Aihepiiri: Urheilu

elokuu 05, 2008

URHEILUA JA POLITIIKKAA

Parin päivän kuluttua tasavallan pääministeri on ennakkopäätöksensä mukaisesti lähdössä Kiinaan, missä kutsuttuna seuraa ainakin Pekingin olympialaisten avajaisia. Luonnollista lienee myös, että joidenkin suomalaisten urheilusuoritukset, tulevat olemaan seurannan kohteina.

Kun eduskunnan kyselytunnilla, viime keväänä, perättiin pääministerin motiiveja osallistumiselleen olympialaisten avajaisseremonioihin, vaikka monien muiden EU-maiden johtajat olivat siitä kieltäytyneet, Vanhanen ilmoitti, että meidän traditiomme ei ole ollut sotkea urheilua ja politiikkaa toisiinsa.

Se ei selvinnyt, kuinka pitkä on pääministerin traditio? Ainakin Piruparan henkilökohtaiselta muistijanalta juontuu mieleen aikoja, kun Suomessa politiikan tai ainakin politikoinnin seurauksena, TUL:n kuuluvissa seuroissa urheilevilla nuorilla, ei ollut mitään asiaa olympialaisiin, vaikka tulokset ja näytöt olisivat olleet millaisia tahansa.

Toisaalta pääministerin matkatessa Kiinaan, kuulunee matkan ohjelmaan – ainakin jollain tehokkuudella – myös politiikan tekeminen. Tiedotusvälineiden mukaan, sovittuna olisi tapaaminen ainakin paikallisen kollegan, pääministeri Wen Jiabaon kanssa. Joten pelkästään urheilun merkeissä, ei pääministeri matkastaan Kiinaan suoriudu.

Kovin hyvä ei pääministerin selitys eduskunnalle siis ollut. Kuulijalle, tuosta kyselytunnista, jäi lisäksi oudon tuntuinen vaikutelma, että Vanhanen lausunnollaan – pääministeriydestään huolimatta – rinnasti itsensä suomalaisiin urheilijoihin ja heidän kategoriaansa kuuluvaksi. Paikalla olleista kansanedustajista oli muistaakseni Annika Lapintie, joka antoi railakanpuoleista palautetta Vanhaselle. Hän totesi kutakuinkin niin, että pääministeri on hakoteillä, jos kuvittelee kutsun Pekingin olympialaisten avajaisiin tulleen jostain muusta syystä kuin siitä, että hän sattuu olemaan poliitikko ja Suomen pääministeri.

Kovasti on pääministerin osallistumisesta avajaisiin väännetty peistä sekä hallituksen, mutta myös puolueiden sisällä. Kohtalainen yksimielisyys vallinnee ilmeisesti ainoastaan keskustassa. Muissa puolueissa käsitys vanhoista traditioista, näyttäisivät olevan Vanhasen traditioista huomattavasti poikkeavia, eikä mitään ongelmaa näyttäisi olevan sekoittaa urheilua ja politiikkaa keskenään.

Jonkinlaisen imagotappion – jos edes sitä – Kiina saattaa valtioiden päämiesten ja pääministereiden poisjäännistä kärsiä. Näin maallikon näkökulmasta kieltäytyminen osallistumisesta on ”isojen” poikien lapsellista uhittelua. Kun ei Kiinalle mitään mahdeta, boikotoidaan edes olympialaisten avajaisia.

Posted by Piruparka at 12:45 AM | Comments (0)

kesäkuu 27, 2008

DOPING, DOPING…

Matalaa profiilia, jopa suoranaista julkista pakoilua vuosia harrastaneen Kari-Pekka Kyrön ilmestyttyä tietoineen julkisuuteen ja avattuaan sanaisen ja ilmeisen salaisenkin arkkunsa, on suomalaisella doping-rintamalla alkanut jälleen tapahtua.

Tarinan roistoksi vuosikausiksi leimatun Kyrön esiintulo uusine, mutta joillekin jo aiemmin, ilmeisen tuttuine uutisineen ja kommentteineen, on aiheuttanut hämmennystä, paitsi Hiihtoliitossa, myös suuren yleisön keskuudessa. Konnaksi merkattua ja itsensäkin aikoinaan syyllistänyttä Kyröä ei oikein ole uskottu. Aika lailla pätkittäin alkaa kuitenkin myös muilla alan ihmisillä muisti pikkuhiljaa palailla.

Kun tilanteiden kehittymistä on seurannut, tapahtumien kulku tuntuu jotenkin tutulta. Niin sanottujen doping-aineiden käyttöhän ei ole laissa kielletty. Eli dopingin käyttö ja siitä kiinnijääminen ei lain mukaan – automaattisesti – ole rikos, vaikka valtaisa häpeä onkin. Silti asianosaiset eli hiihtoliiton entiset ja osin nykyisetkin työntekijät käyttäytyvät kuin vanhat paatuneet rikolliset eli eivät tunnusta mitään, eivätkä ainakaan ennen kuin mahdollinen syytös on perusteellisesti ja aukottomasti todistettu ja toteennäytetty.

Kari-Pekka Kyröä voi pitää rohkeana miehenä. Tai sitten eritäin suurena typeryksenä. Hiihtoliitto on vahva ja varteenotettava vastustaja, eikä sitä vastaan kannata lähteä pelkkiä herjoja heittelemällä haastamaan eli soitellen sotaan lähtöön tuskin on varaa. Sen verran taajaan Kari-Pekka Kyrö on esittänyt suoraan eri henkilöihin kohdistuvia syytöksiä, että mies joutuu helposti vastaamaan huutoonsa leivättömän pöydän ääreen, elleivät asiat pidä paikkansa.

Oli miten oli. Ainakin Hiihtoliiton piirissä tuntuu hätä olevan kädessä. Lainkaan tuota hätää ei helpota se, että ilmaan on heitetty epäilyjä, joiden mukaan doping-harrastukset eivät olisi loppuneet tuohon suomalaisen maastohiihdon suureen katastrofiin Lahdessa vuonna 2001, kun kuusi suomalaista huippuhiihtäjää kärysi doping-aineiden käytöstä. Ainakin urheilulääkäri Tapio Kallion samoin kuin Doping-sotkuja selvittäneen Lauri Tarastin näkemyksistä, näin voisi päätellä. Tarkoittavatko he ainoastaan Kaisa Variksen doping-käryä maastohiihdon parissa 2003 ja ampumahiihdon yhteydessä tänä vuonna, se ainakin vielä on kysymysmerkki.

Kuinka kauan Hiihtoliiton, vanhoista ja uudemmistakin, doping-sotkuista jotain tietävät katsovat voivansa pysyä hiljaa – jää nähtäväksi. Jos doping ei muuta aiheuta, niin ainakin se antaa uutisoitavaa kesän kestäessä, kun tasavallan tavallisemmat puheenaiheet – valtakunnan vallanpitäjät, viettävä lomiaan.

