Aihepiiri: Yhteiskunta

marraskuu 18, 2008

HÖLMÖLÄISTEN HOMMAA?

Viime aikoina valtakunnasta tuskin on löytynyt tiedotusvälinettä, missä ei tavalla tai toisella olisi uutisoitu hallituksen ilmasto- ja energiastrategiaan liittyvästä aineistosta. Sen enempää aihetta opiskelematta tai siihen syvällisemmin syventymättä, keskivertokansalaisena itseään pitävälle Piruparallekin on selvinnyt, että ainakin ilmastomuutosta on tasavallassa tarkoitus lähteä torjumaan oikein tosissaan. Ja minkäs teet, kun on olemassa Kioton sopimusta, monenlaista EU:n päätöstä ja mahdollisesti vielä muitakin obligatorisia sitoumuksia, jotka velvoittavat Suomea toimimaan.

Ilmasto- ja energiastrategia sisältää monia fiksuja tavoitteita. On tietenkin kunkin henkilökohtaisista mieltymyksistä kiinni kuinka tavoitteita priorisoi ja minkälaiseen tärkeysjärjestykseen asioita asettelee. Onko hiilidioksidipäästöjen vähentäminen lakkauttamalla vanhoja hiilivoimaloita se ensisijainen tavoite ja miten siihen nivoutuu kaiken aikaa lisääntyvä energiatarpeen kasvu. Kaikkein vähäisimpänä ei voitane pitää sitäkään päämäärää, että Suomi olisi tulevaisuudessa energiatuotannossaan mahdollisimman omavarainen.

Tuulimyllyillä varmaan saadaan jotain aikaiseksi – ainakin karkotetaan asutus niiden toiminta-alueilta ja haitataan linnuston elämää – mutta mitään lopullista ratkaisua ne eivät tuo. Ei, vaikka strategiaan lisättäisiin puunpolttoa ja muuta bioenergian käyttöä ja kansalaisten säästövelvoitteitakin, mikäli tavoitteet pysyvät ennallaan.

Lähtemättä tässä yhteydessä lainkaan leikittelemään erilaisilla megawatti-lukemilla, totean vain, että kaikkien mainittujen tavoitteiden toteuttaminen lienee mahdotonta, ilman ydinvoiman lisärakentamista.

Nyt kun tultiin ydinvoimaan, päästään siihen, mitä ainakaan tämän kirjoittajan silmään ei ole sattunut ilmasto- ja energiastrategian uutisoinnissa eli se, millä tavalla tasavallan hallitus on ajatellut hyödyntää sitä hukkaan menevää lämpöenergiaa, joka nykyisin lämmittää vesialueita niin Olkiluodon kuin Loviisankin edustalla. En siis lähde spekuloimaan megawateilla, mutta kuten kaikki valveutuneet kansalaiset tietävät, ydinvoimalan hyötysuhteella ei kukaan voi elämöidä, koska ydinvoimalaitos tuottaa paitsi sähköä, myös mittavat määrät lämpöenergiaa, joka nykyjärjestelmissä siis lasketaan lämmittämään merivettä.

Kun tiedetään, että ehkä jo nykyiset, mutta ainakin Loviisanseudulle jatkossa mahdollisesti rakennettavien ydinvoimaloiden mereen laskettavalla ”hukkalämmöllä”, hoidettaisiin koko pääkaupunkiseudun lämmöntarve, vaikuttaa suorastaan hölmöläisten hommalta, ellei sitä huomioida valtakunnan energiastrategiassa.

Posted by Piruparka at 07:43 AM | Comments (0)

marraskuu 07, 2008

”PARTA-KALLEN” PALUU

Tuuhean, harmaan parran omaava mies on palaamassa. Yhdysvalloista liikkeelle lähteneellä ja maailmalle vauhdilla leviämässä olevalle finanssikriisille etsitään ympäri Eurooppaa apua ”Parta-Kallen” eli Karl Marxin (1818 – 1883) opeista. Myös Yhdysvalloissa valtio on vahvasti sekaantumassa pankkien liiketoimiin, joka sekin saa aikaan mielleyhtymiä mainitun herran oppeihin, jotka kuitenkin USA:n ollessa kyseessä, tuntuvat suorastaan absurdeilta.

Kun luin Helsingin Sanomista artikkelin, missä kerrottiin kuinka ”Kommunistista manifestia” siteerataan arvovaltaisissa talouslehdissä ja kuinka edellä mainitun ”Parta-Kallen” kirjoittaman ”Pääoman” myynti on moninkertaistunut Saksassa, aiheesta syntyneitä mielialoja voi kutsua lähinnä hämmentyneiksi. Mitään uutta ei tietenkään ole siinä, että järjestelmä, jota markkinataloudeksi tai uusliberalismiksi kutsutaan, hoitaa voitot kotiin, kun niitä on tulossa ja tappiot järjestetään kansalaisten ja veronmaksajien huoleksi. Mutta ei tässä silti niin pitänyt käydä, että vanha herra Marx – haamuna menneisyydestä – nousee vielä kummittelemaan.

Marx on viime vuosina ja vuosikymmeninä maannut mielipiteineen hiljaa haudassa eikä nuoremmilla ikäluokilla taida olla kovin selvää käsitystä koko miehestä. Meiltä suurilta ikäluokilta sen sijaan löytyy aiheesta runsaasti muistikuvaa. Tai sitten ei. Kaikilla kun ei ole halua – eikä ehkä häpyäkään muistella.

Kun 1960-, mutta eritoten 1970- luvulla suomalainen opiskelijanuoriso villiintyi herra Marxin ja kumppaneidensa aatteista, siinä köyhä kansa ihmetteli huuli hämmästyksestä pyöreänä, että missä ollaan menossa, kun ”herrain kakarat” alkoivat julistaa työväen aatetta. Mieleen tuli ajatus, että ei Jyrki Katainen, nykyjoukkoineen, suinkaan ole ensimmäinen kokoomuslainen, joka innostuu työväenaatteesta. Itse asiassa alkaa näyttää jopa siltä, että ei kokoomuksen työväenpuolueen brändi työkalupakkeineen taida ollakaan pelkkä vitsi. Onhan kokoomus mukana hallituksessa rustaamassa pikavauhdilla lakiesitystä, joka mahdollistaisi pankkien ottamisen valtion haltuun, mikäli edellytykset ovat olemassa. ”Parta-Kallen” paluuta enteilevät kaiketi nämäkin puuhastelut.

Joskus aiemmin on tainnut tulla kerrottua, että yrittihän sitä Piruparkakin, omaa piruuttaan, kerran lukea Marxin Pääomaa. Tunnustaa täytyy, että ei onnistunut. Luetun ymmärtämisessä oli suuria vaikeuksia ja myönnän, että kesken jäi lukeminen. Aatteeseen on yli sadassa vuodessa kuitenkin hurahtanut sen verran moni, että jollekin kirjan sanoma lienee avautunut. ”Parta-Kallelle” paras paikka nykymaailmassa, on kuitenkin syvällä haudan uumenissa.

Posted by Piruparka at 01:31 AM | Comments (0)

lokakuu 17, 2008

VAHINGONILOA

Ei liene kenellekään epäselvää, että myös Suomen kaltaisessa hyvinvointivaltiossa on suuri joukko ihmisiä, joiden jokapäiväiseen olemiseen, taloudellisen ahdingon ja muutenkin synkän ja ankean elämän risukasaan ja sen arkiseen katveeseen, kuu ei juuri kumota, auringon paisteesta puhumattakaan.

Sekin taitaa sanomatta olla selvää, että vahingonilon on sanottu täyttävän kaikki ne totaalisen riemun ja täydellisen ilon vaatimat kriteerit, joita edellytetään kokonaisvaltaisen ja puhtaan sydämellisen naurun aikaansaamiseen. Köyhyydessä ja puutteellisen elämän ankeudessa ei siis kovin usein esiinny mitään suuria tai edes pienempiä ilon aiheita, ellei sellaiseksi sitten lasketa jonkun kyynikon katkeraa vitsailua omasta onnettomasta olotilastaan.

Suomalaisen rahvaan vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen jatkuneet lauantai-iltaiset pettymykset, heidän tarkistaessaan viikon lottorivejä, ovat saaneet viimeviikkoina pientä tai ehkä vähän suurempaakin lohtua vahingonilosta, joka on ollut seurausta maailman taloutta ravistelevista kohu-uutisista. Ei liene kovinkaan paljon senkaltaisia, suomalaisen lottokansan pettymyksiä helpottavia asioita, jotka myötävaikuttaisivat sellaisen, todella riemullisen vahingonilon syntymiseen, jota viime aikoina on koettu, kuin vauraampien kansanosien omaisuudesta on – osaksi heidän oman ahneutensa seurauksena – sulanut kymmeniä, ehkä jopa satoja miljoonia euroja.

Mainittu sulamisilmiö ei todennäköisesti kokonaan pyyhi pois sitä katkeruutta ja niitä tuntemuksia, joita muiden muassa Mikael Lilius ja hänen kaltaisensa yritysjohtajat ovat – omilla ansiottomilla optiorahastuksillaan – kansan keskuuteen kylväneet.

Kun noita kaikkien tuntemia elämän totuuksia tuossa tuli jo aiemmin mainittua, tulkoon tässä jatkoksi otettua vielä se – myös kaikkien tuntema kansanviisaus – joka kertoo, minkälaisen ulostuksellisen lopun ahne tulee elämässään kokemaan. Pelkästään jo tuon lopullisen kohtalon tiedostaminen, on valanut vaatimattomamman kansanosan keskuuteen aitoa, ja sydämellistä vahingoniloa ja tyytyväisyyttä vallitsevaan tilanteeseen.

Ellei tietäisi, saattaisi olla vaikea kuvitella, että kansakunta, joka miljoonien kiilto silmissään, kantaa suurin joukoin lottokuponkejaan kioskeille, nyt riemuitsee vahingoniloisena, kädet kyynärpäitä myöten ristissä siitä, ettei ole koskaan tullut sen suurempia summia voittaneeksi ja niitä edelleen sijoittaneeksi. Nyt onkin helppo nauttia ja naureskella vauraampien totaaliselle ketutukselle.

Posted by Piruparka at 01:47 AM | Comments (0)

lokakuu 10, 2008

BRÄNDÄTTY MIELIKUVA

Brändillä tarkoitetaan nykykielessä mielikuvaa. Yleensä brändistä on puhuttu tavaramerkkien yhteydessä. Brändiä mitataan sillä, minkälaisia mielikuvia jokin tuote tai tavaramerkki ihmisissä eli kuluttajissa herättää. Toisin sanoen: Sitä parempi brändi, mitä miellyttävimpiä assosiaatioita tuote tai tavaramerkki ihmisissä aikaansaa.

Viime aikoina paljon esillä ollut termi ”maabrändi” eli maakuva, aiheuttaa suomalaismielissä aina kiihtymystä. Koska kysymys on siitä, mitä meistä suomalaisista ulkomailla ajatellaan, kiihtymys ilmenee joko mairean makeana hyvänolon tunteena tai toisessa ääripäässä, saa aikaan raivostuttavaa julmistumista, riippuen täysin siitä, mistä näkökulmasta ja missä äänensävyssä suomalaisista puhutaan.

Puuttumatta tässä yhteydessä siihen, millaisia mielikuvia meillä suomalaisilla on muista maista, meillä itsellämme on aina ollut käsitys siitä, mistä meidät pitäisi tuntea ja muistaa. Olemme vakuuttuneita, että Suomea on sävelletty, saunottu, sodittu tai muuten vaan sisuteltu ympäröivän maanpiirin tietoisuuteen. Historian saatossa Suomea on juostu maailmakartalle useammankin miehen voimin ja – tiettävästi ainoana maailmassa – myös sotakorvaukset maksettiin säntillisesti vain siksi, että pysyisimme tunnollisen kansakunnan maineessa.

Siitä, kuinka hyvin nämä edellä kuvatut maabrändit ovat toimineet, ei liene kovin seikkaperäistä tutkimusta. Omaan mielenrauhaamme niillä kuitenkin on ollut suuri merkitys. Eivät ole purreet suomettumispuheet, eivätkä muut väitteet Neuvostoliiton äänitorvena olemisesta. Urheasti ja selkä suorana on kestetty häviöt Ruotsille niin jääkiekossa kuin yleisurheilussakin. Ja kuinka makealta voitonhetket ovatkaan tuntuneet kun on tiedetty, että Suomi, urheilun valittuna kansakuntana, on jo äidinmaidosta imenyt geeneihinsä urheilun jalon kilvoitteluaatteen.

Tämä ei kuitenkaan riitä. Nykyisin ei voi laskea sen sattuman varaan, että maailmalla muistettaisiin Lasse Viren tai Paavo Nurmi, Hannes Kolehmaisesta nyt puhumattakaan. Siksi Suomelle on tarkoituksellisesti rakennettava ihan oma maabrändi. Minkälainen se on, sen tulevat ratkaisemaan Alexander Stubbin valitsema ja Jorma Ollilan vetämä maabrändiryhmä omissa mietintämyssyissään. Jo nyt on havaittu, että ryhmän kokoonpanosta ollaan montaa mieltä. Ottamatta sen tarkemmin kantaa, tulkoon todetuksi, että ryhmän koostumusta on jo ehditty moittimaan sukupuolisen tasa-arvon huomiotta jättämisestä. Myös poliittista kateutta on ollut havaittavissa, eivätkä ryhmään valittujen ”pärstäkertoimetkaan” ole kaikkia miellyttäneet. Aika näyttää, millainen tarkoituksella brändätty Suomi-kuva tulee olemaan.

Posted by Piruparka at 06:20 AM | Comments (0)

syyskuu 30, 2008

PÄÄTÖKSESTÄ HUOLIMATTA

Myönnän auliisti, että perun tässä ”pyhän” päätökseni olla revittelemättä Kauhajoki-teemalla. Sen verran aiheesta on esitetty mielipiteitä, kannanottoja, arveluita, näkemyksiä ja jopa faktoiksi väitettyjä selityksiä, että yhden Piruparan ajatuksilla tuskin enää on mitään merkitystä. Muutama yhteydenotto aktiivisilta lukijoiltani, joissa kaivattiin sarvipään kannanottoa tapahtumaan, saivat kuitenkin aikaan tuon juhlallisen päätöksen perumisen.

Tällaisten Myyrmanni-, Jokela- ja Kauhajoki-tapahtumien yhteydessä on yksi yhteinen nimittäjä, joka näyttää korostuvan ylitse muiden. Puhutaan yhteisöllisyydestä tai niemen omaan sen puuttumisesta, joka tämän kirjoittajan vajavaisen käsityksen mukaan tarkoittaa ajautumista erilaisten ystävä- ja kaveripiirien ulkopuolelle.

Tällaiset yhteisöllisyyskokemukset syntyvät – jos ovat syntyäkseen – perheen keskuudessa, pihapiirissä ja ehkä kouluyhteisössä. Oman kokemukseni mukaan syvällekäyvimmät yhteisöllisyyskokemukset löytyvät kuitenkin varusmiespalvelun ajalta. Ei tarvitse omata talvisota-kokemuksia, ymmärtääkseen ”kaveria ei jätetä” - mentaliteettia. Kysymys on yhteisestä ”kusessa” – olemisen kokemuksesta. Ketutuksesta, joka yhdistää omaa ryhmää, joukkuetta, komppaniaa ja periaatteessa kaikkia oman ikäluokan varusmiehiä.

Heitän raflaavan väitteen. Olen sitä mieltä, että nykyinen koulujärjestelmä on yksi syy aika moniin ongelmiin. Systeemi, jossa opettajaa saa sinutella ja opettaja pyrkii olemaan kaikkien oppilaidensa ”kaveri” – erityisesti hyvin menestyvien tyttö-oppilaiden, luo pohjaa yhteisöllisyyden kokemusten kaikkoamiselle. Kun opettaja on niin helvetin mukava, ei voi kokea yhteisiä ketutuksen tuntemuksia. Ei voi kavereiden kanssa suunnitella opettajan autonrenkaiden puhkomista, opettajan pihalle omenavarkaisiin menemistä tai muitakaan yhteisten kostotoimenpiteiden suunnittelua.

