttimaan hääkakkua ja samppanjaa, kruunasivat tuon mieleenpainuvan tilaisuuden.

Maltasta jäi miellyttävä muisto, eivätkä rantojen tuntumassa viihtyvät turistimassat, joihin niihinkin toki törmättiin, päässeet häiritsemään matkan ainutkertaisuutta.

Posted by Piruparka at 04:00 AM | Comments (0)

heinäkuu 17, 2007

AJAN HAMMAS

Mikään ei ole ikuista ja ajan hammas vähintään näykkii tai sitten puree kunnolla kaikkea olemassa olevaa.

Vietettyäni viikon syntymäkotikaupungissani – aikoinaan Suomen aurinkoisimmaksikin paikkakunnaksi väitetyssä Vaasassa – tulin havainneeksi, että moni asia muuttuu. Edes tuo aurinkoisuus ei ollut sitä, mitä joskus ennen, vaan taivaallinen valonheitin esiintyi parhaimmillaan vasta lähtöpäivänä. Joko jättääkseen miellyttävän muiston tai sitten riemusta helottaen, kun pääsi taas kerran eroon eräästä vaasalaisiin juuriinsa jämähtäneestä ukkopahasta.

Lähes neljännesvuosisadan kestäneen ja edelleen jatkuvan vapaaehtoisen ”karkotukseni” aikana olen – vuosittaisten vierailujeni yhteydessä – ylläpitänyt näppituntumaa kotikontuuni ja sen ympäristössä tapahtuviin muutoksiin eli kovin suuriin ja yllätyksellisiin tapahtumiin en sillä sektorilla ole joutunut törmäämään, vaikka monet uudet asuinalueet koollaan ja runsaalla rakentamisellaan jaksavat hämmentää. Se on myös osoitus siitä, että ajan hammas, paitsi järsii, myös luo kaiken aikaa uutta kaluttavaa.

Sen sijaan vaivihkaiseen ja ehkä salakavalaankin ajan hampaan nakertamiseen havahduin taas kerran, kun 85 vuotta täyttäneen isäni kanssa, lounasretken yhteydessä tuli puheeksi tuttavien ja tervehdittävien harvalukuisuus.

Tehdessämme aterian päätteeksi vajaan tunnin mittaisen kävelylenkin kaupungin keskustassa, hän tervehti muutamaa harvalukuista tuttavaansa. Omalle kohdalleni sattui henkilö, joka näytti epämääräisesti tutulta. Mistä tuttuus johtui, se jäi epäselväksi. Isäni tapauksessaan, ikätovereidensa ystävä- ja tuttavapiirin harveneminen on ymmärrettävää ja hyväksyttävääkin. Ajan hammas on siinä suhteessa armoton. Itse jouduin ihmettelemään, minne ne ihmiset, joihin törmäsin, synnyinseudulla käydessäni tämän tästä vielä kymmenisen vuotta sitten, ovat kadonneet. Koko viikon kestäneen vierailuni aikana satuin nokatusten ehkä kymmenen entisen tuttavani kanssa.

Jos ajan hammas on harventanut tuttavapiiriä tai ainakin muuttanut sen muotoa ja ulkonäköä, on totuuden nimessä tunnustettava, että ei tuo kavala nakertaja ole jättänyt rauhaan Piruparkaakaan. Paino on viimeisen kymmenen vuoden aikana noussut parikymmentä kiloa, tukka on harmaantunut entisestään, eikä pärstävärkkikään taida olla yhtä siloposkinen kuin joskus nuorena miehenä. Eipä siis taida olla mikään ihme, että tuttavapiiri harvalukuistuu. Toisin sanoen, tässä taitaa olla käymässä samansuuntainen ilmiö kuin isoäidilleni aikoinaan, joka 100-vuotisyntymäpäivänään kertoi muistavansa etunimeltä tämän kirjoittajan oikein hyvin, mutta ihmetteli, kuka oli tuo harmaapartainen mies, joka oli tullut häntä onnittelemaan.

Posted by Piruparka at 06:33 AM | Comments (0)

heinäkuu 10, 2007

KESÄTELEVISIO

Otsikosta ei tullut kovin raflaava, mutta kesäkuosissa olevasta pääkopasta ei muutakaan tähän hätään irronnut. Takavuosina ihmettelin tällä samalla palstalla sitä, miksi dekkareiden lukemisen jostain syystä katsotaan kuuluvan pääsääntöisesti lomaharrastuksiin ja muutenkin yleensä kesäaikaan. Omalta yöpöydältäni kun mainittuja kirjallisia tuotteita löytyy läpi vuoden.

Tuo ihmettely muistui mieleen, kun muuan puolituttu päivitteli kesään sijoittuvia televisio-ohjelmia ja valitti, että kaikki kunnon tv-sarjat loppuvat kesäksi ja ruudusta näkyy vain vanhoja uusintoja. Tuonkaltainen väite tuntuu olevan melko yleinen. Jostain syystä Piruparka ei ole tullut kiinnittäneeksi huomiota koko asiaan. Oman käsitykseni mukaan ne tv-sarjat, jota yleensä seuraan, näkyvät oikein hyvin myös kesällä. Kun kerroin tämän tuttavalle, niin hän tietysti kysyi, että mitähän sarjoja mies sitten tapaa seurata. Vastasin, että viime aikoina on tullut katsottua tuota ylikomisario Morsea ja Miss Marplea. Kerroin myös Kyllä herra ministerin kuuluvan suosikkeihini. Taisin lausuntoni johdosta joutua melkoisen hölmön kirjoihin. Sain nimittäin kuulla, että juuri nämähän ovat niitä kaikkien haukkumia ja halveksimia kesäuusintoja.

Asiaahan piti oikein miettiä ja siinähän auttoi tajuntaa sopivasti laajentava huurteinen olut aurinkoisella kesäterassilla. No, taisi siinä kulua toinen ja kolmaskin sopivaksi jäähdytetty janojuoma, mutta olipahan tärkeä asia pohdittavana.

Ensimmäinen huurteinen kului pelkästään siinä kun etsin ratkaisua kysymykseen: Voisiko todella olla niin, että dementia on edennyt jo niin pitkällä, että en ole lainkaan huomannut katselevani edellä mainittuja televisiosarjoja uusintana? Kun ensimmäinen tajunnan laajentumisaalto iski, havaitsin, että turha olla huolissaan. Enhän minä muutenkaan – ainakaan talviaikaan – katso televisiosta sarjaohjelmia, kun muutakin katsottavaa on. Ja jos joskus jonkun sarjaohjelman ääreen eksynkin, niin yhdestä jaksosta saan yleensä tarpeekseni. Aina ei mielenkiinto riitä edes sen yhden loppuun katsomiseen.

Seuraavien oluiden jälkeen heräsi kysymys: Riittäisikö yksi jakso Marplea, Morsea tai herra ministeriä myös talviaikaan? Todennäköisesti ei. Tulin näet siihen tulokseen, että varmaan katsoisin niitä myös talvella, mutta se ei käy, koska niitä lähetetään vain kesällä ja ilmeisesti siis uusintoina edellisiltä tai vielä kaukaisemmilta kesiltä, jotka nyt ovat jo niin etäisiä aikoja, että silloin esitettyjen tv-sarjojen unohtaminen ei (välttämättä) tarkoittane dementian kehittymistä.

Posted by Piruparka at 02:57 AM | Comments (0)

kesäkuu 05, 2007

UUTISISTA ON KYSYMYS

Kohta kuusikymppisen tekstintekijän elämässä harvoin tapahtuu mitään niin raflaavaa, että siitä olisi tekstin aiheeksi kovin usein. Porukka, jota vanhojen muisteleminen saattaisi kiinnostaa, pienenee kaiken aikaa ja kirjoittajan muistikin pelaa sen verran pätkittäin, että saattaisi tulla samat asiat muisteltua moneen kertaan. Kolmas vaihtoehto on pysyä ajankohtaisissa aiheissa ja kirjoittaa niistä.

Edellä olevasta seuraa, että uutisista usein muodostuu se lähde, mistä pakinoitsija tai kolumnisti helpoimmin aiheensa ammentaa. Se kuitenkin edellyttää, että asioita on seurattava ja mikä työläintä, niistä on yleensä oltava jotain mieltä – jopa kärjistetysti, joka taas laiskan pulskealle Piruparalle on ajoittain melko vaivalloista.

On todettu, että ihminen seuraa uutisista isommalla intensiteetillä sellaisia, jotka tavalla tai toisella koskettavat häntä itseään. Näin ollen niistä on helpompi olla jotain mieltä. Toisin sanoen ”seniori-ikäisenä” Piruparkaa olettaisi kiinnostavan enemmän eläkeläisiä ja vanhuksia koskevat uutiset, kuin vaikkapa lasten päivähoitoon liittyvät ongelmat. Näinhän ei saisi olla, vaikka tilanne pahaenteisesti siltä näyttää. Esimerkiksi uhka päivähoidon nollamaksuluokan poistumisesta on ollut uutisten ykkösaiheena jo päiväkausia ja kesti luvattoman pitkään ennen kuin tämän kirjoittaja huomasi olevansa asiasta jotain mieltä.

Huomasin siis – tosin jälkijunassa – olevani porvarihallituksen kehysbudjetin päivähoidon nollamaksuluokan poistamisesta vähintäänkin närkästynyt. Perustelut ovat – sanonko mistä. Ärsytti myös se, että rahavaikeuksien kanssa kamppailevien kuntien taholla asiaan suhtauduttiin lähes riemulla, kunnes selvisi, että tarkoitus on supistaa kuntien valtionosuuksia vastaavalla summalla.

Unohtuminen seuraamaan Sauli Niinistön, varsin omaperäistä, tapaa johtaa puhetta ja jakaa puheenvuoroja eduskunnan kyselytunnilla, oli aiheuttaa sen, että pääministeri Vanhasen eduskunnan puhujapöntöstä paljastama suunnitelma oli vähällä livahtaa ohi havaintoelinten. Koska keskittymiseni oli vajavaista, totean vain, että ilmeisen tahattomasti Vanhanen paljasti kaiken kansan kuultavaksi hallituksen todelliset aikeet kutakuinkin niin, että opposition ei kannata huolestua päivähoidon nollamaksuluokan poistumisesta. Kyllä muitakin maksuja vielä tullaan korottamaan.