Posted by Piruparka at 03:56 AM | Comments (0)

tammikuu 08, 2008

SUKSITELLEN

Joku on sanonut, että kilpahiihto oli aikoinaan maailman yksinkertaisin urheilulaji eli sen harrastamiseen ei tarvittu aivojen (mahdollisesti) tarjoamaa ajatuskapasiteettia lainkaan. Miksi näin? Siksi, että takavuosina kilpahiihtäjän urheilusuoritukseen riitti, kun ymmärsi selkään lyötäessä lähteä hiihtämään valmiiksi tehtyä latua niin kovaa kun jaksoi. Ja tajusi lopettaa, kun hartioille heitettiin huopa. Joka oli merkki siitä, että tehtävä oli suoritettu.

Noihin aikoihin ei tainnut olla juuri tylsempää seurattavaa kuin hiihtokilpailut. Ajatellaan nyt vaikkapa 50 km:n hiihtoa. Yleisö seurasi kovassa pakkasessa hiihtäjiä, jotka selkään lyömällä lähetettiin yksitellen matkaan kohti metsän siimestä. Siellä nuo urheilijat hiihtivät puusuksillaan, välillä mustikkasoppaa siemaillen, sitä valmiiksi tehtyä uraa pitkin, parhaimmillaankin tuollaiset kolme ja puoli tuntia. Kun ensimmäisen ja viimeisen lähtijän välillä aikaa saattoi kulua toista tuntia, voi vain arvailla yleisön innostuksen vaikutteita. Tuntikausien seisoskelu parinkymmenen asteen pakkaslukemissa, kuuluttajan välittämiä tietoja kuunnellen, ei kuulosta kovin fiksulta puuhalta.

Alkoholitarjoilu niin hiihto- kuin muissakin urheilutapahtumissa oli kielletty ja pannaan julistettu. Vaati yleisöltä - tuon arveluttavan fiksuusolettamuksen ohella - todella suomalaista sisua, kun kuumien makkaroiden ja pelkän mehun voimalla se jaksoi talvipakkasessa seistä maalialueella, näkemättä urheilijoista vilaustakaan, muuta kuin lähtö- ja maalintulotilanteissa. Urheiluhulluuttako? Mene ja tiedä! Mistä sitä maallikko kaikkien hulluuksien syvimpiä syövereitä ja muita olemuksia voisi tietää.

Televisio tietenkin vei ihmisiä kisapaikalta ruutujen ääreen. Kotisohvalla oli paitsi mukavampaa, myös selväpiirteisempää seurata kisoja, kun latujen varsille oli sijoitettu kameroita helpottamaan kisan etenemisen havainnointia. Ja tarjoilustakin sai päättää itse.

Nykyisin hiihdosta on tullut huomattavasti yleisömyönteisempää myös paikan päällä katseltuna, kun katsojilla on mahdollisuus seurata hiihtosuorituksia ja nähdä itse hiihtäjiä myös kisan kestäessä, kun kilpailumatkat hiihdetään lyhyemmin lenkein.

Onko yleisöystävällisyys muuttanut hiihdon yksinkertaisuuden monimutkaisuudeksi? Ennen sekä miehet, että naiset kisasivat viidessä hiihtomuodossa. Nykyisin ei aina tiedä, mikä kisa kaikista sprintti-, takaa-ajo- ja muista hiihdon osa-alueista ja niissä noudatettavista säännöistä on menossa.

Jos hiihdon harrastamiseen ja seurantaan lajina, kykeni aiemmin hieman yksinkertaisemmillakin eväillä, nykyisin jo sen tietäminen, mistä kisasta on kysymys, vaatii melkoista asiantuntemusta.

Posted by Piruparka at 03:52 AM | Comments (0)

syyskuu 04, 2007

MIKÄ YLEISURHEILUMAA?

Tätä kirjoitettaessa on juuri selvinnyt, että suomalaisten niin himoitsema mitali Osakan yleisurheilun maailmanmestaruuskisoissa tuli lopulta eli viimeisenä kisapäivänä saavutettua. Taas julistetaan suureen ääneen, että keihäänheitto lajina ja Tero Pitkämäki sen erinomaisena edustajana on pelastanut Suomen maineen kovan luokan yleisurheilumaana. Piruparka joutuu valitettavasti kysymään: Mistä yleisurheilumaan maineesta oikein onkaan kysymys? Suomalaiset keihäänheittäjät ovat tuloksissaan toki kautta aikojen sijoittuneet maailman huipulle, mutta voivatko keihäänheittäjät yksinään tehdä Suomesta jotenkin erityisen yleisurheilumaan maailmassa. Ja jonka maineen ylläpitämisestä he näyttävät myös suurimmaksi osaksi pitävän huolen. Uskallan väittää, ettei Suomi vuosikymmeniin ole yksittäisiä, etten sanoisi satunnaisia onnistumisia lukuun ottamatta, loistanut sellaisilla yleisurheilusaavutuksilla, joista voisi vetää johtopäätöksen Suomesta erityisenä yleisurheilumaana.

Joku urheilun filosofiaan perehtynyt ja sitä paremmin ymmärtävä todennäköisesti pitää tämän kirjoittajaa tavalla tai toisella vinksahtaneena, kun en tajua, millä tavalla keihäänheittäjien menestyminen tekee kaikista muistakin yleisurheilijoista menestyjiä tai peräti kaikista suomalaisista yleisurheilukansaa joka kansakuntana omaa jonkin leimallisen yleisurheilumaan maineen ja jonka maineen ylläpitäminen on kiinni yhdestä maailmanmestaruusmitalista.

Jostain syystä suomalaiset eivät tunnu arvostavan urheilussa muuta saavutusta kuin mitalia. Hopea- ja pronssimitalienkin arvostus nousee tai ne oikeastaan huomioidaan vasta sitten, jos kultainen mitali jää kokonaan saavuttamatta.

Suomalaiset siis pitävät itseään jostain syystä mielellään urheilukansana. Innokkaimmat kannattavat jopa urheiluhullu kansa-nimitystä. Kotisohvalla lojuen, harhaluuloinen myytti kuulumisesta osaksi maineikasta suomalaista yleisurheilukansaa hämää, mutta lienee juhlallinen ja harras olettamus.

Potentiaalisia suomalaisia mitalintavoittelijoita Osakassa oli tasan kaksi. Onnistuessaan muutama urheilija olisi saattanut saavuttaa pistesijan. Kuten tuli todettua suomalaisille kelpaa vain ja ainoastaan mitali. Viikon kuluttua tuskin kukaan muistaa niiden suomalaisten kävelijöiden nimet, jotka juuri ja juuri putosivat pistesijojen ulkopuolelle sijoittuen 9 ja 10:ksi. Janne Holmenin 9. sija maratonilla on unohdettu jo ennen kuin kisat olivat edes päättyneet. Suomalaisille ei merkitse mitään se, että Olli-Pekka Karjalainen paransi loppukilpailussa kauden parasta tulostaan joka heitolla. Suomalaiset eivät ole hullaantuneet yleisurheiluun – ainoastaan saavutettuihin mitaleihin.