Näiden yhteisyys-puheiden ohella toinen yhteinen piirre näille Myyrmanni-, Jokela-, Kauhajoki-, Estonia-, tsunami-, Word Trade Center- tapahtumille on se, että se saa liikkeelle kriisiavun antajien korppikotkat ja sakaalijoukot, jotka mainittujen raadonsyöjien tavoin ovat joukolla ryntäämässä ihmisten surun ja murheen haaskalle omine, kaikki tietävine terapioineen. Tästä, ihmisten kärsimyksellä mässäilevästä, joukosta ei pääse eroon edes yksityisen ja henkilökohtaisen menetyksen sattuessa kohdalle, vaan kriisiapua on tyrkyllä jopa lemmikkieläimen kuoleman johdosta. Ihmistä, joka pitää kuolemaa normaalina, elämään kuuluvana tapahtumana, syyllistetään, ellei hän ei katso tarvitsevansa tyrkyllä olevaa kriisiapua.

Posted by Piruparka at 03:40 PM | Comments (0)

syyskuu 12, 2008

TUULESTA TEMMATTUA

Tuulivoima on ripeästi kasvavaa liiketoimintaa Suomessa. Ei sovi epäillä. Ei edes siksi, että Suomessa ei koskaan tuulesta tulla sähköä tempomaan kannattavasti, ilman tukiaisia. Ja mitäpä kannattavaa se silloin olisi. Vääristäisi päivän pyhää lehmää – kilpailua.

Mitä voisi tehdä, että Suomi – Atlantin ja Pohjanmeren raikkaiden merituulten ulottumattomissa – voisi mahtailla Tanskan tai Hollannin kaltaisilla tuulienergiamäärillä? Siihen taitaa olla vain yksi keino. Tuulimyllyjä on alettava pyörittää sähköllä. Ja sähköähän, kuten cityvihreydestään tunnetut tahot hyvin tietävät, saadaan töpselillä suoraan seinästä. Ei tarvitse sen jälkeen suomalaisten hävetä, että täällä vain jokunen prosentin kymmenys sähköstä tuotetaan tuulivoimalla.

Joidenkin mielestä kasvihuoneilmiö näkyy – ainakin suomalaisessa talvessa. Pariin vuoteen kun eteläisessä Suomessa ei oikeasta talvesta ole ollut tietokaan. Siitä huolimatta lienee ennenaikaista olettaa, ettei talvia enää olisi tulossa. Lämmittää pitää ja energiaa tarvittaisiin. Mutta kun talvisin ei juuri tuule ja jos joskus jonkun lumimyrskyn myötä hieman tuuleekin, tuulimyllyt jäätyvät ja taas tarvitaan sähköä – sieltä seinästä, pitämään myllyt sulana.

Ellei ajatus olisi niin absurdi, voisi hymähdellä ajatukselle, että tulivoimalla korvattaisiin Suomeen mahdollisesti rakennettavat uudet ydinvoimalat. Laskelmia on varmasti monia, mutta yhden mukaan, saman verran sähköä, kuin Olkiluoto 3 aikanaan tulee tuottamaan, tarvittaisiin 1500 tuulimyllyä vatkaamaan siipiään ja ilmeisesti yötä päivää.

Varmasti Suomestakin tuulisia alueita löytyy. Oletettavasti ne tuulisimmat sijaitsevat rannikkoalueilla ja saaristossa. Tästä putkahtikin mieleen mielenkiintoinen mielleyhtymä, joka koskee Loviisanseutua. Tuo assosiaatio pitää sisällään Ruotsinpyhtään melko vaatimattoman, mutta ilmeisen kauniin saariston, jonka asujaimiston ja kesäasukkaiden ”nimby”-asenteet subjektiivisuudessaan ovat toki perusteltuja ja osittain jopa ymmärrettäviäkin, heidän vastustaessaan Fennovoiman alueelle kaavailemaa ydinvoimalaa. Monen paikkakunnan ulkopuolisen ydinvoiman vastustajan mielestä tuo mainittu saaristoalue saattaisi kuitenkin soveltua varsin hyvin tulevaisuuden tuulipuistoksi, ehkä nimenomaan siksi, että saaristo ei ole kovin laaja ja avomeri antaa tuulelle mahdollisuuden puhaltaa.

Siinä rannikolla ja saaristossa yhden ydinvoimalan vaatimat alueet ja tarpeet olisivat silloin pikkutekijöitä, kun 1500 tuulimyllyä sijoitettaisiin pitkin rannikkoa vatkaamaan yötä päivää ja tempomaan tuulesta tukiaisilla pönkitettyä vihersähköä.

Posted by Piruparka at 01:41 AM | Comments (0)

syyskuu 05, 2008

MUUTON MOTIIVIT

Tuhatmäärin suomalaisia vaihtaa vuosittain asuinpaikkakuntaansa maan rajojen sisällä. Paikanvaihtoon on monia syitä.

Ehkä yleisimmin muuton vaikuttimena kuulee kerrottavan, että työ toi tai työn perässä muutettiin. Myös puoliso itsessään tai puolison työ, saattaa johtaa paikkakunnan vaihtoon. Toki nykyisin, kun tarjolla on työtehtäviä, jotka eivät edellytä henkilön fyysistä läsnäoloa työpaikalla, valinnanvapaus asuinpaikan suhteen voi lähteä muistakin, kuin työhön liittyvistä näkökohdista.

Yhdysvalloissa on tehty tutkimus, joka kertoo, että yhdeksi sikäläisen muuttokulttuurin vaikuttimeksi on muotoutumassa poliittiset perusteet. Se tarkoittaa, että poliittisesti samoin ajattelevat ihmiset ja ihmisryhmät alkavat kerääntyä samoille asuinalueille. Kansalaiset haluavat ympärilleen ja naapureikseen itsensä kaltaista ja samoin ajattelevaa joukkoa.

Ilmiö vaikuttaa perin ”amerikkalaiselta”. Sikäläisten presidentinvaalien käydessä näinä aikoina kuumimmillaan, on Atlantin tällä puolella toistuvasti joutunut ihmettelemään uutispätkiä, joissa joku amerikkalainen kadunmies kertoo, että ei tunne yhtään Barack Obaman kannattajaa tai toinen, jonka tuttavapiiristä John McCain ei tule saamaan ainuttakaan ääntä.

Suomessa ilmiö ei liene kovin yleinen, siitäkään huolimatta, että Helsingistä ja pääkaupunkiseudulta muutenkin löytyy tiettyjä kaupunginosia, joissa jo asumisen hintataso on sitä luokkaa, että se edellyttää keskinkertaista parempaa tulotasoa. Joka omalta osaltaan saattaa vaikuttaa jonkin poliittisen ajatussuunnan keskittymiseen tietyille alueille.

Esimerkkejä löytyy myös työläiskaupunginosamaineen omaavista alueista, jotka kuitenkin ovat lähinnä vain vanhan maineensa vankeja. Työläiseksi profiloituminen kun nyky-yhteiskunnassa ei liene kovin trendikästä. Toisaalta suuren maaltamuuton seurauksena, kaupunkien ydinkeskusten ulkopuolelle syntyneet betonilähiöt, saattavat pitää sisällään poliittisesti samoin ajattelevaa asujaimistoa.

Edellä kerrotut suuntaukset ovat kuitenkin enemmän sattuman seurausta, kuin etukäteen tarkoin harkitun toiminnan tulosta. Tarkoin ennakkoon suunnitellulta vaikuttaa sen sijaan toiminta, jolla RKP pyrkii linnoittamaan ennestäänkin vahvoja ruotsinkielisiä alueita Suomessa. Näitä ovat ruotsinkielinen Pohjanmaa, entisen Tammisaaren ympäristö, jonka ytimenä 1.1.2009 lähtien toimii Raaseporin kaupunki sekä itäisen Uudenmaan, hieman jo lipsumaan päässeen, ruotsinkielisen keskittymän uudelleen elvyttäminen. Tuskin kuitenkaan kaikki ruotsinkieliset haluavat eristäytyä omiin, suljettuihin reservaatteihinsa. RKP:n väitteistä huolimatta, yhteisöllisyyteen kun vaikuttavat muutkin seikat, kuin pelkkä kieli.

Posted by Piruparka at 03:51 AM | Comments (0)

kesäkuu 13, 2008

NIMBY - ILMIÖ

Sanaan nimby, törmää nykyisin varsin usein ja mitä moninaisimmissa yhteyksissä. Myös Loviisanseudulla on viime aikoina esiintynyt toimintaa, joita hyvällä syyllä voi kutsua nimby-ilmiöksi.

Mitä sana nimby sitten tarkoittaa? Sana on lyhennetty englanninkielen sanoista (Not In My Back Yard), joka tarkoitta: ”Ei minun takapihalleni”. Toisin sanoen nimbyksi voidaan kutsua henkilöä, joka kannattaa jotain asiaa, tapahtumaa, suunnitelmaa tai mitä tahansa tekemistä, kunhan se ei millään tavalla vaikuta hänen omaan elämäänsä joko todellisesti, mutta vähintään yhtä usein myös kuvitellusti. Tyypillisimmillään nimby-ilmiö esiintyy silloin, kun suunnitellaan asuntoja tai jopa kokonaista asuntolaa jonkin asteen syrjäytyneelle kansanosalle. Mahdolliset tulevat naapurit ja muut alueen asukkaat voivat periaatteessa olla samaa mieltä asuntojen tai asuntolan tarpeellisuudesta, kunhan se rakennetaan jonnekin muualle kuin heidän asuinalueelleen.

Nimby-ilmiön kohteeksi joutuvat usein kehitysvammaiset, mielenterveyskuntoutujat, asunnottomat ja entiset vangit. Naapuriin ei haluta myöskään huumehörhöjä, alkoholisteja, venäläisiä, homoja, aids-potilaita, maahanmuuttajia, eri rotuun kuuluvia, eri uskontoja harjoittavia, erikielisiä, koirapuistoa, skeittiparkkia etc. etc.

Entä sitten Loviisanseutu, joka tuli mainittua? Miten täällä nimby-ilmiö esiintyy? Saattaa olla, että määritelmää voisi käyttää useisiin tapauksiin ja tilanteisiin. Viime aikoina ”nimbyilyä” on näkynyt kuitenkin yhä useammin silloin, kun keskustelun aiheena ovat olleet uudet, Suomeen mahdollisesti rakennettavat ydinvoimalat. Usein kuulee nimbyn näkemyksiä, että ”periaatteessa hyväksyn ydinvoiman, mutta sitä pitäisi rakentaa jonnekin muualle, kun Loviisanseudulle”.

Omanlaiseensa nimby-huippuun tai paremminkin suoranaiseen mahalaskuun, ylsi viime viikonlopun puoluekokouksessaan kielipuolue RKP. Heidän uusi ydinvoimakantansa on niin sekava ja kiero ettei sen sisältöä ymmärtänyt edes Hufvudstadsbladet. Päätöstä on jo ehditty tulkita siten, että suomalaiseksi kansanpuolueeksikin itseään tituleeraava RKP nimbyilee ydinvoimala-asiassa hyväksymällä ydinvoimalanrakentamisen niille alueille, joilla heidän ”suomenkieliset kannattajansa” vaikuttavat eli Simoon ja Pyhäjoelle, mutta vastustaa sellaista ydinvoimaa, jonka sijoituspaikkakunta olisi kaksikielinen kuten Kristiinankaupunki ja Ruotsinpyhtää.

On olemassa myös käänteinen ilmiö nimbylle. Sitä sanotaan wimbyksi. (Welcome To My Back Yard) ”Tervetuloa minun takapihalleni”. Tämä tarkoittaa tietenkin sydämellistä kutsua arvoasunnoille, hienoille puistoille sekä hienostuneille ja ehkä jopa sivistyneille ihmisille.

Posted by Piruparka at 12:45 AM | Comments (0)

toukokuu 30, 2008

ÄÄNESTYSIKÄ

Olivat lähestymässä sitten kunnalliset, valtiolliset tai Euroopan parlamenttia koskevat vaalit, aina alkaa myös keskustelu äänestysikärajan alentamisesta.

Syitä lienee useita. Yksi on äänestysprosentin pysyminen vuodesta vuoteen ja vaaleista vaaleihin, huolestuttavan alhaisissa lukemissa ja äänestysikärajan alentamisen oletetaan, uskotaan tai ehkä ainoastaan toivotaan parantavan tilannetta.

Ehkä se saattaisi auttaakin, jos äänestysprosentit laskettaisiin ainoastaan annettujen äänimäärien kasvusta, eikä huomioitaisi, että myös äänestäjien määrä kasvaisi. Missään ei ole osoitettu, että nuoremmat ikäluokat olisivat vanhempia kiinnostuneimpia yhteiskunnan asioista ja aktiivisempia käymään äänestämässä – päinvastoin. Tuskin uutuudenviehätyskään jaksaisi alkua pitemmälle innostaa, vaikka uusia ikäluokkia aina onkin tulossa.

Vuosisata sitten, kun Suomi – demokratialtaan – yhtenä Euroopan takapajuisimmista maista päätti siirtyä edistyksen eturintamaan kehityksen kilpajuoksussa, myöntämällä kansakuntansa jäsenille yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden, äänestysikäraja taisi olla 24 vuotta. Samalla kun täysi-ikäisyyden rajaa on vuosikymmenten saatossa alennettu, on myös äänestysikäraja laskenut nykyiselle tasolleen.

Totta luonnollisesti on, että nykyiset 18 vuoden äänestysikärajan saavuttaneet ovat vähintään yhtä fiksuja ja jopa fiksumpia, kuin 24-vuotiaat 100 vuotta sitten ja kykenevät kypsiin sekä perusteltuihin arviointeihin oman kunnan, valtakunnan, kuin myös eurooppalaisista päättäjistä äänestettäessä. Kysymys kuuluukin, kykenevätkö siihen myös 16-vuotiaat, joka on se ikä, johon äänestysikärajaa useimmin haluttaisiin alentaa? Omasta mielestään varmaan kykenevät. Kuitenkaan mitään valtaisaa vaali-innostusta tai vaatimuksia äänestysiän alentamiseksi ei näiden nuorten piirissä ole ollut havaittavissa. Äänessä ovat olleet puolueet, jotka valtansa ylläpitämisen ja säilymisen pönkittämiseen tarvitsevat manipuloitavakseen uusia, ja yhä nuorempia ikäluokkia, joiden uskovat tuovan potentiaalista potkua vallassa pysymiseen.

Samalla kun keskustellaan äänioikeusikärajasta ja sen alentamisesta, on esiin otettava myös vaalikelpoisuus. Jos äänestysikää alennetaan, ollaanko valmiit alentamaan myös vaalikelpoisuusikää. Toisin sanoen, jos henkilöllä on äänioikeus, onko hänellä myös oikeus asettua ehdokkaaksi? Ainakin Piruparka on sitä mieltä, että niin äänioikeuden kuin vaalikelpoisuudenkin, tulisi kulkea samassa tahdissa ja yhtä jalkaa, samoja ikärajoja noudattaen. Muuten ei voi välttyä vaikutelmalta, että nuoremmilta ikäluokilta kelpaa ainoastaan heidän äänensä pitämään vanhoja pieruja vallan kahvassa.

Posted by Piruparka at 07:54 AM | Comments (0)

toukokuu 16, 2008

SIJOITUSTEN MAAILMA

Tämän kirjoittaja kuuluu useiden suomalaisten kanssa siihen kansanosaan, jolla kokemukset niin kutsutusta sijoitustoiminnasta ovat todella rajalliset. Tuskin koskaan ovat omien varojen sijoitusongelmat olleet sitä luokkaa, että mieleen olisi käynyt kääntyminen sijoitusneuvojan puoleen.