Ei siis kestänyt muutamaa viikkoa pidempään, kuin tasavallan porvarihallitus pääsi näyttämään kyntensä ja paljastamaan äänestäjille, että hallituspolitiikkaa tasavallassa tehdään aivan muilla eväillä kuin Sauli Niinistön karismalla.

Posted by Piruparka at 04:01 AM | Comments (0)

kesäkuu 01, 2007

KESÄTUNNELMISSA

Se sitten tuli – kesä. Vaikka muisti – joko iän tai harrastettujen ”tajunnanlaajennusharjoitusten” seurauksena – saattaa aika ajoin pätkiäkin, mieleen ei tule, että olisin aiemmin elänyt toukokuun lopulla kesäolosuhteissa, jolloin lämpömittari osoittaa hellelukemia. Kärpäsiä tai muita ötököitä on toistaiseksi esiintynyt sen verran harvakseltaan, että haittavaikutukset eivät ole häirinneet.

Ehkä asiantilasta voisi kiittää kasvihuoneilmiötä tai vaihtoehtoisesti jopa syyttää, mikäli tieto kaikista mainitun ilmiön vaikutuksista olisi hanskassa. Tämän kirjoittajalla ei kuitenkaan ole, joten kesä kesänä, ilman pohdintoja sen syvällisimmistä syy-yhteyksistä.

Monelle – Piruparan ohella – + 25 asteen hellerajasta ei ole enää pitkä matka sietokyvyn kynnykselle. Ei ole tarkoitettu pohjoisiin olosuhteisiin tottunutta kehoa suvaitsemaan makeaa mahan täydeltä. Jos kohdalle sattuu vielä ukkosrintama, oleskelu jo alemmissakin lämpötiloissa saattaa muuttua ahdistavaksi.

Tämänvuotisen suomalaisen kesän ensimmäisen hellepäivän tunnelmissa muistui mieleen taannoinen pariviikkoinen, kun vietin laatuaikaa jälkeläisteni parissa, heidän nykyisillä asuinsijoillaan Dubaissa. Lämpötilat liikkuivat tuolloin, helmi – maaliskuussa, näissä – suomalaisittain – keskikesän hellelukemissa. Viime aikoina sieltä tulleiden viestien perusteella kerrottakoon, että elohopea (tai mitä ainetta sitten onkaan) sikäläisissä lämpömittarissa nousee näin toukokuun lopussa päivittäin yli + 40 asteen ja kun kesä jatkuu kohti elokuuta, eli sikäläisittäinkin kuumimpia aikoja, lämpötilat saattavat petrata vielä kymmenellä asteella. Vaikka väitetään, ettei lämmin luita riko, liika on liikaa, olivatpa luut nuorempia tai vähän vanhempia.

Sen verran tutulta tuntuu kehua terasseja yhdeksi parhaista tavoista viettää suomalaista, aurinkoista kesäpäivää, että on tainnut tulla sama asia mainituksi tällä palstalla joskus aiemminkin. Lämmin kesäpäivä, kylmä olut, hyvä seura ja ympärillä viehättävää kesäasuista naiskauneutta, mitäpä sitä muuta keski-ikää jo pitempään elänyt pakinoitsijaparka saattaisi kesältään odottaa.

Talviturkki tapasi lähteä uintireissulla nuorempana joskus jo heti vapun jälkeen ja viimeistäänkin Emman päivänä. Viime vuosina, tai rehellisemmin – vuosikymmeninä, talviturkissa on joutunut kärvistelemään ja odottelemaan tarpeeksi lämpimiä vesiä usein heinäkuuhun saakka. Ja onhan niitä ollut sellaisiakin kesiä, joiden jälkeen seuraavaa talvea on joutunut ottamaan vastaan edellisen vuoden turkissa. Joten näissä merkeissä – ei kun terassille.

Posted by Piruparka at 04:03 AM | Comments (0)

maaliskuu 13, 2007

VIELÄ KERRAN

Kahden viikon kokemusten mahduttaminen neljään, formaatiltaan varsin rajalliseen kolumniin, ei ole helppoa ja siksi vaivaan lukijoitani vielä kerran tekstillä, jonka kolahtaessa postilaatikoihin, olen ollut Suomessa jo vajaan vuorokauden.

Yksi mielenkiintoisimmista kokemuksistani Dubain-matkalla oli osallistuminen aavikko-safariin. Vaikka kysymyksessä oli puhtaasti turisteille järjestetty hupi, autiomaa ja auringonlasku olivat autenttisia. Vauhtia, millä turvakaarin varustetuilla maastureilla turistijoukkoa vietiin pitkin aavikkoa ja sen hiekkadyynejä voi varauksetta verrata vuoristorataan. Sillä erotuksella, että vuoristoradassa vaunut ovat jollain tavalla kiinni radassaan. Aavikko-safarilla, jyrkillä dyyniseinämillä liikuttaessa kokemus tuntui fysiikan lakien vastaiselta, että auto yleensä pysyi pyörillään eikä lähtenyt pyörimään dyynin seinämää alas.

Aavikko-ajelun oheen oli järjestetty myös mahdollisuus kokeilla kamelilla ratsastamista, jonka kokemuksen hankkiminen Piruparalla oli ollut mielessä heti, kun matka Dubaihin alkoi näyttää todennäköiseltä. Ratsastusmatka ei ollut pitkä ja toteutui kävelyvauhtia, kamelinajajan kävellessä vierellä, ohjaksista kiinni pidellen. Sen verran takamus kuitenkin sai tuntumaa, että huomattavan paljon enemmän pitäisi pehmusteita olla, mikäli olisi tarkoitus jatkaa huojuvaa matkantekoa kamelin selässä pidempään.

Aavikko-safarin jälkeen järjestetystä iltahetkestä aavikkoleirissä jäi vahvasti suuhun turismin maku, ihan jo senkin vuoksi, että paikalla oli alkoholitarjoilu, johon tuon alueen maissa ei törmää juuri muualla kuin hotelleissa. Ruokailuun kuului alkuun tarjoiltua, ohueen leipään käärittyä kananlihaa, jota kutsuttiin shvarmaksi. Sen jälkeen oli mahdollisuus syödä sianlihattomia lihavartaita, monia ja eri tavoin maustettuja riisejä, vihanneksia, juureksia ja yrttejä, kastikkeina erilaisia soseita, joiden koostumus jäi epäselväksi. Kaiken kaikkiaan kuitenkin, erittäin maittavaa paikallisruokaa.

Jos aavikkoleiri tuntui jossain määrin keinotekoiselta, vaikka sijaitsikin keskellä erämaata, siellä esiintynyt napatanssija oli ehdottoman aito. Notkeus ja kehon hallinta osoittivat, että turistiviihteestä huolimatta, amatööriydestä ei ollut tietoakaan eikä esityksessä moitteen sijaa. Silmäniloa riitti katseltavaksi. Jopa yleisö innostui kokeilemaan napatanssitaitojaan.
Tähän päättyvät Piruparan tarinat Dubaista – ainakin tältä erää.

Posted by Piruparka at 02:16 PM | Comments (0)

maaliskuu 09, 2007

SYNTYMÄPAKANA MOSKEIJASSA

Uteliaisuuden kannustama kokemusten hankkiminen on aika tavalla subjektiivista puuhastelua. Vähän samanlaista kuin vanhat valokuvat. Sille joka kuvat on ottanut tai niille, jotka niissä esiintyvät, kuvista löytyy sisältöä. Muille merkitys on kutakuinkin yhdentekevä. Tästä väitteestä huolimatta koetan välittää kokemuksiani myös pakinoissani.

Yksi kokemus, mitä Suomessa ei ole mahdollista tai ei ainakaan kovin helppoa hankkia, on vierailu moskeijassa. Kovin yksinkertaista se ei ollut Dubaissakaan. Kaupungin noin 560 moskeijasta ainoastaan yhteen eli Jumeirahin Moskeijaan järjestettiin maksusta opastettuja vierailuja länsimaisille ”vääräuskoisille”.

Vierailu edellytti naisilta hiusten ja muiden kriittisten paikkojen peittämistä. Yleisön joukosta otettujen vapaaehtoisten avulla selitettiin myös rukousta edeltävä peseytymisrituaali. On myönnettävä, että itse rukousseremoniaan ei syntymäpakana Piruparalta juuri riittänyt mielenkiintoa, vaikka pari kuvaa jäi dokumentiksi. Sen sijaan mielenkiintoisia olivat yleisökysymyksiin annetut vastaukset.

Kun kysyttiin, miksi kengät on riisuttava moskeijan ulkopuolelle, saatiin vastaus, että määräys ei ole profeetan antama, vaan johtuu siisteyden ylläpitämisestä ja siivouksen helpottamisesta. Entä miksi moskeijaan astuttaessa sanotaan, salaam. Asiantuntijavastauksen mukaan sillä tavallaan avataan yhteys Jumalaan. Merkitys avautui myös Piruparalle, kun sanaa selitettiin vertaamalla sitä internet-yhteyden avaamiseen.

Yhtä järkeenkäyvä oli vastaus kysymykseen, miksi naisten ja miesten on rukoiltava eri tilassa. Kuka tahansa ymmärtää, että polvirukous, missä miehet ja naiset rukoilisivat sekaisin samassa huoneessa, veisi ajatukset huomattavasti maallisempiin asioihin, mikä ei, mitä ilmeisimmin, ole rukoushetken tarkoitus.

On luonnollista, että kysyjiä kiinnosti uskonnon, muslimimiehille sallimat neljä vaimoa. Selvisi, että länsimaiseenkin tasa-arvokuvaan hyvin sopiva velvoite miehelle on, että hänen on kohdeltava kaikkia vaimojaan tasapuolisesti, eikä yhtä saa suosia toisen kustannuksella. Katsellessaan ehkä hieman kadehtien islam-uskoista veljeään neljine vaimoineen, länsimainen mies ei aina tule ajatelleeksi, että neljän vaimon ohella muslimimies saa kaupanpäällisiksi myös neljä anoppia.