Posted by Piruparka at 08:40 AM | Comments (0)

toukokuu 19, 2006

TYÖTÄ VAI VAPAA-AIKAA

Jo pitkään on ollut nähtävissä, että työnteon ja vapaa-ajan käsitteet ovat monien urheilu- ja liikuntaharrastusten piirissä päässeet hämärtymään. Vielä muutama vuosikymmen sitten urheiluharrastus voitiin täysin yksiselitteisesti määritellä vapaa-aikaan kuuluvaksi. Urheiluseurat kokosivat samaan lajiin viehättyneitä ja siitä kiinnostuneita yhteisen harrastuksen pariin. Osa ihmisistä harrasti urheilua ja liikuntaa, osa siihen liittyvää järjestötoimintaa.

Ammattimaisesti urheilua harrastavia (joita toki tiedettiin olevan) todennäköisesti hieman kadehdittiin, mutta ainakin virallisesti nämä tuomittiin ja heitä pidettiin jopa jalon toiminnan häpeäpilkkuina, jotka hankkivat toiminnallaan ylimääräistä kilpailuetua muuten rehtinä ja rehellisenä pidettyyn toimintaan. Kuten sanottu, tiedossa oli, että monet silloisen Neuvostoliiton ja muidenkin itäiseen järjestelmään kuuluvien maiden, ammatiltaan sotilaiksi ilmoitetut, urheilijat ”harrastivat” jo tuolloin urheilua päätyökseen. Mistään valtaisista palkkasummista ei puhuttu ja tuskin sellaisia maksettiinkaan.

Näin ei enää ole. Yhä useampi urheiluseura on muuttunut tulosta tekeväksi yritykseksi, jota johtaa ammattimaisia liiketoimintaperiaatteita noudattava toimitusjohtaja. Jos vanhemmilla aluksi on ehkä ollutkin tarve lastensa kautta toteuttaa omat epäonnistumisensa urheilijana, he hyvin pian huomaavat, että tulosten tekemistä ja menestymistä ei tarvita kilvoitteluun, vaan näytöksi heidän omien päämääriensä toteuttamiselle. Toisin sanoen, jälkikasvun tulevaisuuteen huippupalkattuna urheilun ammattilaisena. Vaikka asiasta ääneen tuskin puhutaan, Piruparka on antanut itselleen kertoa, että monen vanhemman toiminta ei olisikaan yksinomaan epäitsekästä, vaan ainakin osa toivoo oman jälkikasvunsa eläkkeelle pääsyä ehkä 35-vuotiaana miljonäärinä, jolloin harva vanhempi vielä olisi ikäloppu itsekään ja pääsisi lastensa myötävaikutuksella nauttimaan toimiensa toteutumisesta!!!

On myös huomattava, että yhä useammin yrityksiksi muodostuneille urheiluseuroille varsinaiset tuloksen tekijät eli urheilijat ja valmentajat, ovat puhdasta kauppatavaraa, joita myydään ja ostetaan tähtitieteellisillä summilla. Ihmiskaupasta ei tietenkään ole kysymys. Toimitaanhan urheilun parissa. Ja välitystehtäviä hoitavia managereita - jotka ottavat oman osansa kaupankäynnistä - ei tietenkään voi verrata sutenööreihin.

Posted by Piruparka at 03:13 AM | Comments (0)

helmikuu 28, 2006

MAINE JA KUNNIA

Maine ja kunnia ovat asioita, jotka usein liitetään yhteen ja toisiinsa. No, saatetaanhan niitä erottaakin eli ”Kunnia meni, mutta maine kasvoi”, joka lienee yksi useimmin toistetuista tähän aiheeseen liittyvistä fraaseista.

Mainetta – sekä hyvää, että huonompaa - voi saada jonkin verran perintötekijöinä. Elämä kuuluisuutta saavuttaneen isän tai äidin poikana tai tyttärenä saattaa tuoda mukanaan jonkin verran mainetta. Se tiettävästi innostaa, kiehtoo ja kiinnostaa kuitenkin enemmän muita kuin asianosaisia itseään.

Vaikka suomalaiset usein ja mielellään paistattelevat erityisesti urheilijoidensa mutta joskus myös muiden kansainvälistä mainetta ja kunniaa saavuttaneiden yksilöiden loisteessa, kunnia täytyy yleensä itse ansaita. Keke Rosbergin pojan urakehitystä saattaa siivittää ja nopeuttaa isänsä saavuttama maine. Hänen hankkimansa kunniassa ei kuitenkaan riitä seuraavalle polvelle jaettavaa, vaan se pojan on ansaittava itse. Ehkä siinä juuri onkin se ero. Kunnia on ansaittava. Mainetta voi saavuttaa huomattavasti helpommalla ja jopa kyseenalaisilla keinoilla.

Sanat maine ja kuuluisuus lienevät merkityksiltään siis kutakuinkin samaa tarkoittavia. Sen sijaa sanalla kunnia – vaikka se mainetta ja kuuluisuutta saattaisi tuodakin - on eri merkitys. Ei liene kovinkaan kunniakasta, kun Nokian johtaja hankkii itselleen kuuluisuutta tekemällään lievällä veropetoksella. Mainetta se sen sijaan kasvattaa.

Entäs tämä koko kansan Matti (Nykänen). Hänen kunniakkaat mainetekonsa urheilun parissa ovat kiistattomat ja siivittävät maineen ja kuuluisuuden, mutta ei välttämättä kunnian poluilla edelleen pitkälle. On todennettu, että Mervin todistamiset Matin nykyisistä maineteoista ohittavat uutisoinnissa mennen tullen kenen tahansa tämän päivän suomalaisurheilijan saavutukset - jopa olympiatasolla. Kovin paljon Matti Nykäsen maine ja kuuluisuus eivät julkisuudessa ole vuosien varrella vähentyneet sitten kunnian päivien. Ja vaikka vähän olisivatkin. Sen korvaa ympärivuotinen esiintyminen etusivuilla ja lööpeissä. Siinäpä nykyurheilijoille mallia. Vaikka kunniakkaat palkintopallit kuvioista katoaisivatkin, maineen ylläpito ja jopa kasvattaminen on aina mahdollista. Sen on Matti Nykänen osoittanut.

Posted by Piruparka at 06:22 AM | Comments (0)

helmikuu 24, 2006

KOKO KANSAN CURLING

Vaikka joitain pieniä pätkiä televisiosta olin nähnytkin, monen muun suomalaisen tavoin Piruparka perehtyi curlingiin Salt Lake Cityn olympialaisten yhteydessä neljä vuotta sitten. Jo silloin Voitto Liukkonen ansiokkaasti opasti tätä hiihtoon, jääkiekkoon ja mäkihyppyyn fakkiutunutta kansaa uuden uljaan urheilulajin pariin. Tässä on ihmetelty, että johtuuko television urheilulähetyksistä vastaavista tahoista kun curlingia pääsee seuraamaan televisiosta vain neljän vuoden välein.