Tätä katajaista kansaa on väitetty laiskaksi sijoittajaksi. Johtuneeko siitä, että sijoitustoiminta koetaan usein sen verran henkimaailman asiaksi, että monikaan ei vähiä ja kovalla työllä ansaittuja eurojaan arvaa moiseen lähteä riskeeraamaan.

Pörssikurssit – vaikka ne pyörivät televisioruudussa lähes kaikkien pääuutisten yhteydessä – elävät monien kansalaisten mielestä omaa, tavallisten ihmisten ulottumattomissa olevaa elämäänsä. Pankkien ja pankkiiriliikkeiden analyytikot antavat viisaan näköisinä arvioivia lausuntojaan ja kertovat kannanottojaan pörssikurssien kehitysnäkymistä, joiden sisällön ymmärtäminen edellyttää keskivertokansalaiselta tietyn ”pörssikielen” osaamista tai vähintään kuullun ymmärtämistä.

Ihmiset toki tietävät ja hieman ehkä katkeransävyisesti ovat panneet merkille, että sijoitustoiminnalla on mahdollisuus vaurastua – vieläpä huomattavasti ja joskus jopa tietämättä, tuntematta tai lainkaan perehtymättä koko sijoitustoiminnan syvimpiin saloihin ja syövereihin. Sellaisia tapauksia on toki yleisesti tiedossa, että joillekin – ehkä perintönä siunaantuneet ja tunnesyistä tai peräti puolivahingossa säilyneet, vaikkapa Nokian ikivanhat osakkeet – ovat piirongin laatikkoon sijoitettuna saattaneet nousta ajan myötä arvoon arvaamattomaan. Sijoitukset siis näyttävät elävän omaa, täysin ennalta arvaamatonta elämäänsä, eikä kukaan tunnu osaava ennustaa, mitä kulloinkin on tulossa. Tiettyä jännitystä sijoitusympyröistä kieltämättä mahdollista hankkia, sen saavuttaminen edellyttää kuitenkin pelimerkkejä, joiden menettämiseen on varauduttava.

On olemassa tuo edellä mainittu ammattikunta, joihin suomalaisia kehotetaan sijoitusasioissaan turvautuvan. Olen usein pohtinut, mihin näiden ammattilaisiksi sanottujen sijoitusneuvojien asiantuntemus perustuu. Tähän asti on näyttänyt siltä, että heidän pääasiallisena tehtävänä on ollut istua tuleen toisten housuilla ja takamuksilla. Tuntematta asiaa yksityiskohtaisesti, oletus on, että hyvät ja onnistuneet neuvot poikivat sijoitusneuvojille tai ainakin heidän edustamilleen pankeille mukavat provisiot. Huonot neuvot ovat menneet sijoittajan piikkiin ja hänen maksettavakseen. Mielenkiintoista onkin nähdä mitä seuraa, kun Nordea-pankki määrättiin käräjäoikeudessa korvaamaani asiakkaan, sijoitusneuvojen noudattamisesta kärsimät tappiot.

Posted by Piruparka at 02:42 AM | Comments (0)

maaliskuu 26, 2008

YLIMIELISTÄ

Ylimielistä, etten sanoisi halveksivaa, tai peräti ivallista suhtautumista Suomen lakia, oikeuslaitosta, kansalaisia ja tietenkin julkista sanaa kohtaan. Mistä on kysymys? Mihin tai kenen asenteisiin ja edesottamuksiin voi yhdistää edellä esitettyjä adjektiiveja?

Lukiessani pääsiäisen aikaan Ilta-Sanomissa julkaistua, pääministeri Matti Vanhasen haastattelua, edellä kerrottuja laatusanoja alkoi kehittyä mielessä.

Kaikki alkoi, kun pääministeri ryhtyi kyselemään, yksityiselämänsä yksityisyyden perään, jota itse auliisti oli esitellyt koko kansan katseltavaksi. Kohua aiheutti käräjäoikeuden – Vanhaselle kielteinen – päätös. Alkoi pääministerin uho virheellisestä päätöksestä. Eihän pääministeri voi olla väärässä. Väärässä olivat vääriä puoluekantoja edustaneet lautamiehet. Vanhasen ”oikeustaju” ja epäily oikeuden oikeudenmukaisuudesta pisti liikkeelle vaatimukset koko lautamiesjärjestelmän uudistamisesta. Ja taas löytyi lööppeihin aiheita, jotka edelleen jatkuivat, kun pääministeri päätti kysellä yksityiselämänsä perään hovioikeudessa.

Saattaisi olettaa, että oikeusprosessien ollessa kesken, pääministerilläkin löytyisi talonpolaisjärkeä ja harkintakykyä pitää yksityiselämänsä suhteen jopa tehostetun matalaa profiilia. Oletus ei osu oikeaan. Vanhasen julkisuusstrategia ei noudata mitään ennalta ajateltavissa olevaa loogista linjaa. Samalla, kun herra pääministeri uhoaa menevänsä kaikkein korkeimpiin oikeusasteisiin, yksityiselämänsä yksityisyyden puolesta, hän tekee kaikkensa, että tuo yksityiselämä pysyisi edelleen julkisuudessa.

Vanhanen näyttää toimivan niin, että hän paikkaa virkatoimiensa mitättömyyttä ja merkittävyyden puutetta yksityiselämänsä julkisilla kohuilla ja puheenaiheilla. Eli pitkään ei pääministeri pysynyt pois lööpeistä, kun merkittävien tekojen edelleen puuttuessa, kiinnostavat asiat löysivät tiensä otsikoihin ja Emma-gaalassa Vanhanen esitteli julkisuteen yksityiselämänsä uusinta vaihetta.

Edellä kerrottu Ilta-Sanomien haastattelu paljasti kuitenkin, kuinka ylenkatseellisesti ja väheksyvästi pääministeri Vanhanen suhtautuu, paitsi tiedotusvälineisiin niin erityisesti oikeuteen, joka käsittelee hänen yksityiselämänsä yksityisyyttä. Pääministeri suorastaan ilkkuen kertoi, kuinka hän jo Salpausselän kisoissa oli esittelemässä julkisuuteen uutta yksityiselämäänsä, mutta tuo tarkoituksella toteutettu veto ei yltänyt lööppeihin asti, joten uusi yritys oli tehtävä tuossa mainitussa Emma-gaalassa ja vasta siten tärppäsi ja Vanhasen uusin yksityiselämä pääsi sinne, minne kaikki entisetkin Vanhasen yksityiselämät ovat päätyneet – etusivuille kertomaan pääministerin menestyksestä naismaailmassa.

Posted by Piruparka at 02:23 AM | Comments (0)

maaliskuu 20, 2008

NUKESTA ASIAA

Jo ennakkoon suuria tunteita ja ennen muuta paheksuntaa herättänyt nukkeanimaatio oli sitten alkuviikosta koko kansan nähtävänä. Lieneekö Piruparan tunteettomuutta tai muuta asian sisäistämättömyyttä, kun en nähnyt tuossa puolen tunnin mittaisessa tarinassa kovin paljon paheksuttavaa, jos ei nyt mitään erityisen myönteistäkään.

En ole asiantuntia, mutta teknisesti, nukkeanimaatio vaikutti varsin hyvin tehdyltä. Aihe tietenkin saattoi tuntua vähän kiusalliselta, mutta en ainakaan minä osannut ajatella, että tarinan ensisijainen tarkoitus olisi ollut Mannerheimin mollaaminen.

On varsin helppo ymmärtää, että kaikkien aikojen suurimmaksi suomalaiseksi äänestetyn Mannerheimin esittäminen, lukutaidottomaan paimenpoikaan retkahtaneena homoseksuaalina, on järkyttänyt monia. Mutta saattoi tarinasta löytää hieman huumoriakin. Venäjän keisarillisen Chevalier-kaartin upseerien kun oli oltava ryhdikkäitä ja näyttävän näköisiä, saattoi korsetti kuulua jopa heidän vakiovarusteisiinsa. Toisaalta, onhan noita eriasteisia epäilyksiä Mannerheimin seksuaalisesta suuntautumisesta esitetty ennenkin, joten sen suhteen ei mitään dramaattista tullut julki.

Uralin perhonen on tietenkin tarina ja aikuisten satu. Siitäkin huolimatta, että sen on väitetty perustuvan Tampereen Pispalassa, joskus 90 vuotta sitten syntyneeseen legendaan. Kovin yksitotista on tämä katajainen kansa, jos satu saa aikaiseksi valtavan kansanliikkeen, joka näyttää kiihottavan itseään suoranaiseen lynkkausmielialaan. Ei yksi satuanimaatio Mannerheimin mainetta ja saavutuksia miksikään muuta. Animaatiossa nähty Mannerheimin skoolaaminen kuoleman kanssa Tampereen keskustorilla, osoittaa ilmeisen totuudenmukaisesti toki myös sen, mistä ainakin osa tuosta maineesta on lähtöisin.

Edellä mainittujen, itseään lynkkausmielialoihin kiihdyttävien sekä Marskin sotilaallisia ansioita ja ennen muuta miehekästä miehisyyttä puolustavien kannanottojen ohella, ilmassa on ollut myös muita näkemyksiä. Kun vilkaisin paria keskustelupalstaa, missä teema on ollut jo useamman päivän ajan puheenaiheena, Mannerheimin homoseksuaalisuutta on pidetty täysin mahdollisena. Joidenkin näkemysten mukaan jopa luontevana. Ilmaan voisi heittää myös kysymyksen. Mikä estäisi homoseksuaalia olemasta suuri ja taitava sotapäällikkö ja sen myötä myös kansallissankari?

Sadun ja nukkeanimaation synnyttämät, tuohtumusta tihkuvat mielipiteet, tuonevat jälleen suomalaisille outoa ja vähintäänkin kyseenalaista mainetta maailmalla. Jos kansallissankarin kunnian pelätään kärsivän jostain satuanimaatiosta, voi kysyä, missä sellaisen kunnian juuret ovat ja ovatko suomalaiset tikun sijasta, tehneet tällä kertaa nukesta asiaa.

Posted by Piruparka at 06:08 AM | Comments (0)

maaliskuu 07, 2008

PYRKYRIN PIENI SIELU

”Pyrkyrin pikkuinen sielu, sai ansionsa mukaan”, oli ajatus, joka ensimmäisenä tuli mieleen, kun luin uutisen käräjäoikeuden tekemästä ja keskiviikkona julkistetusta päätöksestä, joka koski – mitäpäs muuta, kuin pääministeri Matti Vanhasen niin sanotun yksityiselämän ja sananvapauden suhdetta.

Poliitikolla on oltava pyrkyä. Pelkkä pyrky ei kuitenkaan riitä. On oltava myös nostetta. Ja jos – tai tässä tapauksessa kun – henkilö päätyy tasavallan pääministeriksi ja valtakunnan vaikutusvaltaisimmaksi henkilöksi, voisi olettaa, että pyrkyryyden ohella tuota nostetta on ollut.

Pyrkyryytensä tueksi ja nostetta saadakseen, Matti Vanhanen on vuosien saatossa joutunut julkisuudessa esittelemään itsensä ja poliittisten mielipiteidensä lisäksi myös muuta elämäänsä ja perhettään varsin avokätisesti. Eihän siinä sinänsä mitään, sellainenhan on yleistä ja jopa hyväksyttävää, ainakin niiden ihmisten keskuudessa, joilla tuosta pyrkyryyden aisaparista – nosteesta, on ollut vajetta.

Vanhaselle taisi kuitenkin käydä niin sanotusti vanhanaikaisesti. Hän unohti, että jos alkaa avoimesti esittää jalostuneita humoristin lahjojaan ja nauraa julkisesti itselleen, on hyväksyttävä, että muut nauravat mukana – tai toisinaan jopa edellä. Julkinen avoimuus ja itsensä täysillä peliin pistäminen on kuitenkin syytä pitää erillään käytettävistä työkaluista, jos pikkusieluisuuteen tai tiukkapipoisuuteen on taipumuksia. Mutta kun oikein pyrityttää, minkäs teet.

Kun hieman muistelen, niin Vanhasella ei ollut oikein nostetta silloinkaan, kun Anneli Jäätteenmäestä leivottiin keskustan puheenjohtaja. No, varapuheenjohtajaksi asti se noste riitti ja sitä kautta puolustusministeriksi. Pyrkyä kalifiksi kalifin paikalle oli peiteltävä vastenmielisyydellä pääministeriyttä kohtaan. Nosteen perään ei kukaan kysellyt, kun pääministerin paikka oli säilytettävä keskustalla hinnalla millä hyvänsä.

Pyrkyä riitti naismaailmassakin. Ja kun hieman nostetta ilmeni, niin pitihän se heti kohta julkisuuteen kertoa, että Ikeastapa hyvinkin. Mistäpä sitä pääministerit muualta. Piruparkakin taisi – ihan vaan sanavapauden nimissä – olla oikeasti huolissaan jopa tasavallan turvallisuudesta, kun viidenkympin villitys ja pariutumistarve veivät tasavallan pääministeriä hänen niin sanotussa yksityiselämässään, kuin kuoriämpäriä.

Nyt sitten oikeus on todennut – toki veronmaksajien kustannuksella, että sen verran julkista pitää pääministerin yksityiselämäkin olla, ettei kenenkään mielessä herää Mata Hari-mietteitä ja että uuniperunaahan siinä vaan, eikä mitään valtiosalaisuuksia.

Posted by Piruparka at 01:09 AM | Comments (0)

helmikuu 22, 2008

INSHA ALLAH

Otsikon ajatus oli ensimmäinen, joka tuli mieleen, kun luin uutisen, jonka mukaan islamilaisen puolueen kieltämiselle Suomessa, ei laista löydy laillista perustetta.

On selvää, että jo perustuslaki takaa ihmisille kokoontumis- ja yhdistymisvapauden. Ja vaikka tämän kirjoittaja ei lain ja laintulkinnan asiantuntuja olekaan, keskivertokansalaisen pelkkä oikeustaju sanoo, että Suomeen ei pitäisi voida perustaa sellaisia puolueita, joiden tarkoitusperät ja päämäärät ovat ristiriidassa Suomen lainsäädännön kanssa. Eli lain ei olettaisi sallivan puolueita, joiden aatemaailman juuret löytyvät vaikkapa sodan aikaisesta Saksasta. Siitäkään huolimatta että oikeusministeriön korkea virkamies Helsingin Sanomien uutisen mukaan toteaa, että yhdistys- ja puoluelakeja tulkittaessa, ”kaikkea muuta pitää suvaita paitsi suvaitsemattomuutta”.

Islamilaisen puolueen puuhamiehet ovat julkisesti ilmoittaneet haluavansa Suomeen sharia-lain. Piruparalla ei ole sellaisia koraanin tulkintamahdollisuuksia, kuin vaikkapa maahanmuuttoministeri Astrid Thorsilla, jonka omassa koraanintulkinnassaan on päätynyt päättelemään että sharia-lain käyttöönotto on islamin vastaista (HS 8.2.08). Islamin tuntijaksi aikamoinen nainen, tämä Suomen maahanmuuttoministeri, tai ainakin huomattavan rohkea.

Missä sitten mättää? Ainakin siinä, että niiden vähien tietojen mukaan, joita itselläni on, sharia-laki halutaan ohittavan kaikki maalliset lait. Se – edelleen keskivertokansalaisen oikeustajulla ymmärrettynä – tarkoittaisi, että Suomen islamilainen puolue tulisi sharia-lakiin vedoten vaatimaan, että Suomessa esimerkiksi aviorikos, olisi sen luokan lainrikkomus, että siitä olisi voitava rangaista jopa kuolemalla. Varkailta tultaisiin vaatimaan oikean käden katkaisemista ja uskonnottomia uhkaisi heitäkin kuolema, ellei islamin uskoon kääntyminen, edes sellaisen uhan edessä alkaisi kiinnostaa. Kristittyjä ja muita uskontoja tunnustavia tultaisiin sharia-lain mukaan kohtelemaan vääräuskoisina ja vähintäänkin toisen luokan kansalaisia. En tiedä onko tällaisten asioiden vastustaminen sitä suvaitsematonta suvaitsemattomuutta, mitä oikeusministeriön virkamies tarkoitta, mutta ainakaan tämän kirjoittajan näkemyksen mukaan, niillä ei ole mitään tekemistä suomalaisessa yhteiskunnassa.