Merkittävä havainto, ilmeisen kokeneelta oppaalta.

Posted by Piruparka at 04:19 AM | Comments (0)

maaliskuu 06, 2007

SUURTA SEN OLLA PITÄÄ

Koko maapallon mittakaavassa on tunnettua, että amerikkalaisessa mahtailussa teksasilainen suuruudenhulluus on ylitse muiden. Vanhana vaasalaisena Piruparalle on tuttua myös pohjalaiseen ja erityisesti eteläpohjalaiseen kulttuuriperimään kuuluva ”pröystäily” ja mahtipontisuus. ”Vaikkei muuta ookkaa, niin maata on ja vaikkei niin leviäätti, niin syväätti sitä riittää”.

Mahtavuuttaan ei dubailaisten tarvitse korostaa pohjalaiseen tapaan, tähdentämällä maan määrää syvyyssuunnassa. Maata autiomaassa riittää, mutta uusien palmu-, kuu- ja maapallosaarten kaltaisten turistipyydysten rakentaminen mereen on sen verran suurta ja mahtavaa puuhastelua, että ne eivät välttämättä ainakaan kaikkia ympäristösuojelijoita ole saaneet riemusta ratkeamaan.

Satuin ohi kulkiessa näkemään vilaukselta myös täkäläisen, täysimittaisen formula- eli f1-radan. Sitä ei ole koskaan käytetty nimensä mukaiseen tarkoitukseen, tiettävästi ja vain sen vuoksi, että paikallisjohdolla ja formulamoguli Bernie Ecclestonilla ovat jostain syystä sukset menneet niin solmuun, ettei tilannetta ole saatu aukaistua.

Kerrotaan, että Dubaihin olisi kovasti himoittu myös omaa Disneylandia. Se olisi haluttu rakentaa alkuperäistä huomattavasti suuremmaksi, mistä syystä Disney-yhtiöt eivät hyväksyneet suunnitelmaa ja kun dubailaiset eivät halunneet rakentaa pienempää, sekin projekti jäi toteutumatta. Tästä seurasi kuitenkin se, että nyt suunnitelmissa on rakentaa oma Dubailand, joka koollaan päihittää muut vastaavat. Paikka tullee maksamaan 4,5 miljardia dollaria, siellä tulee työskentelemään 300 000 ihmistä ja vuosittaiseksi kävijämääräksi arvioidaan 15 000 000 henkeä.

Mahtipontinen suuruuden tavoittelu ilmenee myös siinä, että Dubaihin ollaan parhaillaan rakentamassa maailman korkeinta rakennusta, Burj Dubaita. Kahdessa viikossa, kun tämän kirjoittaja seikkailee huuli hämmästyksestä pyöreänä kummastelemassa Dubain ihmeitä ja kummallisuuksia, rakennus nousee korkeutta neljän kerroksen verran eli 102 kerroksesta 106 kerrokseen. Rakentaminen jatkuu kolmessa vuorossa 24 tuntia vuorokaudessa. Julkisesti ei ole ilmoitettu kuinka korkea rakennuksesta valmistuttuaan tulee. Arvailut liikkuvat 808 metrin ja 160 kerroksen lukemissa. Totuuden nimessä on todettava, että mahtavalta tuntui jo se, kun Piruparka ystävineen istuskeli iltaa Emiretas Tower hotellin Vu’s baarissa, joka sijaitsi 51. kerroksessa, Dubain keskustassa.

Posted by Piruparka at 01:26 AM | Comments (0)

maaliskuu 02, 2007

HAVAINTOJA DUBAISSA

Muutama päivä oleilua on takanapäin Arabian niemimaalla Dubaissa ja ettei totuus unohtuisi, on korkea aika orientoitua myös pakinoitsijanrooliin ja ympäristön havainnointiin, ettei elämä muuttuisi pelkäksi lomailuksi.

Tämä teksti syntyy parinsadan metrin päässä asunnolta, nettikahvilan terassilla, auringon lämmittäessä Piruparan talven kangistamia luita juuri siten, kuin kuka tahansa helmikuun viimeisenä päivänä Suomessa voi mielessään kuvitella. Kello on aamulla 10.00 ja päivä saavuttaa maksimilämpönsä vasta muutaman tunnin kuluttua, joten mikäpä tässä on harrastaa pakinointia, kun kupissa pöydänkulmalla vielä höyryää tuore ja aromikas arabialinen kahvi.

Lupasin olla ryhtymättä matkailumainostajaksi, mutta kun koko Dubai on rakennettu mitä suurimmassa määrin matkailijoita ja turisteja silmälläpitäen, lienee aivan mahdotonta olla aihetta sivuamatta. Eilinen uinti Persianlahdessa ja rannalla oleilun seurauksena saavutettu kehon terve, mutta ei välttämättä terveellinen punotus, ei sekään ole omiaan aikaansaamaan aiheen välttelyä. Puhumattakaan siitä, että muistissa säilyy vielä pitkään eilinen vierailu ”kulta-soukissa”, missä Piruparka silmät kiiluen, mutta mieli kassavarojen vähäisyyden masentamana, katseli kauppojen kullan kyllästämiä ikkunoita, joissa koruja kaupiteltiin kilohinnalla, joka tiettävästi oli pilkkahinta koti-Suomeen verrattuna.

Paikallinen autokanta näyttää esiintyvän uusilla vuosimalleilla edukseen. Citymaastureita on paljon ja suuri osa autoista näyttäisi olevan japanilaista alkuperää. Julkista liikennettä ei juuri ole sattunut silmään, eikä ihme, sillä tankillisen bensiiniä saa 0,35 eurolla/litra ja tarina kertoo, että hinta on nelinkertaistunut viimeisen kahden vuoden aikana. Bensiinin hinta näyttää olevan yleismaailmallinen valittamisen aihe, koska täkäläinen autoilijakunta on kauhuissaan bensiinin hintakehityksestä.

Syntymäpakana myös ihmettelee suunnitelmaa, jonka mukaan Dubaihin tullaan rakentamaan niin tiheä moskeija-verkosto, että kenellä tahansa oikeauskoisella, on mahdollisuus saavuttaa moskeija kävellen viidessä minuutissa rukoushetken koittaessa.

Näissä tunnelmissa valmistaudun helteiseen iltapäivään. Vaikka ravintolat pullistelevat eri maista kotoisin olevien turistien maun mukaista ruokaa, toivossa on hyvä elää, että jostain löytyisi myös jokin paikallista perinneruokaa tarjoava ravitsemusliike. Palaan asiaan.

Posted by Piruparka at 02:34 AM | Comments (0)

helmikuu 27, 2007

ENSIMMÄINEN AAMU DUBAISSA

Tätä kirjoitettaessa Piruparka on ollut Dubain maankamaralla melko tarkkaan viisi tuntia. Dubai otti Piruparan vastaan kello viiden aikaan aamulla varsin inhimillisen ilmanalan vallitessa. + 20 asteen lämpötila ei vielä aiheuttanut järkytystä, vaikka huomattavasti korkeampia lämpötiloja onkin odotettavissa.

Tunnin ajo - läpi pimeän kaupungin - antoi vain kalpean käsityksen ympäröivistä maisemista. Asunnolle saapumisen yhteydessä tuli kuitenkin konkreettisesti havaittavaksi, että on saavuttu erilaisen uskontokulttuurin piiriin. Muutama minuutti ennen kuutta kuului kutsu päivän (ilmeisesti) ensimmäiseen rukoukseen. Vastaavaa rukouskutsua ei ole tullut kuulleeksi yli 40 vuoteen. Väistämättä palasi ajatuksiin Algerian Oran, missä tämän kirjoittaja nuorena miehenä, 1960-luvulla seikkaili ympyröissä, jotka eivät välttämättä anna aihetta ylpeilemiseen. Taas tuli mieleen, että Piruparan syntymäpakanuudesta on jotain konkreettista hyötyä eli luonto antaa periksi suhtautua suvaitsevaisesti eri uskontoja ja niiden harjoittajia kohtaan. No, korkealentoisesti ilmaistu ”suvaitsevaisuus” saattaa todellisuudessa olla välinpitämättömyyttäkin, joita määritelmiä usein käytetään toistensa synonyymeinä.

Mitä Piruparka sitten Dubaissa tekee? Lomailemassa toki, mutta matkan tarkoitus on viettää laatuaikaa jälkeläisteni eli tyttäreni ja tämän perheen ja ennen kaikkea parivuotiaan tyttärentyttäreni seurassa. He kun ovat asuneet paikkakunnalla nyt kolme kuukautta. Todettakoon, että vaikka kahden seuraavan viikon aikana, pakinoideni aiheet tulevat koskettelemaan elämää ja kokemuksiani Dubaissa ja sen ympyröissä, tarkoitukseni ei ole ruveta mainosmieheksi, semminkään kun siitä ei ole luvassa erikseen suoritettavaa korvausta.

Ensimmäinen päivä siis on alkamassa. Päivän ohjelmasta ei ole vielä tarkkaa tietoa. Jatkossa sekin selviää. Luvassa on tiettävästi vähintään + 38 asteen lämpötiloja kuumimpaan aikaan, joten Suomen pakkasista vastatulleena tilanne vaatinee jonkin vertaa ehkä hieman enemmän totuttelemista.

Voin kuitenkin vakuuttaa, että jo tänä ensimmäisenä aamuna tiesin lomaviikoistani tulevan onnistuneet. Kaksivuotias tyttärentyttäreni Isla tuli ensimmäiseksi aamutoimekseen herättämään ja varmistamaan, että Paappa tosiaankin on tullut kyläilemään Dubaihin.

Posted by Piruparka at 03:23 PM | Comments (0)

tammikuu 26, 2007

”PÄIVÄÄ”

Aina silloin tällöin saa lukea, kuinka nykyvanhemmilta puuttuu valmiudet selvitä lastensa kasvatuksesta. Piruparalla ei ole kanttia ryhtyä sormi pystyssä ketään neuvomaan. Toteanpahan vaan, että oman vajavaisen ymmärrykseni mukaan pienet ihmisen alut oppinevat asioita – ainakin alkuvaiheessa – matkimalla, joten monet käyttäytymistavat lienevät omaksutut juuri vanhemmilta.