Suomalaiset näyttävät jäänen suorastaan curling-koukkuun. Myönnän kuuluvani siihen joukkoon. Menestyminen olympialaisissa on suomalaiselle urheiluhullulle kansalle sellaista herkkua, että se selittää osan suomalaiset vallanneesta curling-buumista. Ei varmasti kuitenkaan kaikkea. On skotlantilaisten - tiettävästi 1500-luvulla - kehittämä laji sen verran erilainen suomalaisiin peruslajeihin verrattuna.

Hiihto ei oikein enää sytytä tätä katajaista kansaa. Lisäaineeton menestys kun sen parissa ei suomalaisilta näytä sujuvan ja onnistujia löytyy yhä enemmän maista, joissa tuskin lunta edes esiintyy. Toisaalta hiihdon suomalaiskansallisuuskin on kyseenalaistettu. Tässä taannoinhan kiinalaiset ilmoittivat yksiselitteisesti keksineensä koko lajin.

Löytyy tässä curling-huumassa toki erimielisiä suomalaisia, jotka ovat sitä mieltä, ettei curling edes ole urheilua. Lajia on verrattu shakkiin, jota sitäkään eivät kaikki laske kunnon urheiluksi. Ikuisuuskysymys on, onko urheilun välttämättä oltava toimintaa, jossa on tappamisen meininki ja jossa kilpailusuoritus edellyttää katkeraa kamppailua veren maku suussa. Eihän suomalaiseen urheilumentaaliin sovi sekään, että ”lökäpöksyskeittaajat” vaihtavat skeittilautansa lumilautoihin ja lähtevät ilottelemaan ja jopa menestymään olympialaisiin, joka suomalaisille on aina ollut pyhä, koskematon ja vakavasti otettava kansallisen itsetunnon kohottamisfoorumi.

Katsotaan huomioivatko urheiluohjelmat kansan curling-huuman seuraavan kerran vasta neljän vuoden kuluttua. Harrastusmahdollisuudet Suomessa kun ovat rajalliset. Meren ja järven jäillehän tämä sisätiloihin opetettu urheilukansa ei uutta lajia lähde harrastamaan.

Posted by Piruparka at 12:06 PM | Comments (0)

helmikuu 10, 2006

TORINOON

Se sitten taas alkaa. Olympialaiset. Vaikkei tämän kirjoittaja urheiluun yleensäkään suhtaudu sen suuremmalla fanaattisuudella kuin fakki-idiotismillakaan, tänään alkavia Torinon talviolympialaisia ei voi ohittaa eikä niistä pääse eroon. Miksi pitäisikään? Aina urheilun seuraaminen keskinkertaisen televisioviihteen voittaa. Ja televisioviihdettähän urheilu suurimmalle osalle ihmisistä tänä päivänä on. Vain harvat ja todella innokkaimmat lähtevät paikan päälle kisoja seuraamaan.

Alkuperäisestä jalosta ja kirkasotsaisesta olympia-aatteesta ei taida juuri muuta olla jäljellä kuin nimi. ”Citius, altius, fortius”, on toki lausahdus, joka pätee edelleen. Sen vaikuttimena ei kuitenkaan enää ole jalo ja rehti kilpa, vaan ensisijaisesti urheilusuorituksesta saatava taloudellinen hyöty. Yhtenä pienenä osoituksena tästä on muiden muassa se, että olympialaisissa menestyneille suomalaisurheilijoille ei enää jaeta tunnustuksena perinteistä ja symbolista Sisupuukkoa, vaan se korvataan puhtaalla rahalla.

Samalla kun suomalaiset odottavat urheilijoidemme menestystä ja kilvan veikkaavat mahdollisesti saavutettavien mitaleiden lukumäärää, jossain sielun syövereissä elää kauhu doping-käryistä. Pelko sai alkunsa Lahden MM-kisoista, jolloin käytännöllisesti katsoen koko hiihtäjien suomalainen kärkikaarti kärysi kiellettyjen aineiden käytöstä. Sama pelko tullee jatkumaan hamaan tulevaisuuteen. Siitä on osoituksena, että herrojen paineensietokyky on varsi heikko, eikä se suvaitse riskiä uudesta katastrofista. Sen välttämiseksi rikotaan vaikka sääntöjä. Yksikään urheilujohtaja ei halua joutua sellaiseen tilanteeseen - kuten Paavo M. Petäjä aikoinaan, että joutuu selittelemään kansainvälisille tiedotusvälineille suomalaisten joukoissa sattuneita töppäilyjä. Kerran langennut ja tuomion kärsinyt näyttää olevan ikuisesti epäiltyjen listalla, olivatpa urheilusuorituksista annetut näytöt miten positiivisia ja dopingtesteissä annetut näytöt miten negatiivisia tahansa.

Monissa yhteyksissä on todettu että kielletyt aineet ja niiden käyttäjät ovat aina vähintäänkin askeleen edellä testaajia. Näin ollen. Suomalaisten urheilujohtajien pelko urheilijoiden doping-käryistä poistuu vain sillä, että urheilijoiden sijaan kisoihin lähetetään jatkossa ainoastaan johtajia. Heitä kun ei tiettävästi testata.

Posted by Piruparka at 07:52 AM | Comments (0)