Varsin vieraalta tuntuu ajatus, että kaikki arkinen ja julkinenkin elämä perustuisi Allahin lakiin ja koraaniin sekä siihen, miten imaamit ja mullahit kulloinkin noita islamin pyhiä tekstejä tulkitsevat. Jokainen eteen tullut asia, tilanne tai ongelma hoituisi toteamuksella: Insha Allah (jos Jumala suo).

Posted by Piruparka at 05:17 PM | Comments (0)

helmikuu 08, 2008

DEMOKRATIAN EVÄÄT

Demokratian on väitetty olevan kriisissä. Äänestysprosentit laskevat, kun yhä suurempi osa kansalaisista ei koe saavansa vastinetta antamalleen äänelle. Nekin, jotka äänestämässä käyvät, tekevät sen velvollisuudentunnosta, koska ovat tottuneet äänestämällä täyttämään kansalaisvelvollisuutensa. Nuorten äänestysinnottomuus on ollut huolenaiheena jo vuosia ja tulee olemaan sitä jatkossakin. Näin kunnallisvaalivuonna on tutkittu myös sitä, että kaikkien kunnanvaltuustojen ja -hallitusten jäsenistä neljännes, on kuntien palkkalistoilla ja naisvaltuutetuista kunta-alalla työskentelee yli 40 prosenttia.

Sanasta politiikka ja kaikesta siihen liittyvästä moni saa näppylöitä. Mutta jos tarkastellaan politiikan ohella sellaisia ”vanhoja” ja perinteisiä kansalaisyhteisöjä, kuten kirkko tai vaikkapa ammattiyhdistysliike – joihin ihmiset ovat kautta aikojen kuuluneet – suuntaus on niistäkin, mieluimmin ulos-, kuin sisäänpäin.

On tietenkin selvää, että demokratiasta tulee itsensä irvikuva, jos päätöksentekijöitä on valitsemassa yhä pienenevä joukko kansalaisia. Toisaalta näyttää vahvasti siltä, että kaiken aikaa kasvaa se joukko, joka kokee demokratian toimivaksi ainoastaan silloin, kun tehdyt päätökset ovat oman mielen ja omien näkemysten mukaisia. ”Kaikki mulle heti” – mentaliteetilla varustettu ihminen turhautuu, kun pääsee vaikuttamaan asioihin parhaimmillaankin ”vain” neljän vuoden välein. Ja jos tehdyt päätöksetkin ovat vielä – sanonko mistä – niin onhan siinä demokratian kanssa kestämistä..

Yksi demokratian eväitä nakertava tekijä on tietämättömyys. Muistelen hiljattain lukeneeni eräästä helsinkiläisten keskuudessa tehdystä tutkimuksesta, jonka tulos kertoi, että vain kolmannes pääkaupunkilaisista tiesi, miten voi vaikuttaa kaupungin päätöksentekoon. Puolta pienempi oli se joukko, joka tiesi kaupungin kolme suurinta puoluetta, puhumattakaan siitä, muutaman ihmisen joukosta, joka valokuvasta tunnisti kaupunginhallituksen puheenjohtajan.

Demokraattisia päätöksiä vääränä pitävät – niistä mitään tietämättömät ja niiden hitauteen turhautuneet – saattavat turvautua moninaisiin kansalaisaktiviteetteihin tai -tottelemattomuuksiin. Mitättömimmillään ne ilmenevät erilaisten nimilistojen keruuna ja pahimmillaan saattavat hipoa jopa rikollisuutta.

Eletään siis kunnallisvaalivuotta ja kaikki puolueet ovat innokkaina etsimässä uutta, tuoretta ainesta kunnallisvaaliehdokkaiksi. Nyt kaikilla, vääriin päätöksiin turhautuneilla ja muilla demokratian eväisiin kyllästyneillä, on tilaisuus ilmoittautua ehdokkaaksi ja lähteä tekemään sellaisia päätöksiä, jotka miellyttävät.

Posted by Piruparka at 02:12 AM | Comments (0)

tammikuu 18, 2008

KULKULAITOSTEN…

On olemassa hyvinkin yleisesti käytössä olleita sanoja, sanayhdistelmiä ja erilaisia ilmaisuja, jotka syystä tai toisesta ovat vanhentuneet tai muuten käyneet tarpeettomiksi ja hiljalleen hiipuneet pois yleisestä käytöstä ja ihmisten sanavarastosta. Tässä päivänä eräänä, radiosta korvaan särähti sanayhdistelmä, jota en takuulla ollut kuullut vuosikymmeniin, mutta siitä huolimatta, jostain aivojen muistilokerosta sen tuttuus hetkessä hahmottui.

Tuo sanayhdistelmä oli: ”Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriö”. Vaikka tuo sanayhdistelmä ei aikoinaan kuulunutkaan Piruparan päivittäin käyttämään sanavarastoon, se tuli tutuksi toimittajien ja uutistenlukijoiden viljelemänä.

Aloin muistella, että oliko myös niin, että noihin aikoihin tuota valtion virastoa johtavaa henkilöä kutsuttiin ”Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriksi”. Jostain syystä se ei tuntunut lainkaan yhtä tutulta ja pienen tiedonkaivelun jälkeen selvisi, että mainittua henkilöä kutsuttiin ”ministeriksi kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriössä” eli titteli – jos mahdollista – oli vieläkin huvittavammalta kuulostava, kuin hänen johtamansa viraston nimi.

”Kulkulaitos” – sanalla, oli kaiketi tarkoitus kattaa kaikki mahdolliset kulkuneuvot, joita maalla, merellä ja myös ilmassa oli mahdollista käyttää liikkumiseen. Yleiset työt olivat ehkä hieman hankalammin määriteltävissä, mutta oletettavasti niihin kuuluivat ainakin tuon ajan työttömille, hätäaputöinä teetettävät työt, joiden avulla muiden muassa on rakennettu perusta koko nykyiselle Suomen tieverkolle. Tästä assosioituu mieleen, että saattaisi tänä päivänä tieverkko olla huomattavasti paremmassa kunnossa, jos suuren laman iskiessä tasavaltaan, vajaat parikymmentä vuotta siten, olisi käytetty entisen kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriön, hyväksi havaittuja ja kiitettäväksi koettuja toimia.

Kun kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriö joskus 1970-luvulla lakkautettiin ja jaettiin kahteen uuteen eli liikenneministeriöön ja työministeriöön, tuo melko monimutkaiselta kuulostava, mutta ehkä juuri sen vuoksi mieleen jäänyt, valtion virastoa kuvaava sanayhdistelmä sammui ja painui unholaan.

Näinä aikoina yhtä tuon entisen monitoimiministeriön osaa – eli työministeriötä – ollaan yhdistämässä osaksi yhtä uutta, eli superministeriöksikin kutsuttua elinkeinoministeriötä, yhdessä kauppa- ja teollisuusministeriön kanssa. ”Kulkulaitokset” eivät enää kuulu tuon uuden viraston toimialaan. Sen sijaan ”yleiset työt”, tie- ja rataverkon parantamiseksi, tarvitsisivat kovasti tekijöitä, jotka edellisen laman ja suuren työttömyyden yhteydessä pääsivät viranomaisilta unohtumaan.

Posted by Piruparka at 06:10 AM | Comments (0)

tammikuu 11, 2008

KERJÄTEN

Jo jonkin aikaa tiedotusvälineet ovat kertoneet uutisia Suomeen, yhä enenevässä määrin rantautuneista kerjäläisistä. Helsingissä ja vähitellen myös muissa suuremmissa kaupungeissa ilmiö alkaa olla sitä suuruusluokkaa, että se koetaan häiritseväksi ja nykyisin jo kuusi kymmenestä helsinkiläisestä olisi valmis kieltämään kerjäämisen kokonaan.

Kerjäläisten ilmaantuminen kaupunkien katukuvaan on seurausta EU-säännöistä, joiden mukaan EU-maan kansalaisella on oikeus oleskella toisessa EU-maassa kolme kuukautta ilman sen tähdellisempää aihetta tai motiivia. Poistuminen välillä maasta antaa mahdollisuuden palata pian takaisin ja taas on voimassa tuo kolmen kuukauden oleskelumahdollisuus.

Summista, mitä kerjäämällä saa ansaituksi, ei ole tarkkaa tietoa. Helsinkiläisissä liikkeessä on kuitenkin tehty havaintoja, joiden mukaan kerjäläisten käydessä vaihtamassa näissä liikkeissä päiväkassansa kolikoista seteleihin, summat liikkuvat siinä 70–80 euron tietämissä. Ihan kelpo päivätienisti, kun summa on nettona käteen eikä kerjätessä tarvitse noudattaa työaikalakeja eikä muuta työlainsäädäntöä. Muitakin mielenkiintoisia vertailuja voi tehdä. Vaikka kerjäämällä hankittu tulotaso ei taida olla vakio, tuo mainittu päiväansio on yli nelinkertainen, jos sitä vertaa esimerkiksi työttömille suomalaisille maksettuun työmarkkinatukeen.

Suomalaiseen katukuvaan ilmestyneen kerjäämisen epäillään sisältävän myös huolestuttavia merkkejä organisoidusta toiminnasta. Se tarkoittaa, että nälästään pahvilapulla ohikulkijoille informoiva kerjäläinen ei anelekaan almua itselleen, vaan potin korjaa joku muu eli kerjäläinen suorittaa tointaan jonkun toisen toimeksiannosta, joka sitten vie leijonanosan kerjäämällä hankituista ansioista. Ilman sen suurempia ponnisteluita, mieleen assosioituu väkisinkin sutenöörien, prostituution yhteydessä toteuttama toimintamalli.

Toiminnassa sinänsä ei ole mitään outoa. Periaatteessahan kaikki, toisilla työtä teettävät, toimivat samalla perusajatuksella. Kerjääminen ja prostituutio, ovat vaan aloja, jotka ovat jostain syystä silmätikkuina ja ankaran arvostelun kohteena.

Kun noita yhteneväisyyksiä näyttää olevan, olisiko aiheellista noudattaa molempien toimintojen osalta samansisältöistä lainsäädäntölogiikkaa. Nykyisen lain mukaan, kun seksiä saa myydä, mutta seksin ostaja on rikollinen, jota voidaan rangaista. Koska kerjääminen ei lain mukaan sekään ole Suomessa rikos, tuota samaa logiikka soveltaen, kolikon kerjäläiselle heittäneestä voitaisiin tehdä lainrikkoja, jolle säädetään rangaistus. Kauankohan kerjäläiset viihtyisivät katukuvassa odottamassa, että suomalaiset alkaisivat julkisesti rikkoa lakia?

Posted by Piruparka at 02:35 AM | Comments (0)

joulukuu 11, 2007

MIETTEITÄ PERUSOIKEUKSISTA

Tässä taannoin julkaistiin tuloksia Suomen Gallupin Ylelle tekemästä tutkimuksesta, missä mitattiin suomalaisten suhtautumista perusoikeuksiin. Samoja asioita oli kyselty myös poliitikoilta. Tutkimustulokset olivat mielenkiintoisia ja herättivät moniakin ajatuksia, joita voisi pohdiskella. Palstatilan rajallisuuden vuoksi tyydyn kuitenkin pariin kiintoisaan eroavaisuuteen kansalaisten ja poliitikkojen välillä.

Kansalaiset pitivät yhtenä tärkeimpänä perusoikeutenaan yhdenvertaisuutta. Politiikkojen arvoasteikolla tärkein perusoikeus oli oikeus elämään. Voisi olettaa eron johtuvan siitä, että moni kansalainen kokee elämän sen verran itsestään selvänä, ettei sitä perusoikeudeksi välttämättä edes mielletä. Yhdenvertaisuus - muiden muassa lain edessä - saatetaan kokea huomattavasti kyseenalaisemmaksi, jolloin sen merkitys perusoikeutena korostuu.

Tai sitten ei. Kun samaisessa tutkimuksessa selviää, että viidennes suomalasista olisi valmis joustamaan kuolemanrangaistuksen kieltämisestä (ainakin poikkeusoloissa), ei oikeus elämään enää näyttäydykään niin itsestäänselvyytenä. Vai onko kysymys ainoastaan oman elämän itsestäänselvyydestä? Piruparan sarkastisessa - ajoittain jopa kyynisyyteen, lipsahtavassa - mielessä, ajatus kulkee sellaisia raadollisia ratojaan, että ilmeisesti suomalaisista kovinkaan moni, ei miellä itseään kuolemaantuomituksi, joten kuolemantuomion hyväksyminen täytyy kohdistua joihinkin muihin. Tästä voisi päätellä, että suomalaisten ”minä itse” -mentaliteetti on mennyt jo niin pitkälle, että oikeutta omaan elämään pidettäneen ehkä itsestäänselvyytenä, muita se ei koske ja heidän kohdallaan voi tarvittaessa soveltaa vaikkapa kuolemantuomiota.

Mielenkiintoinen kohta tutkimuksessa oli myös se, että poliitikkojen näkemykset poikkesivat yhdenvertaisuutta koskevissa perusoikeuksissa kansalaisten näkemyksistä. Kokoomuksen kannanotossa jopa katsotaan, että poikkeusoloissa kansalaisten oikeutta yhdenvertaisuuteen, voidaan perustellusti rajoittaa. Melko hämmentäviä olivat myös kahden kokoomuspoliitikon lausunnot. Kimmo Sasi totesi, että ”yhdenvertaisuudesta tingitään jo normaalioloissa”. Eduskunnan puhemies Sauli Niinistö taas ihmetteli: ”Miksi kansalaisten vastauksissa korostui yhdenvertaisuus muita tärkeämpänä oikeutena”. Niinistö jatkoi kysymällä, ”Onko se merkki siitä, että kansalaisten mielestä yhdenvertaisuus on horjunut”.

Yhdenvertaisuus on luonnollisesti yksi tärkeimmistä perusoikeuksista. Se kuitenkin tiedetään, että toiset ovat yhdenvertaisempia kuin toiset. Ehkä juuri poliitikot mieltävät itsestäänselvyytenä, että itse ovat muita yhdenvertaisempia. Siksi yhdenvertaisuus ei korostu heidän näkemyksissään.

Posted by Piruparka at 04:08 AM | Comments (0)

joulukuu 04, 2007

SUOMI 90 v.

Itsenäinen Suomi juhlii parin päivän kuluttua 90-vuotista olemassaoloaan kansakuntana kansakuntien joukossa. Loviisan Sanomilla tuli samat vuodet täyteen viime vuonna ja voidaan kiistattomasti sanoa, että Loviisan Sanomien historia on omalta osaltaan myös osa itsenäisen Suomen historiaa.

Kansalaisten lukutaito, joka on ollut paitsi lehdistön olemassaolon edellytys, myös lähtökohtana kaiken sen tiedon hankkimiselle, josta Suomi ja suomalaiset voivat tänä päivänä olla ylpeitä. Tästä on malliesimerkkinä suomalaisten menestys vuodesta 2000 asti tehdyissä Pisa-tutkimuksissa. Tuossa tutkimuksessa vertaillaan 15-vuotiaiden koululaisten osaamista 57 maassa, jotka pääasiassa ovat teollisuusmaiden yhteistyöjärjestön OECD:n jäsenmaita. Tuossa tutkimuksessa arvioidaan kolmen vuoden välein 15-vuotiaiden nuorten osaamista lukutaidossa, matematiikassa, luonnontieteissä ja ongelmien ratkaisutaidoissa. Jokaisessa tutkimuksessa, jokaisella osa-alueella Suomi on osoittanut olevansa kärkimaa OECD-maiden joukossa ja maailmalta on tänne tehty lukuisa tiedustelu- tai peräti vakoiluretkiä, suomalaisen menestystarinan selvittämiseksi. Ilman sen suurempaa salailua - ainakin Piruparka on sitä mieltä - että kaikki on lähtenyt liikkeelle lukutaidosta.