Olen onneksi jäävi arvioimaan omia kasvattajakykyjäni (arvosana ei taitaisi mairitella). Siispä yritänkin muistella, minkälaista oli kasvatettavana oleminen.

Kun ajattelen aikoja puolen vuosisadan takaa, tyypillisistä kasvatustoimenpiteistä tulee mieleen hyvien tapojen opetteleminen. Homma kaiketi alkoi sanoista kiitos ja ole hyvä. Sitä seurasi – ainakin oman muistikuvani mukaan – hankalampi vaihe eli anteeksi pyytämisen oppiminen. Kaikkein vaikeinta, loukatuksi tulemisen jälkeen, oli anteeksiantamisen opettelu. Sitä taitoa on joutunut harjoittelemaan koko ikänsä, eikä homma hoidu kovin luontevasti vieläkään.

Edellä mainittuihin ”kasvatustoimiin” liittyen, muistan vanhempieni nimenomaan painottaneen tervehtimisen merkitystä eli sitä, kuinka vanhempia ihmisiä, olivatpa he naapureita, vanhempien työkavereita tai muuten vaan tuttuja, on aina tervehdittävä.

Juuri tervehtiminen oli asia, joka sai Piruparan pohtimaan tapainosaamisen hallinnan problematiikkaa. Ajatus lähti liikkeelle tapauksesta, kun muutama päivä sitten, arviolta 7-8 ikäinen nuori mies tuli vastaan ja sanoi reippaasti ”päivää”. En tiettävästi tuntenut tätä kohteliaasti käyttäytyvää nuorta miestä. Hän ehkä tunsi minut - lapset ovat niissä asioissa kyvykkäämpiä - tai sitten oli päättänyt vain harjoitella hyvien tapojen noudattamista harmittoman ukonrähjän kanssa. Tapaus oli kuitenkin niin yllättävä, että en osannut kuin hölmistyneenä vastata samalla mitalla: ”Päivää vaan”.

Tällainen kohtelias tervehtiminen maailmassa, missä hyvien tapojen opettamista lapsille, ei ehkä pidetä kovin tähdellisinä, lämmittää vanhenevan miehen mieltä vieläkin, monta päivää tapahtuman jälkeen.

Kuten alussa totesin, en ala kasvatusneuvojaksi. En kuitenkaan voi olla osoittamatta arvostustani niitä vanhempia kohtaan, jotka ovat oivaltaneet hyvien käytöstapojen merkityksen ja opettavat niitä myös jälkikasvulleen. Asia on tietysti ongelmallisempi, ellei lapsilla ole esimerkkiä mistä oppia eli miksi opetella tapoja, joita vanhemmat itsekään eivät noudata.

Posted by Piruparka at 04:17 AM | Comments (0)

tammikuu 16, 2007

AJATUKSIA EDISTYKSESTÄ

Tässä iltana eräänä, kun tuijottelin jonkun tavanomaisen ja tyhjänpäiväisen ohjelman täyttämää televisioruutua, havahduin oivaltamaan, että minähän muistan hyvin ajan, jolloin koko televisiota ei Suomessa ollut nähty kuin kuvina lehtien sivuilla. Ajatuksen kehittely jatkui havainnolla, että vanhimmat niistäkin suomalaisista, jotka ovat koko elinikänsä tottuneet televisioon olohuoneen nurkassa, alkavat olla kohta viisikymppisiä.

Ensimmäiset omat – ajankohdaltaan tarkistettavissa olevat – muistoni sijoittuvat vajaan 55 vuoden taakse. Olimme äitini ja sisareni kanssa Vaasan rautatieasemalla saattamassa isääni junaan. Hän oli lähdössä Helsinkiin katsomaan olympialaisia. Eli vuosi oli 1952 ja oma ikäni tuolloin runsaat neljä vuotta. Tuhon aikaan veturit kiskoivat junia höyryn voimalla ja edellä mainittua televisiota keskivertokansalaisista tuskin kukaan, edes haaveili koskaan itselleen hankkivansa.

Jos noista Helsingin olympialaisten ajoista mennään vielä samat 55 vuotta taaksepäin, ollaan 1800-luvun lopussa, jolloin omat isovanhempani olivat alle kymmenen vuoden ikäisiä. Silloin oli jo rautatie Suomessa, mutta eipä paljonkaan muuta, vielä nykyisin käytössä olevasta tekniikasta. Edistyksen oivaltaa kun ajattelee, että itse olen tuntenut ihmisiä, jotka elivät maailmassa, missä joutuivat hämmästyksestä huuli pyöreänä ihmettelemään ensimmäistä polkupyörää, sähkövaloa, radiota, elokuvia, autoa, telefonia, gramofonia ja muita teknisiä ihmeellisyyksiä, jotka nykyihmiselle ovat arkeen ja jokapäiväiseen elämään kiinteästi kuuluvia vekottimia. Jopa niin, että monia ilman, tuskin voisi kuvitella tulevansa toimeen.

Kun mennään tulevaisuuteen nuo samat 55 vuotta, tyttärentyttäreni lähentelee silloin Piruparan tämän päivän ikää. Tuntuuko hänestä silloin samanlaiselta havaita, että on tuntenut ihmisiä, jotka ovat eläneet ja nähneet, kun Suomessa alkoivat ensimmäiset mustavalkoiset televisiolähetykset, tulivat ensimmäiset kannettavat puhelimet ja niitä seuranneet monitoimikännykät, kotikäyttöiset tietokoneet kannettavine versioineen, sähköposti, internet ja monet muut, tässä nyt luettelemattomat lukuisat tekniikkaan perustuvat mahdollisuudet.

Puoli vuosisataa eteenpäin katsottuna, tuntuu varsin kaukaiselta. Kuka tahansa keski-ikäinen voi kuitenkin todistaa, että takanapäin, se on yllättävän lähellä.

Posted by Piruparka at 02:28 AM | Comments (0)

syyskuu 08, 2006

PARISTA SUHTEESTA

Olin jo kirjoittanut otsikon sanat yhteen, kun huomasin, että eihän tässä nyt pakinoitsija ala mitään parisuhdeongelmia ratkomaan vaikka teksti aihetta hieman sivuaakin.

Vuosikymmenten saatossa, muutaman parisuhteen läpikäyneenä, voin melko hämmentyneenä todeta, että kovin paljon ei niistä ole käteen jäänyt. Toisaalta hieman lohduttaa, etten ole yksin. En muista törmänneeni kovinkaan moneen, keskivertaiset kokemukset omaavaan kollegaan, jolla olisi ollut kanttia väittää ymmärtävänsä kokemiaan parisuhteita pintaa syvemmältä.

Kuusivuotiaana lastentarhassa näyttelin prinssiä näytelmässä Prinsessa Ruusunen. Näytelmän kohokohta eli prinsessan herättäminen suudelmalla, oli mennä täysin piloille minun kieltäydyttyä suutelemasta prinsessaa. Edes kädelle pussaaminen ei onnistunut. Prinsessa toki olisi hyväksynyt suutelon vaikkapa keskelle suuta! Loppujen lopuksi prinsessa heräteltiin kädelle taputtamalla.

Toisella luokalla kansakoulussa näyttelin peikkokuningasta. Siinä roolissa koin toki viihtyväni. En niinkään viehättävän peikkokuningattaren takia, vaan kuninkaan roolin mukanaan tuoman vallantunteen johdosta. Peikkokuninkaan valtakunnan kun muodosti joukko komenneltavia alamaisia.

Näyttämökokemukset 50 vuoden takaa ovat yhtä hämmentäviä kuin roolipelit todellisenkin elämän näyttämöltä. Johtuneeko umpiluuta olevasta kallomateriaalista, kun puolen vuosisadan aikana hankitut kokemukset ovat päätyneet ainoastaan yhteen konkreettiseen ja tuloksia tuottaneeseen havaintoon. Elleivät parisuhteeseen liittyvät ongelmat ratkea vierihoidolla, suhteen loppu on sinetöity. Kokemuspohjaisesti voin todeta, että samainen vierihoito helpottaa hieman myös feminismiä potevia kumppaneita. Lopulliseksi ratkaisuksi siitä ei ole, ellei sitten lääkitsijä viriililtään ole verrattavissa jatkuvalämmitteiseen saunankiukaaseen.

Kun ikää karttuu ja päivät alkavat muistuttaa yksitoikkoisuudessaan yhä enemmän toisiaan, voi illan tullen aina lohduttautua huomiolla, että taas ollaan päivä lähempänä muijan kuolemaa.

Taisin tässä iltana eräänä ajatella ääneen, kun ruokakunnan toinen osapuoli totesi, että onneksi sulla ei oo muijaa.
Niinpä.

Posted by Piruparka at 03:35 PM | Comments (0)

elokuu 18, 2006

KOHTALON OIKUT?

Piruparan ensimmäisistä askeleista Britannian maaperälle tuli heinäkuussa kuluneeksi 40 vuotta eli silloin kirjoitettiin vuosiluku 1966. Tuo ensikosketus tapahtui suomalaisittain hieman epäisänmaallisissa merkeissä eli osana ruotsalaisen puunjalostusteollisuuden vientitoimintaa. Jatkossa toki palvelimme myös suomalaisen puunjalostusteollisuuden vientiponnisteluja, näiden havaitessa moitteettomat ja käyttökelpoiset palvelut, joiden osana tämän kirjoittaja noina aikoihin työskenteli.

Ettei tulisi väärinkäsityksiä, tulkoon todetuksi, että tuolloin olin myynyt vaatimattoman työpanokseni ahvenanmaalaisen varustamon käyttöön eli höyrylaivaan nimeltään s/s Rhuys. Edellä kerrotun vuoden jälkipuoliskolla mainittu alus kuljetti selluloosalasteja Suomesta - ja osin siis myös Ruotsista - englantilaisten paperitehtaiden raaka-aineeksi. Aluksella tehtäviini kuului tuottaa varustamon suorittamaa korvausta vastaan ”messikallen” vaativaan toimenkuvaan kuuluvia palveluita laivan henkilökunnan tarpeisiin.