joulukuu 16, 2005

LURJUSTELUA

Eihän siinä mitään uutta pitäisi olla - urheilun parissa esiintyvissä kepulikonsteissa, sopupeleissä ja muissa lurjusteluissa. Ei siis olisi aihetta yllättyä.
Muun suomalaisen yhteiskunnan tavoin, erityisesti urheilun on uskoteltu sijoittuvan kaikenlaisten lahjus- ja korruptioepäilyjen yläpuolella. Ei ole kauan siitä, kun sinisilmäisesti kuviteltiin urheilun olevan kaikille suomalaisille niin pyhän asian, että kukaan ei alennu epärehellisiin tai muuten kyseenalaisiin toimiin tulosten saavuttamiseksi.
Yksittäisten urheilijoiden doping-käryt luuloteltiin poikkeuksina vain vahvistavan säännön, eikä Suomen hiihtojoukkueen koko kärkikaartin paljastuminen kovin pitkään suomalaisia järkyttänyt. Pesäpallossa esiintyneet sopupelisotkut – langetetuista tuomioista huolimatta – on oletettu johtuvan vain muutaman innokkaan vedonlyöjän rahanahneudesta.
Vasta sitten suomalaisten epäilyt hieman heräsivät, kun kotimaisen jalkapallon liepeillä alkoi pyöriä ennen näkemättömiä belgialaisia pelaajia ja vielä harvinaisempia kiinalaisia rahamiehiä. Jo pienet pintaraapaisut paljastivat, että sopupeleihin liittyvät lurjusteluepäilyt eivät olleet ihan tuulesta temmattuja. Vetoja oli lyöty ja rahaa liikkunut, suuremmassa mitassa kaiketi kuitenkin muualla kuin Suomessa. Sitten joku, ehkä tunnontuskissaan tai lisää rahaa saadakseen meni ja kertoi iltapäivälehdistölle, että rahaa on tarjottu ja vastaanotettukin. Kirkasotsainen, suomalainen urheiluhullu kansa tuohtui jalkapallon ympärillä esiintyvästä epäurheilijamaisesta toiminnasta. Sen piirissä ei ehkä ole huomattu, että monet urheiluseurat ovat muuttuneet osakeyhtiöiksi, joita johtavat toimitusjohtajat ja jotka toimivat liike-elämän kovien ja tuloksen tekemistä edellyttävien lakien puitteissa. Silloin jalot ja urheilulliset menettelytavat eivät välttämättä ole toiminnan ensisijaisimpia motivoijia. Kuitenkin vasta sitten, kun havaittiin, että valtion pyhä pelilehmä Veikkaus on saattanut joutua huijauksen kohteeksi, alkoivat todelliset epäilyt lurjustelusta ja tutkimukset pantiin välittömästi käyntiin. Perästä kuuluu. Ehkä.
Kuten alussa totesin, yllättyä ei pitäisi. Sillä tiedossa on, että jo vuosikymmeniä sitten, jopa maakuntasarja-tasolla bussi saattoi tuoda kotiin hävityn ottelun jälkeen hyvin syötetyn ja juotetun joukkueen. Joskus jokaisella joukkueen jäsenellä voi olla tuomisinaan jopa 50 kg:n perunasäkki.

Posted by Piruparka at 02:46 AM | Comments (0)

elokuu 05, 2005

MM KISAT

Huomenna ne sitten alkavat, yleisurheilun MM-kisailut, joiden tiimoilta puhetta ja parranpärinää on piisannut. Toki kisat kiinnostavat ja tv-ohjelmana ne vievät voiton lähes mistä tahansa kesäajan televisioannista. Sen tietävät ohjelmista vastaavat tahotkin ja kovin suuria katsojalukuja kisalähetysten aikana muilta kanavilta tulevat lähetykset tuskin tulevat saamaan.

Urheilun on sanottu olevan koko kansan viihdettä. Sitähän se jollain tasolla varmaan onkin. MM-taso kuitenkin tarkoittaa, että ellet ole urheilun kannattajana fanaatikko tai hallinnassasi ei ole runsaasti ylimääräisiä rahavaroja, joudut seuraamaan kisoja television välityksellä nytkin, vaikka kisat järjestetään Suomessa ja kisalippuja on myymättä jokaiselle kisapäivälle pilvin pimein. Näyttäisi siltä, että alun perinkään näitä kisoja ei ole tarkoitettu urheilua rakastavan rahvaan seurattavaksi muuten kuin television välityksellä. No, innokkaimmat urheilun ystävät pääsevät seuraamaan alkukilpailuja päiväsaikaan melko kohtuullisilla hinnoilla ja eri lajien huippuja pääsee näkemään toki niissäkin, jos näiden bongaaminen on ensisijainen tarkoitus. Sen sijaan iltakilpailut ja varsinkin loppukilpailupäivät – joissa todellisia tuloksia tehdään, jos tehdään - on hinnoiteltu tavallisen kansan ulottumattomiin ja sellaiseen tasoon, että niillä rahastetaan ainoastaan yrityksiä, jotka hankkivat lippuja asiakkailleen ja yhteistyökumppaneilleen, oli näillä kiinnostusta urheiluun tai ei. Muuten ei voi ymmärtää, että halvimman lipun hinta iltakilpailuihin on 59 euroa.

Suomalaiskilpailijoita kisoihin on valittu 45. Kansakunnan mielenrauhan säilymisen kannalta olisi parasta, että kotikisoista ja MM-tasosta huolimatta näistä 44 tulisi jäämään ilman mitalia. Se vastaisi kutakuinkin sitä tasoa. missä suomalaiset yleisurheilussa tänä kesänä ovat. Mikäli mitalitta jääneiden luku on pienempi, on syytä olettaa, että mitalista nauttiminen jää lyhytaikaiseksi, eikä edes B-näytteen analysointi pelasta mitalia ja urheilijaa. Edellisen kerran Suomessa järjestetyt suuren luokan MM-kilpailut muistaen, tilanne olisi katastrofaalinen. Todennäköistä on, että näissäkin kisoissa kiinnijääneitä kepulikonstien käyttäjiä tulee olemaan siitä huolimatta, että osallistujajoukko on etukäteistietojen mukaan harventunut jo usealla urheilijalla. Ainakin testaajat ovat väittäneet saavuttaneensa testattavien etumatkaa metrikaupalla.

Suomessa järjestettävät yleisurheilun MM-kisat ovat suurin urheilutapahtuma tänä vuonna maailmassa. Valtaosa Suomen kansasta on tottunut seuraamaan tuon tason kisoja kautta aikojen television välityksellä. Sen se tekee myös nyt. Tosin täyden lipun hinnalla. Järjestäjien ahneudesta johtuvat tyhjät katsomopaikat kun kirjataan tappioiksi ja korvataan melkoiselta osaltaan veronmaksajien varoista.

Posted by Piruparka at 10:19 PM | Comments (0)