Piruparan isoisä syntyi 1888. Niin sanottu koulusivistys - johon perustui hänen, niin luku- kuin kirjoitustaitonsakin - oli lähtöisin edellisen vuosisadan vaihteen tienoille ajoittuneesta, kaksi viikkoa kestäneestä, kiertokoulusta. Sieltä hankitut lukutaidon alkeet ja into tiedon hankkimiseen ja lisäämiseen, kesti hänellä koko iän ja päätyi vasta kuolemaan, vuonna 1961. Nykyisin harvoin törmää keskivertokansalaisten keskuudessa niin laajaan ja monipuoliseen kotikirjastoon, jonka kaksi viikkoa kierokoulua käynyt isoisäni oli vuosien saatossa itselleen hankkinut.

Jonkinasteista lukutaitoa suomenkielisen kansan keskuudessa oli toki jo ennen itsenäisyyttä. Oli ihmisestä itsestään kiinni, miten taitoaan käytti ja sitä ylläpiti. Kuitenkin vasta itsenäistymisen jälkeen, eli vuonna 1921 Suomessa tuli voimaan oppivelvollisuuslaki, joka velvoitti antamaan suomalaisille kuusi vuotta kestävän, kansakoulun oppimäärän sisältävän yleissivistystason. Oppivelvollisuutta laajennettiin erilaisilla jatkokouluilla ja kansalaiskouluilla, kunnes Suomeen rakennettiin peruskoulujärjestelmä, joka otettiin käyttöön koko maassa 1970-luvulla. Pisa-tutkimus tehdään siis peruskoulun yläasteen viimeisiä luokkia käyvien keskuudessa.

Itsenäisen Suomen 90-vuotista taivalta voidaan hyvällä syyllä siis sanoa myös suomalaisen yhteiskunnan yleissivistyksen ja lukutaidon 90-vuotistaipaleeksi. Molemmat ovat arvokkaita asioita, joten tässä Itsenäisyyspäivän kynnyksellä on syytä toivottaa onnea Isänmaan ohella myös suomalaisten lukutaidolle.

Posted by Piruparka at 04:05 AM | Comments (0)

marraskuu 23, 2007

MIKÄ IHMEEN JÄSENYYSEHTO?

Kuntatyönantajan ja Tehyn kesken pitkään väännetyn neuvottelutuloksen sisältämän sopimuksen julkisessa käsittelyssä, on vilahdellut tämän tästä uusiosana - jäsenyysehto. Selitettynä sen olettaisi tarkoittavan sitä, että nyt solmittu sopimus koskee ainoastaan Tehyn jäseniä ja samassa työpaikassa, samaa työtä tekevä, ammattiliittoon kuulumaton tai toisen ammattiliiton jäsen, jäisi sopimuksen ulkopuolelle.

Ymmärrän, että kovien paineiden alla käytyjen neuvottelujen tiimellyksessä, saattoi - ihan inhimillisistäkin syistä - korostua seikka, että kysymys oli Tehyn työtaistelusta ja saavutettu sopu koskee vain tehyläisiä. Näköjään jopa niin pitkälle, että tuo mainittu jäsenyysehto kirjattiin sopimukseen. On kuitenkin aivan toinen asia, millä tavalla tuollainen sopimukseen kirjattu ehto velvoittaa työnantajaa ja syyllistyykö tämä mahdollisesti rikokseen, jättäessään huomioimatta tasa-arvolakiin ja yhdenvertaisuuslakiin kirjatut määräykset, joiden mukaan samasta työstä on maksettava sama palkka.

Melko omituiseksi jäsenyysehdon tekee myös siitä annetut lausunnot. Helsingin Sanomien mukaan, Tehyn valtuuston puheenjohtaja ei ymmärrä, miksi sopimukseen kirjattu jäsenyysehto ei olisi pätevä. Hänen mukaansa ”sama palkka samasta työstä” on veteen piirretty viiva. Hän jatkaa, että ”Lain kirjain ei Suomessa toteudu muutenkaan”. Eli syyt eivät olleetkaan inhimillisiä, vaan ehkä tarkoituksella lähdettiin hakemaan lain mahdollisesti sisältämiä porsaanreikiä ajatuksella, että ei laista tarvitse välittää, kun se ei toteudu muutenkaan.

Vai oliko asia vieläkin juonikkaampi? Työnantajien ja tiedotusvälineidenkin tekemien laskelmien mukaan Tehyn neuvottelema sopimus kahden ensimmäisen vuoden palkankorotusten osalta on vain 5-15 euroa korkeampi, kuin muun kuntasektorin saamat palkankorotukset.

Tässä kohtaa Piruparan sarkasmiin taipuvaiseen mieleen tunkee väkisinkin ajatus, että siinäkö se jäsenyysehdon juonikkuus piileekin. Kun muille, kunnallisessa terveydenhuollossa työskenteleville, maksettiin korotukset jo lokakuussa, sopimukseen kirjattu jäsenyysehto takaa sen, että ainoastaan tehyläiset saavat saman korotuksen vasta helmikuussa.

Toisaalta Tehy on sitoutunut nyt tehtyyn sopimukseen neljäksi vuodeksi. Muut kunta-alan järjestöt pääsevät neuvottelemaan uusista sopimuksistaan jo kahden vuoden kuluttua. Ei siis tarvitse ihmetellä, mikseivät muut järjestöt näytä suuremmin olevan huolissaan. Tehyn sopimuksen sisältämä jäsenyysehto saattaa näennäisesti koetella tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuslain määräyksiä, vasta kahden vuoden kuluttua kuitenkin nähdään, kuka veti pisimmän korren.

Posted by Piruparka at 12:32 PM | Comments (0)

lokakuu 12, 2007

KOVAT PIIPUSSA

Hoitoalan Tehy latasi kovat piippuun. Joukkoirtisanoutuminen lienee yksi rankimpia ellei peräti rankin työtaistelumuodoista. Sitä ei Suomessa ole käytetty kovin usein, mutta ei se aivan ennen kokematon edunvalvontamuoto ole. Joukkoirtisanoutumista on käytetty aloilla, joilla lakko-oikeutta tavalla tai toisella on voitu rajoittaa. Nyt hoitajien tapauksessa mahdollista lakkoa tai muuta työtaistelua voitaisiin säädellä määrittämällä jotkut työt suojatyövelvoitteeseen kuuluvaksi, jotka työt siis olisivat työtaistelutoimien ulkopuolelle. Joukkoirtisanoutuneisiin suojatyövelvoitetta ei voida soveltaa.

Jos Tehyn työtaistelutoimet ovat sieltä rankimmasta päästä, mitään liirum laarumia eivät ole tavoitteetkaan. 24–26 prosentin palankorotusvaatimukset ovat tasoltaan sitä luokkaa, että onkohan sellaisia tässä maassa ennen esitetty – ainakaan niin sanotun suoritusportaan vaatimuksina? Johtajatasolla tämän suuruiset ja usein huomattavasti suuremmatkin palkkojen ja palkkioiden korotukset ovat – elleivät nyt aivan maan tapa – niin varsin yleisiä kuitenkin. Eikä ole tarvinnut lakkoasetta tai muutakaan työtaisteluarsenaalia käyttää, kun erilaiset korvaukset, palkkiot, optiot ja muut palkanlisät ovat tipahtaneet tilille kuin Manulle illallinen.

Toisaalta nuo Tehyn vaatimusprosentit euroiksi muutettuna vastannevat kutakuinkin sitä 500 euroa, jonka kokoomus antoi toiveikkaina odotuksina ja mielikuvina iskostua hoitohenkilökunnan mieliin ja ratsasti noilla toiveilla viime talven eduskuntavaaleissa huomattavaan vaalivoittoon.

Dokumentoitua todistusaineistoa varsinaisista 500 euron vaalilupauksista ei tiettävästi, ainakaan Ylen arkistoista, ole löytynyt. Lähes kaikkien muiden puolueiden tavoin, kokoomus vastasi myöntävästi, Iltalehden – hoitajien palkkatoiveisiin perustuvaan – kyselyyn, pitäisikö hoitajien palkkoja nostaa 500 eurolla.

Kokoomus oli kuitenkin ainoa puolue, joka mielikuvia maalaten, puhui tasa-arvotuposta ja puheenjohtajansa suulla lupasi rahoittaa valtion varoista koulutettujen naisten palkankorotuksista yleiskorotusten ylimenevän osuuden. Toisin sanoen kokoomus antoi ymmärtää, loi mielikuvia, herätti toiveita ja valoi uskoa, että äänestämällä kokoomusta, toiveet toteutuisivat.

Sen verran raflaava taannoin oli kokoomuksen julistautuminen uudeksi työväenpuolueeksi, että voidaan todeta sen nyt saavan sitä, mitä on tilannut. Tästä työtaistelusta on muodostumassa kokoomuksen jäsentenvälinen. Katainen – kokoomuksen puheenjohtaja ja valtion rahakirstun vartija, Tehyn puheenjohtaja Jaana Laitinen-Pesola (kok), terveydenhuollon vastuuministeri, peruspalveluministeri Paula Risikko (kok) ja kuntatyönantajan työmarkkinajohtaja Markku Jalonen (kok) ovat avainhenkilöitä.

Posted by Piruparka at 03:18 AM | Comments (0)

syyskuu 28, 2007

NIIN MAKAA KUIN PETAA

Kun Elinkeinoelämän keskusliitto (EK) keväällä yksiselitteisesti ilmoitti, että siltä ei löydy valmiuksia lähteä neuvottelemaan tulopoliittisesta kokonaisratkaisusta, asiaa aika tavalla kummasteltiin. Tuonsisältöistä ilmoitusta kun ei yleensä ole totuttu kuulemaan työnantajan taholta, koska liittokierrokset tunnetusti tulevat työnantajille kokonaisratkaisua kalliimmaksi.

Tätä taustaa vasten, EK:n työmarkkinajohtaja Seppo Riskin kriittinen suhtautuminen niin tehtyjä, kuin jatkossakin tehtäviä sopimuksia kohtaan, kuulostaa vastuun väistelyltä. Vaikka liittokierroksilla usein esiintyy liittojen välistä ”kilpalaulantaa” sopimusten paremmuudesta, herää kysymys, miksi kunta-alan sopimus - joka koskee Riskin edustamia tahoja vain veronmaksajina - näyttää erityisesti närästävän EK:n työmarkkinajohtajaa, elleivät Riskin puheet sitten ole vuorosanoja kansalle esitettävässä näytelmässä.

Yhteisiä asioita hoidettaessa, ei liene kovinkaan harvinaista, että näennäisesti täysin eri asioita koskevista kysymyksistä on löydettävissä syy- ja seuraussuhteita tai muita asiayhteyksiä. Onko sellaisia tässä tapauksessa? Sen tietävät ainoastaan asianosaiset.

Kaukana ei kuitenkaan ole kysymys siitä, mikä oli EK:n perimmäinen tarkoitus, irtautuessaan heti neuvottelujen alkuvaiheessa tulopoliittisesta kokonaisratkaisusta? Olisiko ajatus ollut hieman avittaa aateveli kokoomuksen antamien vaalilupausten eli suuren vaalivoiton veturina toimineen, niin kutsutun tasa-arvotupon toteutumista? Semminkin kun hoitoalan palkankorotusten maksumiehinä tulisivat toimimaan veronmaksajat. Perinteisen tulopoliittisen kokonaisratkaisun yhteydessä ei yksittäisiä ammattiryhmiä ole tavattu nostaa suosikkiasemaan, joten tasa-arvotuposta sen puitteissa, tuskin olisi ollut mahdollista edes keskustella. näin ollen, ainoat raamit, missä tasa-arvotupon toimeenpano - edes teoriassa - olisi ollut mahdollista hoitaa, oli liittokohtainen sopimuskierros.

Olivat Seppo Riskin motiivit kriittiseen suhtautumiseen liittokohtaisista palkkaratkaisuista mitkä hyvänsä, siinä hän on oikeassa, että tehdyillä ja tekeillä olevilla tulosopimuksilla on oma vaikutuksensa Suomen inflaatiokehitykseen. Joku viisas on todennut, että kolmekymppinen analyytikko tai muu markkinavoima ei käytännössä edes tiedä, mitä sanalla inflaatio tarkoitetaan. Sen verran kauan on kulunut aikaa hintojen ja palkkojen kilpajuoksusta. Nyt toteutettujen kohtalaisten palkankorotusten seurauksena on odotettavissa ainakin energian, alkoholin ja viimeksi tulleen tiedon mukaan, myös ruoan hinnan korotuksia. Näillä on vaikutuksensa kuluttajahintaindeksiin eli siis inflaation kehittymiseen. Eli sitä saa mitä tilaa, eikä ole muuta mahdollisuutta, kuin maata petaamassaan petissä.

Posted by Piruparka at 04:12 AM | Comments (0)

elokuu 31, 2007

AUKIOLOSIRKUS

Laulussa kerrotaan maailmasta löytyvän monta, pientä kulkijaa hämmästyttävää asiaa. Ei tarvitse kulkijan olla kovin pienikään, kun hämmästyksen aiheita löytyy ja asioiden kummastelua riittää ihan eläkeiän kynnykselle asti.

Yksi noista kummastelun kohteista on kauppojen aukiolosirkus, josta ei ota selvää ”Vanha Erkkikään”. Onko nyt se aika vuodesta, jolloin yli 400 m2:n kaupat joutuvat pitämään ovensa suljettuna? Vai ei? Koska ne seuraavan kerran ovat auki sunnuntaisin? Missä niitä alle 400 m2:n kauppoja on ja käyttävätkö ne niille annettua mahdollisuuttaan pitää oviaan auki myös sunnuntaisin? Entä muiden juhlapyhien aukiolot, mitä laki niistä sanoo? Siinä muutama kysymys, joita ihmisten mielissä kauppojen aukiolosirkuksen tiimoilla pyörii.

Ammattiyhdistysliikkeen tehtävä on luonnollisesti pitää jäsenistönsä puolta ja huolehtia, että sopimuksiin kirjatut pykälät täyttyvät. Yksi syy sunnuntaiaukiolon vastustamiseen on ehkä ollut se, että vähittäiskaupan palveluksessa työskentelevä henkilöstö on kautta aikojen ollut varsin naisvaltaista ja on pidetty kiinni ajatuksesta, että nimenmaan perheenäidit voivat viettää viikonloppunsa perheidensä parissa. En kuitenkaan usko, että kukaan vastoin tahtoaan olisi velvoitettavissa vapaa-ajallaan lähtemään töihin, vaikka kaupat pitäisivät ovensa auki läpi vuoden myös sunnuntaisin.

Suurimmalla osalla ihmisistä viikoittaiset vapaapäivät sijoittuvat viikonloppuihin. Yhä enemmän on kuitenkin aloja, joilla työajat jakautuvat niin, että töissä ollaan myös viikonloppuisin. Näitä niin sanottuja epätyypillisiä eli tavanomaisesta poikkeavia työaikoja noudattaville, luonnollisesti viikonlopputyöt korvataan, joko rahana tai vapaana.

Ilman sen suurempaa miettimistä ala, jota voisi verrata vähittäiskauppaan, on ravintola-ala. Joskus muinaisuudessa oli muutama musiikin ja tanssin kieltävä rukouslauantai vuodessa ja muitakin rajoituksia saattoi olla. Nykyisin asiakkaita palvellaan ymmärtääkseni vuoden kaikkina päivinä. Paikallisin sopimuksin on saatettu ravintola pitää suljettuna esimerkiksi joulupäivänä, mutta lakisääteistä velvoitetta siihenkään ei taida olla. Ravintola-alalle on aina riittänyt ihmisiä, joille alalla vallitseva käytäntö sopii. Ei ravintoloita pidetä kiinni sunnuntaisin perheidyllin ylläpitämiseksi.