Elettiin vielä aikaa, jolloin merenkulkijoilla oli määräsatamissa mahdollisuus viettää aikaansa myös maissa. Näin ollen englantilaiset pubit tulivat tutuiksi myös Piruparalle ja niissä vapaa-aikaa kului aika-ajoin runsaastikin. Aina ei paikkakuntaan tutustuminen kuitenkaan rajoittunut ensimmäiseen rantakapakkaan, vaan silloin tällöin saarivaltakuntaan ja nimenomaan sen sievempään asujaimistoon tuli tutustuttua hieman syvällisemminkin. Tästä johtuen - ainakin teoriassa - olisi ollut mahdollista, että ylle merkityn alullepanema jälkikasvu olisi aloittanut Britannian valloittamisen jo 1960-luvulla. No, niin ei (tiettävästi) kuitenkaan käynyt.

Noita menneitä muistellessa, tämänkertaisen Britannian vierailun yhteydessä, mieleen putkahti ajatus kohtalon ennalta aavistamattomista oikuista. Hieman huvittuneena aloin pohtia, että näinköhän tämä kohtalo arvaamattomalla sormellaan osoittaa, että Piruparan pohjalaiset juuret – kaikesta huolimatta - tavalla tai toisella, tulevat jatkamaan juurtumistaan englantilaisessa maaperässä. Se mitä itse en saanut aikaiseksi 1960-luvulla, sen on hoitanut tytär neljä vuosikymmentä myöhemmin ja näin toteuttanut kohtalon oikulliset kaavailut. Kukapa tietää?

Posted by Piruparka at 09:05 PM | Comments (0)

elokuu 15, 2006

KONSEPTIT SEKAISIN

Vakaa aikomus oli, että tämän tiistain pakina kirjoitettaisiin Ranskan Alpeilta ja pakinan aihe käsittelisi riippuliitämistä. No, aina ei suju konseptien mukaan. Lentoliput olivat varatut viime torstaille. Ensin aamulla Lontoon Stanstedtiin ja sieltä illalla Geneveen josta autolla Ranskaan eli paikkaan nimeltä Les Gets. Tapahtuman oli tarkoitus kuulua jatkumona tempauksiin, joita tytär järjestää vanhalle isäukolleen. Tällä kertaa teemana olisi ollut siis riippuliitäminen.

Uutisia seuranneet tietävät, että viime torstai oli Lontoon ilmailuliikenteen kannalta varsin hankala päivä. Terrorismin pelko aiheutti valmiustason nostamista kaikilla kentillä ja lähtöselvitysten tiukentuessa seuraukset näkyivät myös saapuvan liikenteen sektorilla ja siksi laskeutumisen jälkeinen, kolmen tunnin istuminen ilmastoimattomassa koneessa kesähelteellä on kokemus, joka jää mieleen. Lentoyhtiö teki toki parhaansa matkustajien olon parantamiseksi tarjoamalla halukkaille lasillisen vettä ja yhden karamellin. Kiitos siitä. Syy tuntikausien odotteluun alkoi selvitä, kun kännykänkäyttökielto kumottiin ja asiallista ja osin asiatontakin informaatiota rupesi virtaamaan koneen ulkopuolelta. Kun nuo mainitut kolme tuntia olivat kuluneet, jatkosta selvittiin varsin jouhevasti.

Vaikka terroristijahdin pääpaino oli Lontoon muilla kentillä kuin Stanstedtissa, oli jo tuossa vaiheessa sangen todennäköistä, että illan jatkolento Geneveen ei onnistuisi ja muutaman tunnin jälkeen varmistuikin, että kaikki lähtevät lennot oli peruutettu. Mahdollista olisi ollut lentojen siirto jonnekin hamaan tulevaisuuteen. Se ei kuitenkaan olisi sopinut asianosaisten muihin aikatauluihin. Pettymyksen hetkellä suunnitelmissa oli jopa lähteä autolla matkaan, ylittää kanaali ja ajella Ranskan halki päämäärään. Se oli kuitenkin sen verran hankala vaihtoehto, että sitä ei yön yli nukkumisen jälkeen harkittu enää vakavasti.

Näin siis kävi. Terroristit sekoittivat Piruparan konseptit ja lukijoiltani jäi mahdollisuus lukea vanhan lihavan ukon riippuliitokohelluksista – ainakin tältä erää. Ensi vuonna kuulemma yritetään uudelleen. Aika näyttää. Siksipä tämä ja seuraavakin pakina syntyvät Peterboroughissa, Englannissa. On kai se niin, että rauhallinen laatuaika jälkeläisten parissa sopii lähes kuusikymppiselle paremmin, kuin extreme-kokemukset jossain Ranskassa, taivaan ja maan välillä.

Posted by Piruparka at 12:01 AM | Comments (0)

kesäkuu 20, 2006

AJATUKSIA AJOKORTISTA

Sattui aistimiin uutinen, että ajokortin hintaan on tulossa huomattava korotus. Ajokertojen määrää ollaan nostamassa 30 – 40, joten on selvää, että uudistus näkyy loppusummassa. Korotuksen suuruus on 240 euroa. Se on iso nousu nykyisen, keskimäärin 1500 euroa maksavaan ajokortin hintaan - vaikka liikenneturvallisuuden parantamisen kannalta onkin täysin ymmärrettävä.

Hinnan voisi suhteuttaa summaan, jonka ajokortista joutui maksamaan 1960-luvulla. Piruparan taidot eivät kuitenkaan riitä laskemaan kaikkia inflaatioiden ja euron aiheuttamia vaikutuksia rahan arvoon, joten on viisaampaa vain todeta, että halpaa ajokortin hankkiminen ei koskaan ole ollut.

Aina ajokorttia ei välttämättä tarvitse kustantaa itse. Seuraavassa Piruparan toimintamalli, joka on pudottanut kaikkien ajamieni kolmen ajokortin kustannukset varsin kohtuullisiksi.

Ensimmäisen ajokorttini hankkimisesta tulee ensi vuonna kuluneeksi 40 vuotta. Se oli niin kutsuttu yksityinen kuorma-auton kortti. Pienehkö palkka, mutta ennen kaikkea nuoren miehen silloiset elämäntavat aiheuttivat sen, että ansioiden loppusaldo oli yleensä negatiivinen ja ajokortti ilman erityisjärjestelyjä olisi mitä todennäköisimmin jäänyt hankkimatta. Myönnän käyttäneeni melkoisesti luovuuttani, saadessani silloisen työnantajani ymmärtämään, että oma haluni hankkia ajokortti on ensisijaisesti työnantajan intressien mukaista. Näin päädyimme järjestelyyn, jonka mukaan työnantaja maksoi ajokortista aiheutuneet kustannukset ja peri niitä sitten vähitellen palkastani takaisin. Perittynä oli noin kolmasosa ajokortin hinnasta, kun työnantaja ilmoitti, että se oli sitten siinä.

Muutama vuosi myöhemmin ammattimaisen ajokortin hankkiminen edellytti yhden ylimääräisen, ammattikuljettajille tarkoitetun lomakenipun opettelemista. Yksityinen ajokortti mahdollisti sen, että ajoharjoitteluun ja inssiajoon sain käyttää autokoulun autoa ilman opettajaa, toimittamalla autokoulun henkilökunnalle viisi korillista Jaffaa käytössäni olleista edustusjuomista.

Ensimmäisen ajokortin hankkimisesta oli kulunut 21 vuotta, kun löysin itseni istumasta päätoimisesti koulun penkillä. Tarkoitus oli suorittaa puoli vuotta kestävä linja-autonkuljettajan kurssi. Näin tapahtui ja linja-auton kuljettamiseen oikeuttavasta ajokortista itse kustannettavaksi tuli leimavero eli 90 silloista markkaa (n. 15 euroa).

Posted by Piruparka at 11:17 AM | Comments (0)

toukokuu 27, 2006

VANHA IKÄISEKSEEN

Jo toistakymmentä vuotta olen törmännyt ilmiöön, jossa vanhoja ystäviä ja tuttavia tavatessa havaitsee, että heidän ulkonäkönsä on muuttunut huomattavasti siitä, kuin mitä uskoo oman persoonansa vuosien varrella vanhentuneen. Toisin sanoen kaikki muut tuntuvat ikääntyvän merkittävästi itseä nopeampaan tahtiin.

On selvää, että vuoden tai parin välein eteen sattuneet toverit ja heidän ulkonäkönsä pysyy mielessä ja muistissa paremmin. Sen sijaan, jos näitä kohtaamisia tapahtuu huomattavasti harvemmin, ehkä peräti vuosikymmenten välein, muutokseen törmää paljon varmemmin.

Näin kävi taas kerran Piruparalle viikko sitten ollessani ”kunnioittamassa läsnäolollani” sisarentyttäreni vihkiäisiä kotikonnuillani Vaasassa. Häätoimituksissa toimitaan yleensä totuttujen kaavojen mukaan. Seuratessani seremoniaa, huomasin ensin pohtivani, kukas se tämä mies onkaan, joka morsianta vihille taluttaa, kunnes järjen valo välähti, että senhän täytyy luonnollisesti olla morsiamen isä, sisareni entinen aviomies ja entinen lankoni, jonka kanssa työskentelimme samassa työpaikassa aikoinaan runsaat kymmenen vuotta. Seuraavana mieleen tuli tietenkin tuo alussa kerrottu havainto, että onpas vuodet kohdelleet kaltoin miestä ja iän karttuminen näkyy niin naamassa kuin vartalon ympärysmitassakin.

Hääseremoniat etenivät varsinaiselle juhlapaikalle, jossa morsiuspari vanhempineen otti vastaan vieraiden onnitteluja. Vuorollaan Piruparkakin oli toisten mukana onnittelijoiden jonossa. Onnitellessani uunituoretta appiukkoa, huomasin, että tämä katsoi kättelijää hieman pitkään, mutta kiitteli kuitenkin onnittelusta, kuten asiaan kuului. Kukapa sitä kaikkia häävieraita tuntisi.