elokuu 31, 2004

KEHNONLAISET KISAT

Siis suomalaisittain. Kovasti on aiheuttanut parranpärinää ja selityksiä suomalaisten huonoin tulos kesäolympialaisissa kautta aikojen. Päitä on vaadittu vadille, epäilyksiä on heitelty - hieman kevyestikin - ilmaan ja luonnollisesti vaatimuslistan kärjessä on jälleen kerran ollut se ikuisuusasia, että rahaa vaan on satsattava enemmän ja enemmän sekä huippu-urheiluun, mutta myös perustason liikuntaan.
Kovin suopein mielin ei ilmeisesti ole otettu vastaan olympiakomitean puheenjohtajan Tapani Ilkan puheiden pyörtämistä. Hänen eroaan ei kai suoranaisesti ole vaadittu. Hän kuitenkin ilmoitti tässä taannoin, että hänen toimikautensa mainitussa tehtävässä olisi päättymässä Ateenan olympialaisiin, mutta on mitä ilmaisimmin perumassa puheitaan.
Sekä yksityisissä keskusteluissa, mutta myös julkisesti on heitelty epäilyksiä Suomen kehnon kisamenestyksen johtuneen doping-aineiden käyttämättömyydestä tai sitten niiden käytöstä. Toisin sanoen niin, että menestystä ei ole tullut siksi, kun ei ole käytetty doping-aineita tai sitten siksi, että niitä on käytetty eikä kiinnijoutumisen pelossa ole uskallettu menestyä. No, tuollaisille väitteille voidaan antaa se arvo mikä niille kuuluu.
Selityksiä aina etsitään ja niitä myös löydetään. En tiedä miksi on niin vaikea hyväksyä sen kaltaista selitystä, jonka Jani Sievinen antoi uintinsa jälkeen, että hän nyt vaan ui liian hiljaa eli toiset olivat nopeampia. Ei kai siinä sen kummemmasta ole kysymys.
Rahalla sanotaan olevan taivaallinen voima. Se pätee varmasti myös urheilun piirissä. En tiedä minkälaista ammattitaitoa voidaan vaatia urheilijalta. Voidaanko osapäiväisen urheilijan kohdalla tyytyä vaatimattomampiin tuloksiin kuin mitä edellytetään täyspäiväiseltä urheilijalta, nyt kun suunnilleen kaikessa huippu-urheilussa on kysymys ammattilaisuudesta tai ainakin lähes ammattilaisuudesta. Toisin sanoen työtä tehdään korvausta vastaan. Mieleen tulee väkisinkin, että mitä yleisöllä, mutta myös urheilijoita sponsoroivilla yrityksillä on oikeus odottaa urheilijoilta ? Minkälaista tai minkä tasoista ammattitaitoa heiltä on lupa vaatia ? Voiko jonkun muun alan ammattilainen - vaikkapa putkimies tai maalari - sanoa työsopimusta tehdessään, että teen parhaani ja katsotaan sitten mihin se riittää. Jos putkimiehen tai maalarin ammattitaidolla aikaansaadut tulokset eivät tyydytä työn tilaajaa, siis maksajaa, jää korvaus mitä todennäköisimmin saamatta ainakin siihen saakka, kunnes lopputulos kelpaa.

Posted by Piruparka at 03:48 PM | Comments (0)

elokuu 24, 2004

LEIKKIMIELISTÄ

Todettakoon aluksi, että Piruparka kuuluu niiden tuhansien suomalaisten joukkoon, joiden kiinnostus henkilökohtaiseen urheilun harrastaminen aikoinaan tehokkaasti tukahdutettiin liikunnan ja urheilun alalta tutkinnon suorittaneiden ja liikunnanopettajiksi itseään kutsuvien henkilöiden toimesta. Vaikka näissä tukahduttamistoimissa oli kaikki leikkimielisyys kaukana mainittakoon, etteivät ne kuitenkaan tehneet tämän kirjoittajasta urheilun vihaajaa vaikka saattoivatkin myötävaikuttaa siihen, että suhtautuminen suomalaiseen huippu-urheiluun ja sen saavutuksiin, mutta myös takaiskuihin on pysynyt realistisissa, jopa sarkastisissa raameissa.
Urheilusta - myös kilpaurheilusta - ovat viisaat ja asiaan muuten perehtyneet väittäneet, että se on tai ainakin sen tavoitteena tulisi olla leikkimielinen toiminta, josta liika vakavamielisyys ja ryppyotsaisuus olisi pidettävä mahdollisimman kaukana.
Keskeisen sijan ennen olympialaisia tai muita suuria kansainvälisiä kisoja muodostavat mitalitavoitteet, joita edellä mainitut urheiluviisaat leikkimieliselle urheilutoiminnalle ovat asettaneet. Samalla esitetään tilastoja joiden mukaan suomalaiset eivät ole käyneet yksiäkään olympialaisia, ettei tuliaisina olisi ollut vähintään yksi kultamitali. Huumori silmäkulmassa kerrotaan leikkimielisesi suomalaisten kauhunhetkistä Roomassa 1960, kun se yksikin kultamitali oli todella tiukassa.
Ateenassa kisat leikkimielisenä urheilutoimintana olivat edenneet jo puoleen välin tienoille ja leikkimielisesti tavoitteeksi asetettujen kultaisten ja muidenkin mitalien sijaan saavutuksiin saatettiin kirjata pari leikkimielistä finaalipaikkaa. Päävalmentajat, lajivalmentajat, henkilökohtaiset valmentajat, eri asteiset johtajat ja muut asianosaiseksi katsotut pääsivät vastailemaan tiedotusvälineiden leikkimielisiin kysymyksiin. Pelko tai suorastaan kauhu alkoi hiipiä leikkimielisesti suomalaisten mieliin kun mitalintuojiksi kaavailluista urheilijoista yksi toisensa jälkeen petti suomalaisten leikkimieliset mitalihaaveet. Moni ei uskonut enää kultaisiin mitaleihin ja hiljaa leikkisässä mielessään alkoi epäillä muunkin värisiä palkintoja.
Kunnes saapui pelastaja. Jostain Suomussalmen Ryysyrannasta kerrottiin olevan kotoisin haulikkoampuja nimeltään Markus Kemppainen, mies joka pelasti suomalaisten kasvot hankkimalla edes hopeamitalin tilanteessa, jossa koko kansa oli jo vaipumassa murheen mitalittomaan alhoon. Mitään leikkimielistä ei ollut enää siinä, kun Kemppaisen ammunnassa oltiin näkevinään historian siipien havinaa ja sitä verrattiin merkitykseltään Suomussalmen ja Raatteentien tapahtumiin talvisodan aikana. Että on se vaan niin leikkimielistä tämä suomalaisten suhtautuminen urheiluun

Posted by Piruparka at 03:45 PM | Comments (0)