Piruparka ei ymmärrä miksei myös kaupan aukioloaikojen suhteen voisi olla joustovaraa. Olen vakuuttunut, että alalta löytyy henkilöitä, joille sunnuntaityöt sopivat – joillekin jopa hyvin. Tuskin kenenkään olisi pakko tehdä sunnuntaitöitä vastentahtoisesti. Ainoa taho, jota kauppojen nykyinen aukiolosirkus näyttää palvelevan, on ammattiyhdistysliike ja sen mahtailuntarve. Kun kaupanalan palkat ovat jääneet hoitamatta, voimaa on osoitettava viikonlopun aukioloja vastustamalla.

Posted by Piruparka at 07:22 AM | Comments (0)

elokuu 10, 2007

RAJOITETTUA VAPAUTTA

Suomessa on ainakin tuolta 1990-luvun alkupuolelta vannottu EU:n hengessä ihmisten, tavaroiden, palveluiden ynnä muiden liikuteltavissa olevien kohteiden vapaan liikkuvuuden nimeen. Lähtökohtaisesti suljettujen talouksien ja suojeltujen alojen avaaminen kilpailulle kuulostaa pääsääntöisesti tavoiteltavalta toiminnalta. Kaiken säätelyn vapauttaminen kuuluu olennaisena osana ilmiöön, jota fiksusti liberalisaatioksi kutsutaan.

Jossain kuitenkin mättää. Kaupankäynnin esteitä ja rajoituksia poistetaan, tavaroiden, pääomien ja työvoiman liikkuvuutta lisätään. Kuitenkin ihmiseen kohdistuva silmälläpito, kaikenlainen muu valvonta ja vahtiminen, etten sanoisi suoranainen kyttääminen näyttää kasvaneen. Tuollaisen valvonnan moni haluaisi ulottaa hyvinkin intiimeihin tilanteisiin saakka. Myös valvonta lentokoneissa, vaikkei rajoja ylitettäisikään, tuntuu saavan melkoisia mittasuhteita.

Erilaiset silmälläpitomuodot ovat lisääntyneet huomattavasti nimenomaan kansallisten rajojen sisäpuolella. Toki suomalaisissa metsissä ja kylänraiteillakin voivat ihmiset – ainakin vielä toistaiseksi – kulkea kohtalaisen vapaasti, mutta jo suuremmilla liikenneväylillä liikkuessaan, kansalaiset yhä useimmin joutuvat liikkumaan valvonnan ja silmälläpidon alaisuudessa, mikä tarkoittaa, että kulkemisia tarkkaillaan peltipoliiseiksikin kutsuttujen kameroiden avulla.

Sama koskee kauppoja ja ostoskeskuksia. Ei tarvitse olla kummoinenkaan narikka, kun varoitetaan kameravalvonnasta tai tallentavasta videovalvonnasta.

Jo nyt poliisit ovat siirtyneet suurempien kaupunkien kaduilla aiemmin ylläpidetyistä järjestyksen valvontatehtävistä sisätiloihin – valvomaan televisioruutujen ääreen – hankkiakseen todisteita muiden muassa järjestyshäiriöistä. Joskus takavuosina poliisi pelkällä läsnäolollaan toimi ennaltaehkäisevänä elementtinä erilaisissa katuympäristöissä tapahtuvissa järjestyshäiriöissä, pahoinpitelytapauksissa ja muissa häiriötilanteissa. Nykyisin kaikki ennalta ehkäisevä toiminta on muuttunut lähes yksinomaan sen varmistamiseksi, että pahantekijöistä ja muista häiriköistä saadaan kamerakuvaa ja näin varmistetaan syyllisten kiinnijääminen ja aikanaan luonnollisesti myös rankaiseminen. Toisin sanoen järjestystä ei enää ylläpidetä, vaan kansalaisten tekemisiin puututaan vasta jälkikäteen, valvontakameran tallenne todisteena.

Vanha totuus yritysmaailmassa on, että mitä vähäpätöisimmässä tehtävässä ihminen työskentelee ja mitä pienempi hänen merkityksensä yritykselle on, sitä enemmän häntä valvotaan. Näyttäisi vahvasti siltä, että myös yhteiskunta on ottamassa käyttöön samoja keinoja. Mitä vähemmän ihmisellä on yhteiskunnallista merkitystä, sitä enemmän häntä valvotaan. Tähän ei riitä selitykseksi, että ellei ole huonoa omaatuntoa ja syntejä sydämellä, ei ole myöskään mitään pelättävää.

Posted by Piruparka at 03:30 AM | Comments (0)

elokuu 07, 2007

VEROA VIINASTA

Tasavallan hallituksen kaavailut nostaa viinan verotusta alkoholin kulutuksen hillitsemiseksi, aiheuttaa alan miehissä lähinnä huvittuneisuutta. Kansakunnan päättäjien mieliin on jostain syystä jämähtänyt ajatus, että puolen litran Kossu-pullo olisi jonkinlainen kansansuosikki, jonka hinnalla olisi suomalaisille joku erityinen merkitys ja jonka hintaan alkoholin veromuutoksia aina yleensä verrataan. Hallituspiireissä ei ole havaittu, että puolen litran Kossu-pullosta on viime vuosina tullut lähes yksinomaan vain mittayksikkö, joka mainitaan ainoastaan, kun viinan hinnanmuutoksista on puhe.

Ehkä myös on niin, että menneisyyden markka-suomessa kuuden markan hinnankorotus Kossu-pullon hintaan olisi herättänyt joitain tunteenilmaisuja. Nykyisin suomalaiset ovat kuitenkin niin eurosokeita, että yhden euron korotus mittayksikkönä toimivan puolen litran pullolliseen kansallisjuomaa, herättää lähinnä hilpeyttä. Mikä raha euro nyt on, sillä tuskin saa kahvikupillista ostettua.

Takavuosina kaikki suomalaisten suosimat, niin sanotut kirkkaat viinat, myytiin puolen litran pulloissa. Puhuttiin perjantai- tai joskus muinaisuudessa myös lauantaipullosta, jolloin suomalasiset hankkivat tuon puolen litran Kossu-pullon rentoutuakseen raskaan työviikon rasituksista. Ehkä tasavallan hallitusherrat ostavat omat juomansa pääasiassa konjakki- ja viskihyllyistä, kun eivät ole havainneet, että kirkkaita viinoja kaupitellaan Alkon myymälöissä suurimmaksi osaksi 0,7 litran pulloissa. Noista esillä olevista, kolmen varttilitran pullomääristä voi hieman yksinkertaisimmillakin älynlahjoilla päätellä, että perinteinen puolen litran, perjantainen Kossu-pullo on vaihtunut 0,7-litraiseksi. Eli isompien pullojen tarjonta ylittää rutkasti perinteisten puolen litran pullojen markkinoinnin. Noiden 0,7-litraisten pullojen tyrkyttäminen on lisääntynyt huomattavasti sen jälkeen kun alkoholiveroa viimeksi vuonna 2004 laskettiin. Jopa litran vetoisia pulloja on saatavilla. Tässä saattaa käydä niin, että puolen litran Kossu-pullo tulee piakkoin muuttumaan ihan oikeastikin pelkäksi viinan hinnan mittayksiköksi, kun puolen litran pullojen myynti vähenee niin, ettei niin pieniin pulloihin viinaa enää kannata pakata. Tapahtuu sama asia kuin virvoitusjuomille. Pullokoot ja myydyt litramäärät kasvavat, eikä hinnalla ole niin väliä.

Voisi pohtia myös sitä, mistä todellisuudessa johtuu viime aikojen alkoholikulutuksen kasvu. Ehkä viinan hinnanalennuksella on vaikutuksensa, mutta Piruparka uskaltaa väittää, että tarjolla olevan pullokoon kasvattamisella on ollut vielä suurempi merkitys. Kansallinen totuus kun on, että yön vanhaa viinaa ei suomalaisilta seuraavaksi aamuksi säästy, oli pullon koko sitten puoli tai vaikka kokonainen litra.

Posted by Piruparka at 12:07 PM | Comments (0)

elokuu 03, 2007

SÄÄDETYT KOTIINTULOAJAT

Lueskelin Helsingin Sanomien pääkaupunkiseudulla teettämän tutkimuksen tuloksia, jossa selviteltiin, pitäisikö alle 15-vuotiaille lapsille säätää kotiintuloajat.

Haastateltavien annettiin ymmärtää, että säätämisellä tarkoitetaan minkä tahansa julkista valtaa käyttävän elimen tai viranomaisen antamaa velvoittavaa tahdonilmaisua tai määräystä. No, tällaisiahan ne säädökset tuppaavat olemaan – viranomaisen tahdonilmaisuja. Sen lisäksi – ainakin Piruparan ymmärryksen mukaan – säädösten yksi ominaispiirre on, että niiden rikkomisesta tai noudattamatta jättämisestä seuraa jonkinasteinen sanktio tai rangaistus.

Tutkimus antoi tuloksen, jonka mukaan yli puolet pääkaupunkiseutulaisista haluaisi alle 15-vuotiaiden kotiintuloaikojen säätämistä. Se herättää tällaisen, kohta kuusikymppisen isoisän mielessä ajatuksen: Tähänkö on tultu? Onko vanhempien auktoriteetti omiin, vielä reilusti alaikäisiin lapsiinsa nähden, päässyt rapautumaan siihen tilanteeseen, että kotiintuloajoista joudutaan säätämän viranomaismääräyksillä tai joillain muilla julkisen vallan toimenpiteillä?

Entä sitten nuo edellä mainitut, säännösten noudattamatta jättämisestä seuraavat mahdolliset sanktiot. Tietääkseni, alle 15-vuotiaat eivät ole rikosoikeudellisesti oikeustoimikelpoisia eli säädösten noudattamatta jättämisestä ei heille voisi tulla seuraamuksia. Näin ollen vanhemmat joutuvat vastuuseen tässäkin tapauksessa alaikäisten lastensa tekemisistä Siis rangaistus, mikäli lapset eivät noudata kotiintuloaikoja, tulisi vanhempien kärsittäväksi. Tällainen tilannehan on suorastaan absurdi. Kun vanhemmat eivät kykene valvomaan lapsiaan, he vaativat viranomaisten määräävän lastensa kotiintuloajat, joiden rikkomisesta vanhemmat itse joutuvat rangaistaviksi!

Mikä sitten saa vanhemmat kaipaamaan viranomaisten taholta tulevia kotiintulosäännöksiä? Tämän kirjoittajalta löytyy pientä – mutta todella vain pientä – sympatiaa niitä vanhempia kohtaan, jotka lastensa kanssa ovat päästäneet arvovaltansa karkaamaan ja joutuneet niin onnettomaan tilanteeseen, että asiantilan korjaamiseksi tarrautuvat mihin tahansa tarjolla olevaan oljenkorteen.

Suurimpana syynä pidän kuitenkin vanhempien vastuunpakoilua. Eli eräs oleellinen syy taitaa olla se, että vanhemmat eivät kykene tai mitä ilmeisimmin, eivät halua asettaa lapsilleen rajoja. He saattavat pelätä loukkaavansa lastaan, aiheuttavansa tälle henkisiä kärsimyksiä tai sitten vain tahtovat olla lastensa kanssa hyviä kavereita ja tasa-arvoisia, johon tilanteeseen ei kuulu kuri ja toisen käskeminen. Tällaiset vanhemmat ovat myyneet auktoriteettinsa kaveruudesta ja haluavat nyt yhteiskunnan ryhtyvän niihin keljulta tuntuviin toimiin, joihin he eivät itse lastensa kaverina halua osallistua. Hävetkää!

Posted by Piruparka at 02:49 AM | Comments (0)

heinäkuu 20, 2007

AJATUKSIA TYÖSTÄ

Aikaan jota elämme, näyttää kuuluvan ilmiö, jota työvoimapulaksi kutsutaan. Se tarkoittaa, että työn kysyntä ylittää tarjonnan, minkä taas olettaisi merkitsevän, että sekä yritykset, mutta myös julkinen sektori, kilpailisivat työvoimasta tarjoamalla parempia palkkoja, reilumpia työehtoja, houkuttelevimpia etuisuuksia, mutta myös vakinaistamalla pätkätöiksi kutsuttuja työsuhteita. Näin ei jostain syystä kuitenkaan näyttäisi tapahtuvan. Mistä johtuu, että yksi markkinatalouden merkittävimmistä lainalaisuuksista eli kysynnän ja tarjonnan laki ei näyttäisi toimivan, kun kysymys on työvoiman tarjonnan suhteesta sen tarpeeseen?

Pari ehkä suurinta, työvoimapulasta kärsivää aluetta on mainittu olevan hoito- ja rakennusala. Kokoomuksen lääke hoitajapulaan – ennen eduskuntavaaleja – oli korottaa hoitohenkilökunnan palkkoja sadoilla euroilla kuukaudessa. Toimenpiteen pitäisi olla varsin tepsivä lääke, se toki kokoomuksessa, perinteisessä yrittäjähenkisessä puolueessa tiedetään. Aika näyttää kuinka markkinatalous tässä nimenomaisessa tapauksessa toimii ja minkälainen lääke tuo vaalilupaus tulee olemaan. Ainakin vielä tässä vaiheessa näyttäisi melko heikkotehoiselta ja ennen kaikkea lyhytaikaiselta lääkkeeltä, elleivät sen vaikutukset yllä sen pidemmälle kuin kokoomuksen siivittämiseen vaalivoittoon.

Rakennusalalta mielenkiintoisena esimerkkinä voitaisiin ottaa vaikkapa putkimiehet. Viime aikoina on julkisuudessa esiintynyt tietoja, että muiden muassa talojen putkiremonttien hinnat ovat nousseet pilviin. Tässä näyttäisi kysynnän ja tarjonnan laki toimivan juuri niin kuin sen on tarkoitettukin toimivan. Kun tekemätöntä työtä on runsaasti tarjolla, mutta tekijöistä on puutetta, putkiliike voi hinnoitella tehdyn työyksikön – oli se sitten tunti tai kokonainen urakka – lähes mielensä mukaan. Jostain syystä putkiliike ei kuitenkaan halua käyttää saamaansa korkeampaa hintaa lisätyövoiman rekrytointiin, tarjoamalla vaikkapa korkeampia palkkoja, kuin kilpaileva yritys. Vaikka työvoimasta on pulaa, lisätyövoimaan ei tunnu olevan kiinnostusta, mikäli sen rekrytoiminen edellyttäisi korkeimpien palkkojen maksamista, siitäkään huolimatta, että hintataso on noussut.

Piruparalla ei ole taipumuksia ekonomistiksi tai kansantaloustieteilijäksi, joilla todennäköisesti olisi fiksuja ja järkeviäkin vastauksia pakinanpakertajan pohdintoihin. Oma, varsin vankka käsitykseni edelleen kuitenkin on, että tekemättömästä työstä huolimatta palkanmaksajista näyttää olevan puutetta työn tuttavuudesta riippumatta. Ainoa ratkaisu, joka äkkiä tulee mieleen, on se, että jokainen putkimies perustaa oman putkifirman ja näin saa itselleen koko hinnan tekemästään työstä, eikä sitä tarvitse jakaa työntekijöille korkeampina palkkoina.

Posted by Piruparka at 09:07 AM | Comments (0)

heinäkuu 06, 2007

JOSSITTELUA

Tässä on jo pitkään päivitelty Helsingin röyhkeyttä, koskien aluevaltaustoimia Sipoossa, jotka päivittelyt päättyivät valtioneuvoston päätökseen, hyväksyä suuremman oikeus. Vaikka henki vielä hiukan pihisee, Sipoon löysä hirressä roikkuminen Helsingin hamuamilta osin, on nyt huomattavasti lähempänä lopullista päättymistä. Valituksen läpimeno KHO:ssa on ainoa oljenkorsi, mutta niin heiveröinen, että se tuskin viimeistä köyden nykäisyä estää.