Ilta lähti käyntiin. Melko pian morsian kuitenkin ilmestyi pöytäni viereen ja ehdotti, että kävisin esittäytymässä hänen isälleen ja kertomassa, että tämä itsekin tanakoitunut ja harmaantunut häävieras on hänen entinen lankonsa ja työtoverinsa, joka on tullut isiensä maille sisarentyttärensä naimisiinmenoa todistamaan.

Tilanne tuli selvitettyä ja todettua, että kukaan ei tässä maailmassa nuorennu. Kun entisestä tapaamisesta on kulunut runsaat 20 vuotta, on selvää, että se näkyy ulkomuodossa. Lisäksi tuli mitä ilmeisimmin toteennäytetyksi, että kaikesta huolimatta, myös Piruparka nykyisin näyttää varsin vanhalta, jopa ikäisekseen.

Posted by Piruparka at 10:19 AM | Comments (0)

huhtikuu 13, 2006

VEE JA MUISTISÄÄNTÖ

Lieneekö ikä aiheuttanut sen, että yhä useammin törmää tilanteisiin, jossa äidinkielen kuunteleminen koettelee ärsytyskynnystä. On väitetty, että suomen kieltä olisi vaikeaa oppia. Ei tarvitse kovin paljoa liioitella, jos toteaa, että mikäli oppii käyttämään yhtä vee- sanaa, ei muutaman sidesana lisäksi paljon muuta tarvita, kyetäkseen kommunikoimaan tämän päivän nuorten ikäluokkien kanssa. Vai mitä on sanottava vaikkapa seuraavasta, elävästä elämästä lainatusta kommentista.

– V...u, kun v.....aa niin v...sti.

Olen joskus aprikoinut, miten maahanmuuttajille ja muille suomen kieltä opiskeleville havainnollisesti kerrotaan ja selitetään tuon mainitun sanan runsas esiintyminen suomalaisten puhekielessä. Saattaa olla, että ainakin muslimeille, mutta varmaan myös monille muille on melkoinen järkytys ja ankara kulttuurishokki, kun heille jossain vaiheessa selviää kohde, mistä suomalaiset itse asiassa kaiken aikaa puhuvat.

Ettei tulisi moitteita hienostelusta, tulkoon kerrotuksi, että toki mainittu sana on kuulunut myös Piruparan kielenkäytössä - aika-ajoin. Todistettavasti ainakin vuodesta 1953 lähtien. Esiintyessään sana on korvannut yleensä jonkun muun, niin sanotun ärräpäiden kategoriaan kuuluvan sanan.

Omat muistikuvat 53 vuoden takaa ovat melko hataria. Aikalaiset ovat kuitenkin sen verran taajaan asiasta vuosien saatossa muistuttaneet, että tieto sanan käyttämisestä muistisääntönä on hyvin tiedossa. Tuolloin - siis vuonna 1953 - mainiota marjaa, vadelmaa, oli tämän kirjoittajan perheessä kutsuttu vaaraimeksi. Uuden naapurin lapset kutsuivat samaista marjaa vatuksi, joka nimitys ei millään tahtonut jäädä viisivuotiaan Piruparan mieleen. Näin ollen, asian auttamiseksi oli kehitettävä muistia tukevaa toimintaa. Edesmenneen äitini kertoman mukaan mainitun vattu-sanan muistamattomuus oli vaivannut ylle merkittyä useamman päivän ajan, kunnes oivallus viimein oli syntynyt. Olin innoissani juossut äidilleni kertomaan:

– Nyt mä tiedän, kuinka mä sen vatun muistan. Kun ensin muistaa v...u, niin siitä on helppo muistaa vattu. Pohtimisen aihe lienee, mistä johtui, että vee oli jo viisivuotiaalla niin tiukasti mielessä, että sitä oli mahdollista käyttää muistin virkistäjänä.

Posted by Piruparka at 03:15 PM | Comments (0)

maaliskuu 14, 2006

KEVYET EVÄÄT

Aiempien, Englantiin suuntautuvien vierailujeni yhteydestä tiesin, että odotettavissa on viikko kevyehköjen eväiden parissa. Siellä asuvan perheeni ruokakunnan jäsenet kun kaikki – kieltä oppimassa olevaa au-pairia myöten – ovat kasvissyöjiä.

Heti saavuttuani sain tietää, että Peterboroughin kaupunkia terrorisoi rotavirus, joka on ärhäkkäästi leviävä vatsatauti ja jonka vaikutukset paikallisen, lääkinnällistä alkuperää olevan tiedon mukaan, saattavat kestää jopa kymmenen päivää. Taudin itämisajan kerrottiin olevan kolme päivää, eikä tilannetta tehnyt valoisammaksi se, että tyttäreni oli jo mainitun tartunnan itselleen hankkinut.

Parin päivän kuluttua kaikki muut – pientä Isla-tyttöstä myöten - olivat saaneet vatsataudin. Tauti näytti olevan kiusallinen, mutta siedettävissä. Taisin itsekseni jopa pohtia taudin yhteyttä kevyeen vihannespitoiseen ruokavalioon. Kunnes. Oli kulunut lähes tunnilleen kolme vuorokautta astumisestani Britannian maaperälle kun kolmannen paikkakunnalla vietetyn yön tunteina Piruparka heräsi pakottavaan paineeseen, joka pani kiiruhtamaan kohti yksinäistä istuntosalia, eikä hetkeäkään liian aikaisin. Alku ei tuntunut ylivoimaisen ongelmalliselta, kunnes aamupäivän kuluessa vatsa alkoi tyhjentyä myös yläpään kautta. Tiuhaan jatkuvien tyhjennystapahtumien myötä, mieleen hiipi ajatus, että tällaiseen kurimukseen voi vaikka kuolla. Tilannearviota helpotti yksinäisen istuntosalin peilistä näkyvä sinertävä kalpeanaama, joka olisi saanut kenet tahansa lääkinnälliset perustaidot omaavan ryhtymään välittömiin elvytystoimiin. Iltapäivällä kuolemanpelko alkoi muuttua suoranaiseksi kauhuksi siitä, että jos tähän ei sittenkään kuole. Olisi mainittu tapahtuma ollut sen verran tervetullut vieras. Voin pitkäaikaisen kokemuksen mukanaan tuomalla syvällä rintaäänellä vakuuttaa, että vuosien varrella podetut lukemattomat krapulat ovat olleet lastenleikkiä nyt koetun rotaviruksen rinnalla.

Jostain minulle tuntemattomasta syystä, lääketieteellinen, kymmenen päivän ennustus kesti tässä tapauksessa vain vajaan vuorokauden ja vaikka lauantain Cambridgen vierailu jäi toteutumatta, olin hieman voipuneena valmis jo sunnuntaina lähtemään kohti Lontoon ihmisvilinää. Todettakoon vielä, että sen verran kokemus koetteli, että loppuaikani täällä vietän ihan mielelläni kevyesti tomaatti- ja porkkanapitoisten aterioiden parissa.

Posted by Piruparka at 07:00 AM | Comments (0)

tammikuu 20, 2006

PUUROISIA MUISTOJA

Suomalaista koulujärjestelmää voidaan kiittää monista ansioista. Yksi näistä tunnustuksen kohteista on ilmainen kouluruokailu. Kouluissa ruokailua on järjestetty oppilaille jo 1920-luvulta lähtien ja jopa sitä ennen eli paljon aikaisemmin, kun kouluruokailu tuli lakisääteiseksi kansakouluissa vuonna 1948. Huolimatta kiitellyistä ansioistaan, kouluruokailun piikkiin voidaan laittaa joitain kielteisiäkin piirteitä. Siitä omakohtaisia kokemuksia seuraavassa:

Kun Piruparka aloitti opintiensä kansakoulussa 1950-luvun puolivälissä, viikon ruokalistaa ei voinut syyttää monipuolisuudesta. Joka toinen päivä tarjottiin ateriaksi puuroa ja joka toinen päivä syötettiin ruokaisampaa keittoa. Tämä muistelo koskee nimenomaan noita puuropäiviä. Koska kysymyksessä oli suuri koulu (ensimmäisen luokan oppilaitakin yli 200), keittiöhenkilökunta nopeutti ruoanjakelua, annostelemalla ateriat valmiiksi lautasille ennen varsinaisen ruokailun alkua. Tällainen toiminta aiheutti sen, että puurot olivat auttamattomasti kylmiä siinä vaiheessa, kun pieni koululainen sai lakisääteisen ruoka-annoksensa syötäväkseen. Sen lisäksi, että puurot olivat kylmiä ne - ehkä huolimattomasta valmistustavasta tai jostain muusta syystä johtuen - sisälsivät jonkinlaisia klimppejä tai kokkareita. Erityisesti ruis- ja ohrajauhoista valmistetut puurot olivat tällaisia. Lautaselle valmiiksi annosteltu lainmukainen ateria oli luonnollisesti syötävä kokonaan ja usein vielä ilman maidon liuentavaa myötävaikutusta. Arvata saattaa, että ruokailu saattoi olla monille koulupäivän ankarin koettelemus. Tämän päivän mittapuun mukaan 1950-luvun kouluruokailua saatettaisiin pitää henkilökunnan taholta tapahtuvana koulukiusaamisena.

Aika kului. Kylminä ja kokkareisina tarjoillut ohra-, kaura- ja ruispuurot vaihtuivat manna-, riisi- ja vispipuuroiksi ja edelleen vuosien mittaan nykyisiksi monipuolisiksi ja ravitseviksi kouluaterioiksi. Niin pitkä ja ansiokas kun suomalainen kouluruokailuperinne onkin, se aiheutti sen, että tuhansilla suuriin ikäluokkiin kuuluvilla saattaa olla hyvin epämieluisia kokemuksia sellaisista suomalaisista perus- ja perinneruoista, kuten ohra- ja ruispuuroista.

Sattuneesta syystä Piruparka on vuosien saatossa toki keitellyt mainittuja puuroja ja niiden suolapitoisuutta tarkistaakseen, pienen lusikallisen tullut maistaneeksikin. Aikaa pääsi kuitenkin kulumaan lähes 47 vuotta, kunnes tässä muutama päivä sitten otin lautaselleni koko annoksen ruokakunnan toisen osapuolen keittämää, kokkareetonta, ruisjauhoista valmistettua puuroa. Ja voin vakuuttaa, että maistui.