kesäkuu 18, 2004

JALKAPALLOA

Sitä on taas tarjolla, kuningasurheilua. Mikäli olen ymmärtänyt, televisio tarjoaa jalkapallon EM-kisoista katsojille seurattavaa yli sadan tunnin ajan. Kun en ole fakki-idiootti minkään asian - edes jalkapallon suhteen - vieroitusoireista ei liene pelkoa, ellei ihan kaikkia alkulohkojen pelejä sattuisi näkemäänkään. Mahdollisuus siihen kuitenkin annetaan. Hyvä näin.
Asuinpaikoista johtuen, jalkapallon seuraaminen kentän laidalta niin sanotusti livenä on viimeisten parinkymmenen vuoden aikana jäänyt itseltäni varsin vähäiseksi. Matkaa pelipaikoille on kertynyt sen verran paljon, että laiskuudesta ja edellä mainitun fakki-idiotismin puutteesta johtuen, olen tyytynyt katselemaan lajia pääsääntöisesti television välityksellä. Siinä on kuitenkin vaaransa. Kun tottuu katselemaan huipputason matseja, joita television välittämät ottelut poikkeuksetta ovat, ei puulaaki-tason tai edes alempien divisioonien sarjaotteluita välttämättä tunnista enää edes samaksi lajiksi. Okei, myönnän liioittelun, mutta elävä yleisö on kuitenkin iso asia kaiken tasoisille pelaajille.
Vaikka sattuneesta syystä Piruparka onkin potkinut palloa sellaisten huippumaiden kuin Argentiinan ja Brasilian maaperällä, oman jalkapallokokemuksen huipentuma tapahtui kuitenkin Laihialla. Silloin sain kokea yleisön merkityksen kun laihialaisyleisö vertasi minua yhteen kaikkien aikojen parhaimpaan jalkapalloilijaan.
Elettiin 70-lukua ja toimin erään vaasalaisen jalkapalloseura sihteerinä. Mainitulla seuralla oli toimintaa edustusjoukkueen ja junioritoiminnan ohella myös niin sanotulla ikämiestasolla. Seuran ikämiesjoukkue (keski-ikä taisi olla lähellä 50 vuotta) pelasi muutaman ottelun kesässä muistaakseni VI :ssa divisioonassa. Eräs tällainen ottelu pelattiin Laihialla paikallista seuraa vastaan. Lähdin mukaan pelimatkalle vierasjoukkueen ainoana "huutosakin" edustajana.
Kävi kuitenkin niin, että 11-miehisen joukkueen yksi pelaaja nyrjäytti nilkkansa autosta noustessaan ja kun varsinaisia varamiehiä ei ollut, jouduin ainoana mukana olevana "ylimääräisenä miehenä" mukaan peliin. Sain jalkaani ainakin kaksi numeroa liian suuret pelikengät ja päälleni paidan jonka selässä komeili numero 9. Ehkä laihialaiset olivat tehneet ennakkotiedusteluja pelaaja numero 9 pelitaidoista, sitä en tiedä, joka tapauksessa sain seurakseni niin sanotusti kokoaikaisen vartioinnin (päällystakin), jolloin yksilökohtainen pelisuoritukseni ei päässyt täysin oikeuksiinsa. Kerran kuitenkin pääsin irtautumaan vartijastani ja laukaistessani pallon kohti maalia kompastuin liian suuriin pelikenkiin. Ja silloin se tapahtui - jalkapallourani huippuhetki, kun laihialaisyleisö hurrasi suureen ääneen huutamalla:
- HYVÄ BECKENBAUER !!!

Posted by Piruparka at 03:07 PM | Comments (0)

elokuu 27, 2002

YHTEINEN KUNNIA

On hienoa olla suomalainen! Jostain syystä tuon kaltainen hehkuttaminen suomalaisten urheilijoiden tekemien tulosten ja saavutusten jälkeen on aina kuulostanut ärsyttävältä. Siksi minulta löytyy hieman ymmärrystä Janne Holmenille. Kun hän on vuodesta toiseen tehnyt rankkaa työtä, harjoitellut ja vuodattanut omaa hikeään päästäkseen päämääräänsä, ei monikaan suomalainen ole tiennyt, että tällaista miestä on edes ollut olemassa. Maratoniakin piti EM –kisoissa juosta lähes 38 km, ennen kuin suomalaiset urheiluselostajat alkoivat pitää teoreettisten mahdollisuuksien rajoissa, että Holmen sijoittuisi edes mitaleille. Kun voitto sitten tuli, oli koko suomalainen urheilukansa omimassa ja jakamassa Holmenin kultamitalia. Siinä paikassa suomalainen kestävyysjuoksu oli saanut piristysruiskeen, jonka ansiosta se jälleen nousisi, ellei aivan Nurmen, niin ainakin Väätäisen, Virenin ja Vasalan tasolle, tuoden jatkossa kaikille suomalaisille mainetta ja kunniaa.
Kun Holmen sitten - toki ajattelemattomasti - vähätteli kansallistunnusten merkitystä, alkoi ryöpy-tys. Ehkä Janne parka ei tiennyt, miten arkaa kohtaa hän meni raapaisemaan tai sitten mies on niin kova luu, että päätti sanoa sanottavansa silläkin uhalla, että veroton urheilijapalkka jäisi saamatta.
Holmenin ilmoittaessa, että kultamitalin ohella myös maine ja kunnia ovat hänen, eikä mitään kansallisomaisuutta, suomalainen urheilukansa oivalsi oitis, että eihän tuollaisella, juuri ja juuri suo-menkieltä osaavalla, Ruotsissa väitöskirjaa valmistelevalla, marokkolaisen kanssa naimisissa olevalla ahvenanmaalaisella muslimilla voi missään tapauksessa ollakaan mitään tekemistä suoma-
laisen kestävyysjuoksun kanssa. Joten komento takaisin. Suomalainen urheilukansa ei voi hyväksyä urheilijaa, joka itsekkäästi pitää saavutuksiaan ominaan. Siksi se joutuu edelleen odottamaan sellaista kestävyysjuoksijaa, joka ymmärtää, että hänen saavutuksensa eivät olekaan hänen saavutuksiaan vaan ne on pantava pönkittämään suomalaista itsetuntoa. Onneksi kuitenkin Ruotsi (miehet) kaatui maaottelussa.

Posted by Piruparka at 11:48 AM | Comments (0)

elokuu 13, 2002

SUOMALAINEN SANKARUUS

Suomalaiset ovat sankarikansaa. Vuosisatojen saatossa suomalainen itsetunto on tallattu maan rakoon niin perusteellisesti, ja niin monta kertaa, että tarve kansallissankareista ja muista urotöiden tekijöistä on niin suuri, että se on kaiketi imeytynyt jo suomalaiseen geeniperimään asti.
Suuria sankaritekoja kaipaavan suomalaisen kannalta on ollut harmillista se, että edellisen sodan päättymisestä on ehtinyt kulua jo kohta 60 vuotta. Kokonaiseen sukupolveen eivät suomalaiset ole päässeet kunnostautumaan sotatantereilla eivätkä tekemään sankaritekoja. Ainoastaan tuhansittain julkaistujen kirjojen ja kirjoitusten jopa vähän elokuvienkin välityksellä tämä sotaa kokematon su-kupolvi on saanut tietoa suurista suomalaisista sankariteoista. Rähmälläänolon vuosina ei isänmaan itsenäisyyden säilyttämistä pidetty juuri minään. Joidenkin mielestä oli jopa rikollista kun pieni maa uskalsi sankarillisesti puolustaa itseään suurta ja mahtavaa vastaan.
Vaikka nykyisin sodanaikaiset sankariteot ovat taas kunniassaan, ongelmana on edelleen se, että edellä mainitulla, ainoastaan rauhan aikoja eläneellä, sukupolvella ei sankaritekoja riitä edes kirjoi-tettavaksi. Ehkä siitä johtuu, että suuria suomalaisia sankareita pyritään tekemään vaikka mistä. Potentiaalista sankariainesta löytyy tietenkin urheilijoista. Jokainen vähänkään parempia tuloksia tekevä urheilija on ”vaaravyöhykkeessä”. Jossain mielessä ihan hyväkin, mutta suomalainen sanka-rikaipuu on niin kyltymätön, että urheilijan on tehtävä huipputuloksia vuodesta toiseen, muuten hänen sankaruutensa muuttuu hyvin pian petturuudeksi.
Yksi yhdistävä tekijä suomalaisilla sota- ja urheilusankareilla on jo vuosia ollut Porilaisten marssi. Sen joku sotaa kokematon Yleisradion sankarivajetta poteva päällikkö on joskus päättänyt soittaa arvokisojen suomalaiselle voittajalle ja perinne pääsi syntymään. Ymmärrän hyvin Porilaisten marssi yhteyden sankarillisille taistelutantereille, mutta mikä yhdistää sen urheilukentille, se on minulle jäänyt hämäräksi. Vai mitä on sanottava seuraavista otteista;

… viel´ on Suomi voimissaan, voi vainolaisen hurmehella peittää maan tai
… Joukkoon kaikki yhtykää, meit´ entisajan sankarhenget tervehtää tai
… Kauniina välkkyy muisto urhojemme, kuolossa mekin vasta kalpenemme tai
… Uljaana taistolippu liehu, voitosta voittohon jne.