Löysää hirressä roikkumista on ollut viime aikoina tyrkyllä myös Loviisan valkolaisille. Havainto, että tulevaisuudessa joutuisi asumaan, elämään ja ennen kaikkea omistamaan – mahdollisesti arvonalennuksen kohteeksi joutuvaa – omaisuutta ydinvoimalan suoja-alueella, on hermostuttanut monia hyvähermoisempiakin valkolaisia.

Jos lähtee etsimään aasinsiltaa, edellä mainittujen sipoolaisten ja valkolaisten välille, sellainen saattaisi löytyä, löysän hirttonarun ohella, myös alueliitoksista. Tämän kirjoittaja on asunut Loviisanseudulla ”vasta” runsaat 20 vuotta, mutta jostain on kantautunut aistimiin, että valkolaiset olivat pernajalaisia vielä jonnekin 1950-luvulle asti. En asunut alueella vielä silloinkaan, kun nykyinen ydinvoimala-alue eli Hästholmen, samoin kuin kaiketi viime aikoina kiistanalainen, maakuntakaavassakin energiatuotantoalueeksi merkitty, mahdollinen uusi ydinvoimala-alue, kuuluivat vielä Ruotsinpyhtääseen.

Kun Piruparka näitä aasinsiltoja sarkastisessa mielessään rakentelee, tulee väkisinkin mieleen, että ilman 1950-luvun alueliitoksia Pernajasta Loviisaan, valkolaiset eivät pernajalaisina – ainakaan äänestyskäyttäytymisellään – voisi vaikuttaa Loviisan kaupungin tekemiin päätöksiin. Torilla pidettävät mielenilmaukset olisivat toki silloinkin mahdollisia, oli kysymys sitten myytävistä maa-alueista tai muusta, ydinvoiman ympärillä viime aikoina käydystä keskustelusta.

Vielä surkuhupaisemmaksi ajatus muuttuu, jos jatkaa jossittelua. Pakkoliitoksia kun on tehty ennenkin. Ilman niitä, edes loviisalaisilla ei olisi päätösvaltaa – ei ennen, eikä nyt – missään ydinvoimalohin liittyvissä kysymyksissä. Nimittäin 1960-luvun alueiden pakkoliitoksilla Ruotsinpyhtäältä Loviisaan, myös päätösvalta ydinvoima-asioissa, siirrettiin Ruotsinpyhtäältä Loviisan kunnallisen päätöksenteon huoleksi. Mielenkiintoisia asioita – nuo alueliitokset.

No, jossittelut ovat jossitteluja. Jos lehmällä olisi pyörät, se olisi meijeriauto. Sen verran eletään mielenkiintoisia aikoja, ettei parane mennä arvailemaan, minkälainen kuntakoalitio ydinvoiman tulevaisuudesta Loviisanseudulla on jatkossa päättämässä? Aika näyttää!!!

Posted by Piruparka at 02:00 AM | Comments (0)

kesäkuu 26, 2007

AIVOPESTY USKOMUS

Ajatus Suomeen syntymisestä lottovoittona, lienee perua jostain 1970-luvulta, jolloin Kekkonen eräässä uudenvuodenpuheessaan uskotteli kansalaisille asian niin olevan. Suomalaisiin tuo väite on uponnut yllättävän tehokkaasti ja myös säilynyt jonkinlaisena totuutena tai ainakin lentävänä lauseena läpi vuosikymmenten. Suhtautumistapa on osoitus siitä, että hyvältä kuulostaviin asioihin halutaan uskoa, oli asian laita oikeasti mikä hyvänsä. Todellisen tiedon hankkiminen saattaa romahduttaa kauniin ajatuksen pohjalle rakennetun uskomuksen.

Tuota Kekkosen harrastamaa – aivopesunkin tunnusmerkistön täyttävää – taktiikkaa, oli noihin aikoihin jo pitkään ja melkoisella menestyksellä harjoitettu itäisessä naapurimaassa. Siellä kun uskonnonkaltaisena ”totuutena” väitettiin länsimaissa ihmisten elävän kapitalismin alistamina kurimuksessa, jonka väitettiin olevan valovuosien päässä neuvostoparatiisista. Tuolloin väite varmistettiin tiukalla matkustuskiellolla, jonka myötä vertailujen tekeminen tehtiin mahdottomaksi.

Viime aikoina monissa tutkimuksissa on mitattu eurooppalaisten elämänlaatua. Tutkimusten kohteena ovat olleet ihmisten tyytyväisyys omiin elin- ja työoloihinsa, taloudelliseen tilanteeseensa, sosiaaliseen elämänsä sekä tarjolla oleviin julkisiin palveluihin.

Kuten arvata saattaa, suomalaiset ovat kunnostautuneet näissä tutkimuksissa olemalla niin omiin, kuin yhteiskunnan taholta tarjolla oleviin oloihinsa – tanskalaisten jälkeen – kaikkein tyytyväisimpiä. Erääksi yksityiskohdaksi voidaan nostaa tutkimusten paljastama, suomalaisten keskuudessa vallitseva vakaumus, omasta elämästään lähes sosiaali- ja terveyspalvelujen onnelassa. Tuollainen tutkimustulos joutuu outoon valoon, kun seuraa sitä tyytymättömyyden aiheuttamaa valitusta, mikä kansalaisten keskuudessa – muiden muassa näiden mainittujen palvelujen osalta – vallitsee. Ainakin, mikäli on uskomista näistä asioista käytäviin nettikeskusteluihin tai vaikka vain lehtien yleisönosastokirjoituksiin.

Mitä tällaisesta ristiriidasta pitäisi päätellä? Ymmärtääkseni ainakin sen, että suomalaisten takaraivoon on sieltä 1970-luvulta lähtien aivopesty ajatus Suomeen syntymisen lottovoitosta. Siitä on vähitellen muodostunut sellainen uskontoa hipova vakaumus, jonka lähtökohta on se, että vaikka suunnilleen kaikki asiat Suomessa ovat kutakuinkin päin p-tä, ne kuitenkin ovat paremmin kuin muilla.

Kannattaisi ehkä avata silmänsä, ettei käy kuin naapurille Neuvostoliiton hajottua. He kun ensimmäisinä toiminaan tyhjensivät Suomen vanhoista Ladoista, kuvitellessaan niiden edustavan kaiken vaurauden jaloimpia ilmentymiä.

Posted by Piruparka at 03:41 AM | Comments (0)

toukokuu 29, 2007

PAAVO JA PUUTULLIT

Kun venäläiset ovat asettamassa puunsa viennille tulleja, Suomen metsäteollisuus pelkää edullisen puunsaannin tyrehtyvän. Muodostaahan venäläinen tuontipuu viidenneksen metsäteollisuuden käyttämästä puuraaka-aineesta.

Naapurin toimet ovat ymmärrettäviä eivätkä edes kovin yllättäviä. Kukapa haluaisi ikuisesti jäädä pelkästään raaka-aineen tuottajaksi, kun mahdollisuus on tuottaa pitemmälle jalostettuja tuotteita paremmalla hinnalla ja puutullien pääasiallisin tarkoitus lieneekin lisätä metsäteollisuuden investointeja Venäjälle.

Varsin pitkään Suomi toimi kuin siirtomaaisännät konsanaan, näiden kupatessa alusmaidensa raaka-ainevaroja täysin poskettomasti ja ilman minkäänlaisia tunnontuskia. Itse asiassa Suomen siirtomaaisäntää muistuttava toiminta oli voimissaan silloin, kun kaupankäynti naapurin kanssa perustui solmittuihin tavaranvaihtosopimuksiin. Suomi toi Neuvostoliitosta raaka-aineita - ensisijaisesti öljyä – ja vastavuoroisesti toimitti pitkälle jalostettuja teollisuustuotteita naapuriin. Jostain syystä nyt hämmästellään, kun Venäjä haluaa jatkossa itse jalostaa omaa puutaan ja näin saada siitä paremman hinnan.

Peli ei kuitenkaan ole menetetty. Kuin tilauksesta, olemme saaneet ulkomaankauppaministeriksemme Paavo Väyrysen. Ministerisalkkunsa painoarvon keveyttä jo harmittelemaan ehtinyt Väyrynen on nyt tilaisuudessa nousta arvoon arvaamattomaan. Ulkomaankaupasta vastaavana ministerinä ja nykyhallituksen ainoana vanhaa kunnon idänkauppakokemusta omaavana, hänellä on elämänsä tilaisuus näyttää ylivertaiset kykynsä, joihin vedoten, mutta tarkoituksella mihinkään pyrkimättä, päätyi tasavallan hallituksen ulkomaankaupasta vastaavaksi ministeriksi.

Mikäli olen ymmärtänyt, Väyrynen on lähitulevaisuudessa matkustamassa Venäjälle hoitamaan puutulliongelmat kuntoon. Kun yhteen niputetaan Paavo Väyrysen idänkauppakokemus ja – ainoana suomalaispuolueena venäläisen veljespuolueen omaavan – hallituskumppani kokoomuksen Venäjä-suhteet, niin täytyyhän tulosta syntyä!

Tulemme oletettavasti näkemään, kuinka Paavo Väyrynen, 1980-luvun malliin, lähtee päivittämään tavaranvaihtosopimusta venäläisten kanssa. Kuinka miehen käy ja saako Paavo puutulliasiat hoidettua suomalaista metsäteollisuutta tyydyttävällä tavalla – se jää nähtäväksi. Toivottavasti työ palkitsee miehen – tehtävässä, johon ei tullut edes pyrityksi. Onnea ja menestystä Paavolle ja puutulleille.

Posted by Piruparka at 02:40 AM | Comments (0)

toukokuu 11, 2007

UUTUKAINEN RÄLSSILUOKKA

Rälssi tarkoitti aikoinaan verovapautta ja rälssiluokka luonnollisesti sitä osaa kansasta, joka syystä tai toisesta oli vapautettu veronmaksamisen ”kurimuksesta”. 1500-luvulla alettiin puhua rälssisäädystä, josta vähitellen tuli muodostumaan aatelissääty sääty- yhteiskuntaan.

Kun valtiovallan edesottamuksia seuraa – oli vallankahvassa kuka tahansa – ei voi välttyä mielleyhtymältä, että uutta rälssiluokkaako tässä ollaan tasavaltaan rakentamassa? Tämän uuden rälssiluokan toteuttamisessa näyttäisivät omalta osaltaan olevan mukana kaikki hallitusvastuussa viime vuosina olleet puolueet.

Uuden rälssiluokan luominen alkoi viime eduskuntakaudella varallisuusveron lakkauttamisella. Varallisuusveroahan olivat maksaneet ainoastaan ne, joille varallisuutta oli syystä tai toisesta ”päässyt” kertymään. Toisin sanoen kansakunnan vaurain osa. Tiedetään, että varallisuus ja vauraus – vaikka usein ovatkin lähtöisin työstä ja sen tekemisestä – harvoin kasaantuvat työn tekijälle. Kertymän kohteena on työn teettäjä, jolta tämä varallisuuskertymän verotus on nyt poistettu.

Koska työn teettäminen on useimmiten varsin kannattavaa puuhaa, työn teettäjät jättävät tämän mahdollisuuden mielellään jälkeläisilleen. Nämä jälkeläiset saavat siten perintönä sekä tietämyksen työn teettämisen edellytyksistä, kuin myös välineet sen toteuttamiseen. Molemmat ovat arvokasta, sekä henkistä, mutta erityisesti aineellista pääomaa. Tuohon aineelliseen pääomaan valtiovalta on iät ja ajat iskenyt karvaisen verokarhun käpälänsä eli ”keisari on ottanut sen mikä keisarille kuuluu”. Ei kuitenkaan enää jatkossa.

Uudessa hallitusohjelmassa on sovittu, että viime hallituksen operoiman varallisuusveron poiston lisäksi, tällä hallituskaudella tullaan poistamaan myös perintövero niiltä, jotka saavat perintönä yhtiö-, maa- tai metsäomaisuutta. Eli suurelta osin samoilta ihmisiltä, jotka edellisessä hallituksessa vapautettiin varallisuusverosta. Ollaan siis rakentamassa uutta perinnöllistä, veroista vapaata yhteiskuntaluokkaa – rälssiä.

Kaikenlaisia selityksiä on keksitty, kuten työllisyyden turvaaminen??? Ovatko pörssiyhtiön osakkeet ja niillä hankitun varallisuuden periminen jatkossa myös verotonta? Kysymyshän on yhtiöomaisuudesta. Totuus on, että tällä menolla ei voi välttyä ajatukselta, että työllä ansaittu raha tulee olemaan verollista, mutta peritty varallisuus ei sitä ole. Vähemmästäkin menee usko suomalaisen yhteiskunnan tasapuolisuuteen ja oikeudenmukaisuuteen.

Posted by Piruparka at 03:45 AM | Comments (0)

toukokuu 01, 2007

UUSI, ULJAS TYÖVÄENLUOKKA

Vappu on perinteisesti työväen juhla. Siksi vapun merkeissä on syytä hieman vilkaista, mitä pitää sisällään tämän päivän uusi, uljas, työväenluokka.

Nykyinen työväenluokka, toisin kuin edeltäjänsä, ei omasta mielestään alennu työn orjiksi tai työn raskaan raatajiksi. He eivät koe työnantajaa riistäjäluokaksi, joka kapitalistista järjestelmää hyväksikäyttäen kiskoisi työväenluokan selkänahasta oman yltäkylläisen elämänmuotonsa.

Tämän uuden uljaan työväenluokan muodostumisen mahdollistivat aiemmat sukupolvet, jotka jälkeläisilleen parempia oloja rakentaessaan tulivat luoneeksi järjestelmän, missä taloudellista ja henkistä pääomaa ryhdyttiin vertaamaan toisiinsa suhteessa yksi yhteen. Sommiteltiin asetelma, missä koulutuksella saavutettu tavoite nosti ihmisen itsetunnon sellaisiin mittasuhteisiin, että kovinkaan moni ei saavutetun oppiarvon vuoksi katso edes voivansa samaistua perinteiseen työväenluokkaan, vaikka palkkatyöllä itsensä elättäisikin.

Entisestä lakkoilevasta ja kaiken aikaa oloistaan valittavasta työväenluokasta on muutamassa vuosikymmenessä kasvatettu keskiluokka, joka kokee itsensä vanhan kunnon kapitalistin vertaiseksi, jopa tämän kumppaniksi, eikä näin ollen – ”entisen” työväenluokan tavoin – voi nousta kapinoimaan ”kapitalistista riistoa” vastaan. Tämänhän estää jo nykyisen työväenluokan tunnuslause: ”Vastakkainasettelun aika on ohi”. Tunnelmaa vielä parantaa, jos sattuu omistamaan salkun, joka sisältää muutaman perusosakkeen.

Vielä toki löytyy joukko vanhenevia änkyrädemareita ja veljiä vieläkin vasenmammalla, jotka yrittävät muistutella menneistä. Tällaiset omantunnonäänet uusi, uljas työväenluokka toki kestää, kunnes (ehkä) joskus huomaavat tulleensa huijatuksi. On käynyt, kuten vanha kansa sanoi: ”On ihmisiä, jotka astuttuaan herran paskaan kuvittelevat muuttuvansa itsekin herraksi”.

Vanha kunnon kapitalisti nauraa partaansa. Paljon ei myötäsukaisuutta yhteiskunnalta edellytetä. Järjestelmä silloin tällöin hieman keventää palkkaverotusta ja saa keskiluokkaiseksi muuttuneen työväenluokan kokemaan itsensä kerrostalo-osakkeessaan jopa omistavaan luokkaan kuuluvaksi. Veronalennusten ei huomata olevan suoraan pois yhteiskunnan mahdollisuudesta tuottaa palveluita myös tälle uudelle, uljaalle työväenluokalle.