Posted by Piruparka at 01:06 PM | Comments (0)

joulukuu 06, 2005

PEKKA PUUPÄÄ

Monille ihmisille itsenäisyyspäivästä ensimmäisenä tulee mieleen presidentinlinnan itsenäisyyspäivän juhlavastaanotto. Jotkut yhdistävät sen sotilasparaateihin ja monille juhla näyttäytyy kahtena sinivalkoisena kynttilänä, jotka loistavat ikkunoilla itsenäisyyspäivän iltana.
Entä sitten Pekka Puupää. Mitä sillä on tekemistä itsenäisyyspäivän kanssa. Niillä kun ei luulisi olevan mitään yhteyttä. Asiaan vihkiytymättömälle ei varmaan olekaan. Eikä ainakaan niille, joiden Pekka Puupää- tuntemus rajoittuu ainoastaan Esa Pakarisen ja Masa Niemen tähdittämiin elokuviin. Moni kuitenkin tietää ja ehkä muistaakin, että alun perin Pekka Puupää oli Ola Fogelbergin eli Fogelin piirtämä sarjakuva itsenäisyyden ajan alkuvuosilta ja jonka kanssa elokuvan Pekalla, Pätkällä ja Justiinalla ei ollut muuta tekemistä kun nimet ja apinoitu vaatetus.
Piruparan muistikuvissa mielleyhtymä toimii kuitenkin siis nimenomaan itsenäisyyspäivän ja Pekka Puupää- sarjakuvan välillä. En tiedä radioitiinko linnan juhlia ennen television aikakautta. Jos radioitiin, ei se ainakaan mieleen ole jäänyt. Se mikä on jäänyt mieleen, on, että joka vuosi itsenäisyyspäivän aikoihin eli joulukuun alkupuolella julkaistiin uusi Pekka Puupää- sarjakuvakirja. Se ilmaantui Piruparan lapsuudenkotiin säännöllisesti aina itsenäisyyspäivänä. Syy sarjakuvakirjan ilmaantumiselle oli, että itsenäisyyspäiväksi sattuu ruokakunnan silloisen pään eli Piruparan alkuunpanijan nimipäivä. Vuosikausien huumoripitoiseen traditioon kuului, että nimipäivälahja oli joka vuosi uusi Pekka Puupää- sarjakuvakirja, joka säännönmukaisesti kuitenkin alkoi kulua perheen jälkikasvun käsissä.
Keskenkasvuinen pojankoltiainen ei tiennyt noina aikoina presidentinlinnassa järjestettävistä juhlista tuon taivaallista. Tuskin olisi välittänyt, vaikka olisi tiennytkin. Kiinnostusta ei riittänyt muihinkaan itsenäisyyspäivä seremonioihin tai traditioihin. Se, että sai käsiinsä uuden, juuri painosta tulleen Pekka Puupää-kirjan, oli itsenäisyyspäivän ehdoton kohokohta. Sarjakuvat 1950-luvulla, ja vielä paljon myöhemminkin, olivat jostain syystä niin ”harvinaista herkkua”, että niitä tarjottiin kansalaisten luettavaksi sanoma- ja muidenkin lehtien sivuilla varsin kitsastellen. Siellä julkaistiin lukijoiden iloksi sarjakuvat useimmiten jatkokertomuksina, ja yleisimmin vain 4-5 kuvan kerta-annoksina, joiden jatkoa sai odottaa ainakin seuraavaan päivään, mutta joskus jopa seuraavaan viikkoon. Olihan se siis juhlallista, kun sai kertaheitolla luettavakseen kokonaisen kirjallisen sarjakuvia.
Itsenäisyyspäivän arvot ja merkitykset ovat vuosien saatossa ja iän myötä Piruparallakin muuttuneet. Jossain ”takaraivossa” kuitenkin elää pikkupoika, joka muistaa ja ehkä vähän kaipaakin itsenäisyyspäivä lukuhetkeä Pekka Puupään parissa.

Posted by Piruparka at 12:00 AM | Comments (0)

marraskuu 22, 2005

HYVÄT TAVAT

Huolimatta siitä, että tämän tekstin kirjoittaminen tapahtuu jo koti-Suomessa, en malta olla vielä hetken viivähtämättä viimeviikkoisen retkeni tunnelmissa jälkeläisteni asuinsijoilla Englannissa. Viikon loppupuolella – perjantaina – teimme päivän junamatkan Lontooseen. Junamatkan siksi, että sillä säästyi Lontoon tietulleilta ja ylivoimaisilta pysäköintiongelmilta. Lisäksi yhdellä lipun ostolla ja sen esittämisellä pääsi kulkemaan niin Lontoon Undergroundissa (maanalainen) kuin paikallisissa busseissakin koko päivän ajan ja sai tehdä vielä paluumatkan junalla takaisin Peterboroughiin.
Jopa hyvät käytöstavat unohtaneessa Suomessa saattaisi käydä niin, että tytärtään sylissä kantavalle äidille tarjottaisiin istumapaikkaa täydessä liikennevälineessä, kuten omalle tyttärelleni tehtiin täyteen ahdetussa junassa. Yllätys oli kuitenkin melkoinen, kun ulkoiselta olemukseltaan toki jo harmaantuneelle, mutta - omasta mielestään - mieleltään vielä nuorekkaalle Piruparalle tarjottiin maanalaisessa istumapaikkaa kohteliaan nuoren miehen toimesta. Alkuhämmennyksestä selvittyäni aloin aktiivisesti seurata maanalaisen alati vaihtuvien matkustajien käyttäytymistä. Hyvät tavat näyttivät edellyttävän, että mikäli matkustajia oli enemmän kuin istumapaikkoja, istumajärjestys toimi siten, kuten Suomessakin kansakoulun vielä voimissaan ollessa opetettiin. Eli ensin istuivat vanhemmat naiset, sitten nuoremmat naiset. Sen jälkeen istumaan pääsivät ensin ikääntyneemmät ja lopuksi nuoremmat miehet. Koululaiset seisoivat viimeisenä ja saivat istumapaikan vasta sitten kun kukaan muu ei enää matkustanut seisten.
Mainitut koululaiset sitten ovatkin ihan oma lukunsa. Tunnistaminen koululaisiksi tapahtuu heidän käyttämiensä koulupukujen myötävaikutuksella. Tytöt bleisereissä ja hameissaan, pojat pikkutakeissaan ja suorissa housuissaan sekä molemmat valkoisissa kauluspaidoissaan ja solmioissaan on näky, mihin suomalainen silmä ei ole tottunut. Asiaan tarkemmin perehtynyt saattaa rintataskuun kirjaillun vaakunan tai jopa takkien ja solmioiden värin perusteella tunnistaa koulun, jota tietty miljoonakaupungin koululainen käy. Näitä eri koulujen värein pukeutuneita koululaisia tuntui seisoskelevan lontoolaisten yleisten kulkunevojen käytävillä perjantain iltapäivässä pilvin pimein. Edellä kerrotusta syystä siis nimenomaan seisoskelemassa, heillä kun näytti olevan viimeisinä oikeus istumapaikkaan.
Ero suomalaisiin koululaisiin on siis melkoinen. Meillä Suomessa kun koululaisten hyviin käytöstapoihin usein näyttää kuuluvan ”röhnöttäminen” bussissa ”lökäpöksyt” puolitangossa roikkuen, koulureppu viereisellä penkillä komeasti – omassa ylhäisyydessään matkustaen ja kanssamatkustajilta istumatilaa vieden. Osoittaneeko vahvaa itsetuntoa ja nöyristelemättömyyttä???

Posted by Piruparka at 11:15 AM | Comments (0)

marraskuu 18, 2005

LIIKENTEESSÄ

Yksi englantilaisista ihmeellisyyksistä, johon ainakaan Piruparka ei millään tahdo oppia sopeutumaan, on vasemmanpuoleinen liikenne. Pelkästään kadun ylittäminen jalankulkijana paikassa, missä liikennevaloilla ei kävelijän oikeuksia ole turvattu, on melkoista riskipeliä. Vuosikymmenten saatossa Suomessa oikeanpuoleisen liikenteen tavat ja tottumukset ovat pinttyneet niin tiukkaan, että niiden soveltaminen uudenlaiseen tilanteeseen on todella vaikeaa. Lontoossa kadunylittäjää muistutetaan usein katuun maalatuilla teksteillä katsomaan siihen suuntaan, mistä liikennettä on odotettavissa, mutta pienemmillä paikkakunnilla liikenteen seuraaminen on jokaisen omien tottumusten varassa. Suomessa tienylittäjää mahdollinen vaaratilanne on ensisijaisesti uhkaamassa vasemmalta, täällä Windsorin suvun hallitsemassa saarivaltakunnassa, autoilijat säikyttelevät kadunylittäjää törmäämällä kohdalle oikealta. Ja yleensä vauhdilla. Kadunylityksiin on todella keskityttävä, omiin ajatuksiin vaipuminen saattaa olla kohtalokasta.
Toinen, jopa kauhunhetkiä aiheuttanut kokemus, on istua niin kutsutulla pelkääjän paikalla englantilaisessa autossa, jossa vasemmanpuoleisesta liikenteestä johtuen ratti on sijoitettu auton oikealle puolelle. Englantilainen pelkääjän paikka siis sijoittuu siihen kohtaan autossa missä suomalaisittain tapaa kuljettaja istua. Kuten todettu liikenne sujuu vauhdilla. Ensin ihmettelee, että miksi nopeus tuntuu niin suurelta, vaikka mittari näyttää tuskin 90, kunnes selviää, että autoissa on mailimittari ja lukemat osoittavat maileja / tunnissa (maili = 1609 metriä). Väistämisvelvollisuus risteyksissä on osoitettu tiehen maalatulla katkoviivalla, joka kuitenkaan ei näyttäisi toimivan kovinkaan yksiselitteisesti.
Aika ajoin auton kojelaudassa alkaa vilkuttaa punainen valo ja antaa pahalta kuulostavaa äänimerkkiä. Kun tiedustelin, että mikäs se tuo vekotin on, sain kuulla, että kysymyksessä on tutkan ja kameravalvonnan paljastin. Se ilmoittaa että on syytä tarkkailla omaa ajonopeutta ylinopeussakon välttämiseksi. Laite on täysin laillinen Britanniassa. Myös valvontakamerat ovat autoilijoiden vaatimuksesta maalattu kirkkaan keltaisin huomiovärein, ettei jäisi epäilystä, että nopeutta valvotaan salaa ja rahankeruutarkoituksessa. Suomessahan vastaavat laitteet ovat harmaita ja sulautuvat moitteettomasti taustaansa.
Tuttu kaksisuuntainen asuinkatu Granville street on täynnä keula molempiin suuntiin pysäköityjä autoja. Niiden keskelle jää yhden auton mentävä tila. Kun tiedustelin, että kumpi väistää tilanteessa, jossa molemmista suunnista on auto tulossa, sain vastaukseksi, että se jolta menee ensin hermot.