Posted by Piruparka at 11:40 AM | Comments (0)

kesäkuu 18, 2002

JALKAPALLOASIAA

Huolimatta siitä, että jalkapallo kuuluu ehdottomasti niihin suosikkiurheilulajeihin, joita itse mie-lenkiinnolla seuraan niin television välityksellä kuin livenäkin, jos se vain on mahdollista. Nyt kui-tenkin alkaa tuntua, että kiintiö on pian täynnä, vaikka katselukohteena ovat olleet vasta MM- jal-kapallon alkupelit. Ehkä se johtuu siitä, että en sittenkään ole tarpeeksi innostunut lajista, koska tunnen ihmisiä, jotka olisivat täysin tyytyväisiä vaikka televisio ei mitään muuta lähettäisikään kuin jalkapalloa. No, taukopaikat voitaisiin täyttää näyttämällä jotain muuta urheilua.

Jalkapalloa on sanottu kuninkuuslajiksi. Sitä se varmasti on kun seuraa minkälaisia tunteita se he-rättää ympäri maailmaa. En tiedä muuta urheilulajia, joka olisi saanut aikaan sotia valtioiden välillä tai epäonnistuneita urheilijoita oltaisiin tapettu. Jalkapallohuliganismi on tietysti vielä oma lajinsa, jolla ei urheilun kanssa ole muuta tekemistä kuin se, että sitä harrastetaan suurten ja vähän pienem-pienkin jalkapallotapahtumien liepeillä.

Suomalaisten jalkapallomenestys maailmalla joukkueena ei ole ollut kovin suuri, vaikka viime vuosina taso on huomattavasti noussutkin. Suomalaiset yksilöt ovat kuitenkin menestyneet suoras-taan loistavasti. Kymmeniä suomalaisia pelaa huipputasolla eri maiden ammattilaisliigoissa. Jostain sain sellaisen tiedon haaviini, että Suomen jalkapallomaajoukkue olisi rankattu maailmassa sijalle, joka olisi 40 huonommalla puolella. Ei se ihan huono sijoitus ole, kun näissäkin MM- kisojen al-kusarjoissa on mukana 32 joukkuetta. Eiköhän Suomikin viimeistään jo seuraavissa suurissa arvo-kisoissa ole joukkueena mukana eikä menestys aina ole ennakko-odotuksista kiinni. Näissäkin MM- kisoissa on jo tähän mennessä moni ennakkosuosikki joutunut asettelemaan häntää koipien väliin ja hyppäämään maitojunaan.

Kuten alussa kerroin, jalkapallo on yksi suosikkilajeistani. Ehkä se johtuu siitä, että olen aikoinani saanut palkkaa eräältä silloiselta Mestaruussarjan ja nykyiseltä Veikkausliigan joukkueelta. Myös Suomen Palloliitto on korvannut aikoinaan Piruparan palveluksia. Tai ehkä kiinnostus sai alkunsa siitä, että minulla aikoinani on ollut mahdollisuus potkia palloa niin Argentiinan kuin Brasiliankin maaperällä.
Ja asia on tosi.

Posted by Piruparka at 11:04 AM | Comments (0)

helmikuu 12, 2002

KISAMIETTEITÄ

Se on sitten kaksi viikkoa talviolympialaisia. Tosin suomalaisten menestysmahdollisuudet suoma-laiskansallisissa, maastohiihdon eri muodoissa lienevät varsin rajalliset. Sen osoitti jo ensimmäinen 30 km:n kisa. Yhdistetyn osanottajien vahvaa panosta osattiin odottaa ja alkuhan ylitti kaikki odo-tukset kirkkaasti. Lajin suomalaisesta kaksoisvoitosta kun on kulunut jo peräti 54 vuotta. Tällainen alku on balsamia urheiluhullujen suomalaisten vieläkin kipeisiin haavoihin, joita viime talven do-ping – sotkut saivat aikaan.

Maastohiihto, mäkihyppy, yhdistetty ja miesten jääkiekko ovat tietenkin ne talviurheilun lempilap-set, jotka ovat lähimpänä suomalaisen televisiota tuijottavan penkkiurheilijan sydäntä. En jaksa us-koa, että joku sellainen laji kuin curling, jaksaisi nostattaa suomalaista kansallistunnetta samalla tavalla kuin esim. jääkiekko, olipa menestys sitten kuinka mahtava hyvänsä.

Kun kansainvälinen antidoping – toimikunta ilmoitti ennen kisoja, että se julkaisee yli 20 :n nimen listan doping – testeissä kärähtäneistä urheilijoista, hieman varovainen ja ehkä pelonsekainenkin toiveajattelu alkoi vallata suomalaisten mieliä. Aika tavalla synnytti pelkoa se, ettei vaan löytyisi lisää suomalaisnimiä julkaistavasta listasta. Toiveikasta iloa, joskin ennenaikaista, aiheutti se, että jos vaikka sittenkin luetteloista löytyisi muitakin hiihtäjänimiä kuin pelkästään suomalasisia. Erityi-sesti norjalaisia nimiä toivottiin listoilta löytyvän. Muutenhan norjalaisten ylivoimaa nimenomaan maastohiihdossa suomalaisen luonto ei voi hyväksyä. No, nyt sitten tiedetään, että koko tieto jois-tain uusista paljastuksista oli lähinnä uutisankka ja suomalaiset saavat edelleen kärsiä yksin oman valmennusjohtonsa ”amatöörimäisestä puuhailuista” hemo – hessien ja injektioruiskujen parissa.

Kuten todettu kisoja kestää tuo pari viikkoa. Itse en aio yöuniani niiden takia kovinkaan paljon uhrata ??? Vaikka mahtavia avajaisia heräsinkin seuraamaan. Nostan muuten hattua urheilujohdon päätökselle valita Toni Nieminen Suomen joukkueen lipunkantajaksi. Jään odottamaan seuraavia kesäolympialaisia. Ne kun pidetään samalla aikavyöhykkeellä kun missä me suomalaiset elämme. Silloin ei ole pelkoa univelasta.

Posted by Piruparka at 10:16 AM | Comments (0)