Posted by Piruparka at 08:33 PM | Comments (0)

marraskuu 13, 2005

ISÄNPÄVÄLAHJA BRITTILÄISITTÄIN

Piruparka ei koskaan ole ollut erityisen kiinnostunut extreme-lajeista, niiden harrastamisesta nyt puhumattakaan. En ole hypännyt laskuvarjohyppyjä, liidellyt riippuliitimellä, eikä edes benji-hypyt ole tulleet omakohtaisesti kokeilemalla tutuksi. Kysymys ei ehkä niinkään ole ollut lajeja kohtaan tuntemastani pelosta, kun tilaisuuden puutteesta. Aiemmin ei kukaan ole tullut kehottelemaan laskuvarjohyppyyn. Enkä tiedä, miten olisin suhtautunut, jos isänpäivälahjaksi olisi tarjottu ihan oikeaa laskuvarjohyppyä.
Laskuvarjohyppy isänpäivänä kuitenkin oli ohjelmassa. Tai ainakin sen kokeminen. Kysymys oli eräänlaisesta simulaattorihypystä. Toisin sanoen koko tilanteeseen ei liittynyt laskuvarjoa lainkaan, vaan tapahtumassa jäljiteltiin niin sanottua vapaata pudotusta, jonka laskuvarjohyppääjät kokevat ennen varjon aukeamista. Tiettävästi vastaavaa laitetta – ainakaan yleisön käyttöön – ei aiemmin ole Euroopassa ollut ja tämäkin, nyt kyseessä oleva simulaattori on ollut toiminnassa vasta parisen viikkoa. Joten eräänlaista pioneerityötä taisi tulla tehdyksi.
Kokemusta markkinoidaan nimellä ”Air Kix” (varsin osuva nimi) ja se on kenen tahansa kokeiltavissa Britanniassa, kaupungissa nimeltään Milton Keynes. Ennen tapahtumaa jokainen osallistuja joutui allekirjoittamaan paperin, jossa sitoutui lähtemään leikkiin mukaan omalla vastuullaan. Ennen varsinaista ”lentokokemusta” järjestäjät antoivat kymmenen minuutin pikakoulutuksen, jossa kerrottiin lähinnä pudotusasento ja kerrottiin käsimerkkien merkitykset, joita paikalla oleva ohjaaja mahdollisesti tulee näyttämään. Tämän jälkeen suojavarusteita pukemaan, joihin kuuluivat suojahaalarit, suojalasit, kypärä sekä polvi- ja kyynärsuojaimet. Näine hyvineen meidät vapaan pudotuksen kokemusta vailla olevat hyppykokelaat (kymmenen henkeä), ohjattiin läpimitaltaan noin neljä metriä ja ehkä kymmenisen metriä korkean läpinäkyvän, muovilieriön kupeelle. Lieriön pohjasta puhallettiin ilmaa voimalla, joka esitteen mukaan antoi ilmavirtaukselle jopa 196 kilometrin tuntinopeuden. Yksitellen jokainen meistä sai hypätä aukosta ”tyhjyyteen” kokeilemaan miltä tuntuu vapaa pudotus laskuvarjohyppääjästä ennen varjon avautumista. Kokemus kesti tasan minuutin, jonka sai uusia eli vapaata pudotusta, ilmassa leijaillen, posket lepattaen Piruparkakin sai näin kokeilla yhteensä tasan kahden minuutin ajan.
Mielenkiintoinen ja jopa miellyttävä elämys. Mikäli ikää olisi vähemmän, kokemus saattaisi innostaa kokeilemaan ihan oikeaakin laskuvarjohyppyä. Sen verran mainittua ”kixiä” kokemus aikaansai Kaiken kaikkiaan isänpäivälahja, jonka kokeminen Suomessa ei olisi ollut mahdollista.

Posted by Piruparka at 04:01 PM | Comments (0)

lokakuu 28, 2005

SÄHKÖKATKO

Eletään aikaa, kun sähkökatkot lienevät yleisimmillään. Toki mainittuja ilmiöitä esiintyy muulloinkin, mutta syksyisten tuulien ja myrskyjen myötä sähkökatkosten esiintymistiheys kasvaa. En pääse ajatuksesta, että viimeisten vuosikymmenten ja vuosienkin aikana sähkökatkoksia Suomessa on esiintynyt kuitenkin yhä useimmin. Samalla niiden ajallinen kesto on pidentynyt. Kun käytössäni ei ole tilastoja, käsitys perustuu pelkästään niin sanottuun mutu-tuntumaan. Onko niin, että sähkölinjat ovat nykyisin herkempiä häiriöille, kun menneinä aikoina? Tuuleeko nykyisin voimakkaammin ja useimmin kun joskus taannoisina vuosikymmeninä? Saattaa olla niinkin, että mielikuva sähkökatkosten taajenemistiheyden kasvusta johtuu ainoastaan siitä, että niiden merkitys ei ennen ollun niin suuri kuin nykyisin.
Vielä Piruparan lapsuudessa sähköä kotioloissa tarvittiin tuskin muuhun kun valaistukseen. Keskivertaisissa kotitalouksissa sähköllä toimivia laitteita valaistuksen ohella oli yleensä ainoastaan radio ja kun siitä kuunneltiin pääsääntöisesti vain iltauutiset, valoisaan aikaan sähkön katkeamista kotioloissa tuskin edes huomasi.
Lyhytkestoiset sähkökatkokset eivät elämää ja elämistä juurikaan hetkauta, mutta kuluvan viikon keskiviikon, ehkä viitisentoista tuntia kestäneen sähköttömän ajan vaikutukset alkoi huomata jo selvästi. Päivän ruokailut sujuivat voileipälinjalla ja mielessään pähkäili ajatusta sulaneesta pakastimesta, jonka sisällön saisi kuskata lähiaikoina biojätteeksi, mikäli sähköttömästä ajasta tulisi hyvinkin pitkäkestoinen. Tuntui, että mitään muuta ei tässä tilanteessa voi tehdä, kun ottaa kirja ja lukea tai mennä kylmästi petiin päivätorkuille. Mietteet kulkivat sitä rataa, että miten illalla aikaansa kuluttasi. Jatkaisiko lukemista taskulampun valossa vai pelaisiko pasianssia kynttilän loisteessa? Nuoremmille ikäryhmille saattoi muunkinlainen puuhastelu tulla mieleen. Lieneehän tilastollinen tosiasia, että yhdeksän kuukauden kuluttua pitkään kestäneiden sähköttömien ajanjaksojen seurauksena, syntyvyyskäyrissä esiintyy kasvua ja suoranaisia piristyspiikkejä. Sähkökatkon ajankohta (noin klo 00.17–15.00) ei tainnut kuitenkaan olla paras mahdollinen, mikäli sen seurauksena toivotaan olevan vaikutusta itäisen Uudenmaan väkilukuihin ja tulevien veronmaksajien lukumäärään. Todennäköisempää on, että mikäli sähkökatkoksilla halutaan vaikuttaa muuttotappiokuntien väestömäärään positiivisesti, niin mainittuja sähköttömiä aikoja on järjestettävä muuhun ajankohtaan kun aamuyöhön, jolloin ihmiset mitä todennäköisimmin nukkuvat ja päiväaikaan, jolloin potentiaalinen kohderyhmä viettää aikaansa työpaikoillaan. Tai toisaalta. Mistäpä Piruparka sitä tässä iässä enää niin varmasti voisi tietää?

Posted by Piruparka at 09:23 AM | Comments (0)

lokakuu 21, 2005

VEIJARITARINA

Huolimatta siitä, että Piruparka ei virallisesti tai epävirallisestikaan ole kirjallisuusarvostelija, eikä omaa edes siihen tarvittavaa osaamista ja pätevyyttä, olen vuosien varrella muutaman kerran kirjoittanut pakinapalstallani näkemyksiä kokemistani lukuelämyksistä.

Kovin usein ei satu, että käteen osuu kirja, joka lukukokemukseltaan kuluu luokkaan ”kerralla luettava”. Nyt sattui. Sain juuri käsistäni 336-sivuisen, Kalle Isokallion, kuluvana vuonna julkaistun romaanin ”Terijoki takaisin”.

Kysymyksessä on lähes reaaliaikaan sijoittuva satiirinen veijaritarina Suomesta, Venäjästä ja Euroopan unionista. Se on kertomus Jumalan huumorintajusta. Perheyrityksen laajenemisesta ja muuttumisesta muovinaruja valmistavasta nyrkkipajasta ohjelmistoyritykseksi. Se on tarina merinäköalasta, museovirastosta, kaasuputkesta ja Hangon kaupunkiin perustettavasta kaasusatamasta sekä uuden suomalaisen yliopiston rakentamis- ja toteutumissuunnitelmista. Siinä kerrotaan Euroopan unionin tukitoimista, direktiiveistä, lähialueohjelmasta ja pohjoisesta ulottuvuudesta ja tietenkin Terijoesta ja sen vuokraamisesta ja siitä mitä näillä ja monilla muilla kytköksillä on tekemistä toistensa kanssa.

Riemastuttava lukuelämys, jonka parissa aika kului siitä hetkestä kun kirjan otin käteeni siih