Partaansa naureskelua riittää, kun järjestelmä pitää huolen, että varallisuusvero ja perintövero poistetaan kokonaan vauraammalta väestönosalta. Keskiluokkaistuneelle työväenluokalle tarjotaan murusina ehkä mahdollisuus periä asunto-osakkeen verran omaisuutta verottomana ja sehän saa olon tuntumaan niin herralta, niin herralta.

Posted by Piruparka at 05:24 PM | Comments (0)

huhtikuu 27, 2007

MUSKETTISOTURIT?

Kunta- ja palvelurakenteen uudistamisessa näyttää käyvän niin, että varsinaisesta asiasta puhutaan kovin harvoin ja yhä useammin ovat esillä sellaiset termit kuin kuntafuusiot ja ”kumman kaa” tai ”kenenkä kaa”. Tästä voisi päätellä, että hankkeen pääasiallinen tarkoitus - kuntien palvelurakenteen uudistaminen - on unohtumassa. Etusijalle ovat nousemassa pelkästään taloudelliset laskelmat. Nykytilannetta vertaillaan kuntaliitoksiin tai kuntafuusioihin, joihin valtiovalta on tarjoamassa taloudellisia etuuksia, jotka näyttävät kiiltävän monien päättäjien silmissä ja lain mahdollistama ”syvennetty yhteistyö” jää taka-alalle. Porkkanarahaa kun maksetaan vain fuusiotilanteessa.

Joka puolella maata tehdään selvityksiä ja selvää on, että entiseen malliin elämä ei tulevaisuudessa jatku, ainakaan pienempien kuntien osalta. Kunta- ja palvelurakenneuudistus on edennyt niin pitkälle, ettei voida – vaikka mieli tekisikin – ottaa käyttöön vanhaa virkamiesasennetta, jonka mukaan paras lääke työssä viihtymiseen on maata hiljaa ja odottaa kohtauksen menevän ohi. Kunta- ja palvelurakenneuudistus ei mene ohi eikä häviä painajaisena aamun valjetessa.

Kiinnostavatko Loviisan seudulla porkkanarahat erityisen voimakkaasti? Siltä näyttää, koska julkisesta keskustelusta jää väistämättä mielikuva, että kuntafuusio olisi ainoa vaihtoehto. Kunnissa on laskettu mitä kaikkea kaunista ja hyödyllistä hyvää noilla rahoilla kuhunkin kuntaan mahdollisesti saataisiin. Unohdetaan että eivät nuo porkkanarahat hyödytä sen enempää nykyistä Loviisaa, kuin mitään muutakaan yksittäistä kuntaa. Valtiovallan lisäsatsauksesta voi kostua ainoastaan se yksi kunta, joka – mahdollisesti – muodostuu Loviisan seudun kaikkien kuntien fuusiosta, tai sitten ei.

Piruparka ei lähde etusormi pystyssä neuvomaan ja opastamaan mikä Loviisan seudulle ja sen kunnille olisi paras ratkaisu. Kuitenkin – lähes neljännesvuosisadan seudulla asuneena – henkilökohtaiseksi mielipiteekseni on muodostunut käsitys, että Loviisan seudun kunnista saattaisi, jos haluttaisiin – joistain erilaisuuksista ja näkemyseroista huolimatta – löytyä aimo annos muskettisoturien henkeä. ”Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta”. Kun viiden, perinteisesti Loviisan seudun kunniksi laskettujen Loviisan, Lapinjärven, Liljendalin, Pernajan ja Ruotsinpyhtään lisäksi, näyttäisi kiinnostusta joukkoon olevan myös Pyhtäällä, tulee väistämättä mieleen muskettisoturit ja d'Artagnan. Yhteinen etu on ainoa vaihtoehto. Ellei se kiinnosta, varmaa on ainoastaan se, että nykyinen tilanne ei ainakaan jatku.

Posted by Piruparka at 06:30 AM | Comments (0)

huhtikuu 11, 2007

RAHASTUKSEN MAKUA

Television katselusta on Suomessa 50 vuodessa muodostunut kansalaisten keskuudessa sellainen huvi, että samanlaiset mittasuhteet saavuttavaan ja suosioon yltävään harrastukseen ei millään muulla osa-alueella ole mahdollisuutta. Kysymys on oikeastaan toiminnosta, joka kuuluu ihmisten arkeen siinä kuin päivän lehdet tai vaikkapa hampaidenpesu.

Ei siis ihme, että analogisten televisiolähetysten päättymisen ja niin kutsutun digiajan lähestymisen myötä kärkeviäkin mielenilmaisuja asian tiimoilta ilmaantuu. Kun itse hankin tuon ”ihmeitä tekevän” digiboksin parisen vuotta sitten, ilmeni asennusongelmia, jotka eivät näytä hävinneen uudemmiltakaan digiboksin ostajilta.

Entä sitten se ”runsas ja monipuolinen ohjelmatarjonta”, jota digiaikaan siirryttäessä pitäisi olla luvassa? Kirjoitin kaksi vuotta sitten – jonkin aikaa digiboksin mahdollistamia ohjelmia seurattuani – pakinassani suurin piirtein, että muutamaa urheilukanavan lähetystä, paria YLE teemalta ja YLE 24:ltä tullutta ohjelmaa lukuun ottamatta, muut digikanavat ovat osaltani saaneet jäädä katsomatta, mutta mitään tiedon vajetta tuskin olisin potenut, vaikken niitä mainittujakaan olisi nähnyt.

Kaksi vuotta noiden näkemysten kirjoittamisen jälkeen, olen samaa mieltä. Urheilukanavan osuus on jonkin verran ehkä kasvanut. YLE 24:ltä katson yleensä vain paikallisuutiset ja joitain ajankohtaisohjelmien uusintoja. Muiden digikanavien kohdalla kaukosäätimen nappulat ovat edelleen saaneet olla rauhassa. Eli en vieläkään usko, että olisin jäänyt jotain oleellista paitsi, vaikkei digiboksia olisi tullut hankituksi.

On väitetty, että digiaikaan siirtyminen on analogisten kanavavaihtoehtojen rajallisuuden vuoksi välttämätöntä. Lisäkanavien myötä digiaika mahdollistaa siis mainosrahoitteisten kanavien lisäämisen ja rahastusmahdollisuuden katselijoilta. Kun suomalaisia on 50 vuotta opetettu sietämään televisio-ohjelmat keskeyttäviä mainoskatkoja, sietämisestä on tullut perinne. Nyt ajan katsotaan olevan kypsä sille, että mainoskatkojen seuraamisesta voidaan periä maksu. Ehkä tässä onkin perimmäinen syy digiaikaan siirtymiselle. YLE tuskin kykenee nykyisillä lupamaksuilla nostamaan ohjelmatarjontansa tasoa. Ruotsinkieliset saatiin myötämielisiksi, antamalla heille oma FST – kanavansa!

Piruparka uskookin, että koko digijärjestelmä perustuu lähes yksinomaan sellaisten lisäkanavien tarpeelle, jotka mahdollistavat katsojien rahastuksen valmiiksi maksettujen mainosten katselusta.

Posted by Piruparka at 05:40 AM | Comments (0)

huhtikuu 03, 2007

NÄIN SE MENEE

Pienet ovat viihdykkeet ja halvat huvit Piruparalla. Vaikka terävin kiinnostus vaalikeskustelujen seuraamiseen pääsi sulamaan Dubain lämmössä ja rajoittui melko suppeaan tiedonsaantiin verkkomedian välityksellä, lystiä näyttää piisaavan aivan riittävästi vielä vaalien jälkeenkin.

Yksi mielenkiinnon kohde on seurata sitä, minkälaiseen verbaaliseen akrobatiasuoritukseen vihreät yltävät, selitellessään vallankipeyteen perustuvaa intoaan päästä mukaan tekemään päätöstä kuudennesta ydinvoimalasta. Sillä sellainen päätös seuraavan hallituksen aikana tullaan tekemään. Vihreiden hallitukseen pääsyä on toki varmistellut jo Merikukka Forsius, ilmeisen vaikuttavalla ja Matti Vanhaseen tunnetusti tehoavalla toiminnalla. Vanhanen kun omasta puolestaan ei tunnu ottavan opikseen sitten millään.

On selvää, että ydinvoiman vastustajien ääni vaimenee huomattavasti, kun ilmeisin vastustajaryhmä on mukana tekemässä päätöstä uudesta voimalaitoksesta. Taktiikka on oivallinen. Sitä käytettiin onnistuneesti jo silloin, kun Suomea vietiin EU:n jäseneksi. Potentiaalisimman vastustajaryhmän – maanviljelijöiden – keskusjärjestön MTK:n puheenjohtaja Heikki Haavisto, nimitettiin ulkoministeriksi eli yhdeksi keskeisimmistä suomalaisista EU-neuvottelijoista. Koville se toki otti Haavistolle, mutta mitäpä yksi uhri suuren tehtävän ja oikean asian rinnalla painaisi. Näin se vaan toimii ja tulosta syntyy.

Vihreiden puheenjohtajan Tarja Cronbergin putoaminen eduskunnasta palvelee myös kuudennen ydinvoimalan asiaa. Tämän – koko vaalijärjestelmääkin ravisuttavan – tapauksen johdosta on Cronbergille avautumassa kansanedustajan tehtävää aika tavalla rahakkaampi homma ministerinä. Ja se jos mikä on omiaan vaimentamaan vihreiden ydinvoimanvastaisuutta tässä nimenomaisessa tilanteessa. Joskus tulevaisuudessa, kun oma valtaanpääsy ei ole niin keskeisellä sijalla, ydinvoimaa voi vastustaa taas täysin rinnoin.

Politiikassa esiintyy samoja piirteitä kuin eräässä herrassa eli tutkimattomia ovat politiikankin tiet. Kukapa olisi vielä pari viikkoa sitten tullut ajatelleeksi, että vihreiden puheenjohtajan putoaminen eduskunnasta jossain Pohjois-Karjalan sydänmailla, saattaisi merkitä jotain myönteistä myös Loviisan seudulle. Cronbergin kohtalo ei asiaa tietenkään vielä ratkaise, mutta toivottavasti havaitaan merkkinä sille, että nyt viimeistään on aloitettava työ ja lobbaaminen uuden ydinvoimalan saamiseksi Loviisaan.

Posted by Piruparka at 05:43 AM | Comments (0)

helmikuu 16, 2007

RAHAN LÄHTEET

Tulevissa eduskuntavaaleissa taas rahaa palaa, kun puolueet ja ehdokkaat pyrkivät tekemään itsestään korvaamattomia. Kovin tarkkaan ei ole selvillä, mistä kaikista lähteistä rahaa kertyy. Se toki tiedetään, että valtiolta heruu eduskuntapuolueille ylimääräistä puoluetukea vaaleja varten 2,5 miljoonaa euroa. Laki myös määrää, että edustajiksi valittujen on ilmoitettava yli 1700 euron lahjoittajien nimet. Puolueilla ei tällaista velvoitetta ole. Mikäli olen ymmärtänyt, puolueet joutuvat ilmoittamaan sen, paljonko he rahaa vaaleihin käyttävät, mutta laki ei edellytä yksilöidysti ilmoittamaan, mistä lähteistä rahaa tulee.

Ei tarvitse lähteä korruptioepäilyihin, mutta mielenkiintoiseksi asian tekee se, että ainoastaan istuvan kansanedustajan lahjonta on määritelty rikolliseksi toiminnaksi. Sen sijaan puolueita saa rahoittaa ihan vapaasti ja miten suurilla summilla tahansa, ilman rangaistuksen pelkoa. Kun tietää, miten vähäiset mahdollisuudet yksityisellä kansanedustajalla on vaikuttaa eduskunnan päätöksiin, herää kysymys, miksi ilmoitusvelvollisuus koskee ainoastaan yksittäisiä kansanedustajia ja puolueiden vaalirahoituksen lähteet jätetään pimentoon. Avoimuudesta, josta suomalaiset niin mielellään ylpeilevät, ei näy jälkeäkään.

Se tiedetään, että rahan lahjoittajien joukossa on tahoja, jotka eivät halua nimeään yhdistettävän johonkin tiettyyn puolueeseen. Se ei kuitenkaan – ainakaan automaattisesti – tarkoita, etteikö mainituilla tahoilla saattaisi olla taka-ajatuksia lahjoituksensa motiivina. Vaalirahoitusta on väitetty jopa liikesalaisuudeksi! Ellei kainalosta löydy ketunhäntiä – kenellä / keneltä on salattavaa ja mitä?

Puolueet käyttävät yhteiskunnallista valtaa ja niiden linjaukset vaikuttavat kutakuinkin kaikkiin yhteiskunnan toimintoihin, siksi ei saata olla pohtimatta, voiko tällaisia instituutioita rahoittaa yleensäkään täysin pyyteettömästi? Maksanko siksi, että kannatan heidän ajamiaan asioita, vai maksanko siksi, että he tulevaisuudessa edistäisivät minulle tärkeitä kysymyksiä?

Edellä kerrottuja ajatuksia alkoi liikkua Piruparan aivokopassa, kun valtakunnan päälehdessä kerrottiin, kuinka keskusta oli lähettänyt, asianmukaisin allekirjoituksin varustetun kerjuukirjeen yhdistykselle, joka toimintaansa saa valtiolta tukea. Uskaltaisiko yksikään tällainen yhdistys olla maksamatta, saadessaan neljä vuotta vallassa olleelta pääministeripuolueelta kerjuukirjeeseen? Epäilen!

Posted by Piruparka at 10:18 AM | Comments (0)

tammikuu 30, 2007

MITÄ SE TYÖ OIKEIN ON?

Sana työ lienee vanhaa perua, jonka jokainen käsittää omista lähtökohdistaan. Aikojen kuluessa työ on yhdistetty orjuuteen ja alistamiseen. Laulussakin kehotetaan työn orjia nousemaan sorron yöstä ja taisivat olla vanhat roomalaiset, jotka määrittelivät, että työ on jotain, johon vapaiden miesten ei pidä sekaantua.

Piruparan subjektiivisen ja ilmeisen suppean näkemyksen mukaan työ kuitenkin on toimintaa, jonka suorittamisesta maksetaan korvausta eli puhutaan palkkatyöstä. Nykyisin työn käsitys on jotenkin hämärtynyt. Kaikenlaista puuhastelua ja jopa harrastukseksi miellettyä tekemistä kutsutaan usein työksi ja työn tekemiseksi. Kun omakotitalon omistaja harrastaa liikuntaa, menemällä puhdistamaan piha-aluettaan sataneesta lumesta, sanotaan, että tehdään lumitöitä. Kun Piruparka kotioloissa itse haluaa valmistaa ruokansa, joku hyväkäs väittää sitä kotityöksi.

Takavuosina eräs ystäväni, joka oli lahjakas piirtäjä ja työskenteli somistajana erään kauppaketjun palveluksessa, kertoi pitävänsä työstään niin paljon, että joka kerta palkkaansa nostaessaan tunsi jonkinasteista huonoa omaatuntoa, kun otti korvausta työstä, joka tuntuu lähinnä harrastukselta.

Uusien työpaikkojen luomisesta on viime aikoina tullut pakkomielle, jonka seurauksena työn määrittelystä on tullut sumeaan logiikkaan verrattavaa sameaa puuhastelua. Tuollaisen obsession vallassa kukaan ei tule ajatelleeksi, elääkö työstä maksetulla palkalla. Tasavallan hallitus on ylpeillen ottamassa kunniaa korkeasuhdanteen synnyttämästä 100 000 työpaikasta. Lienee turha toivo, mutta seuraava hallitus voisi keskittyä siihen, mistä maahan saataisiin uusia palkanmaksajia. Tekemättömälle työlle saattaisi yllättäen löytyä tekijöitä. Alhaisesta työn tuottavuudesta ei tekijälle yleensä jää kovin paljoa, kun työn teettäjä ahnehtii siitä suurimman osan.

Otsikon kirjoittamisen jälkeen näyttää ajatus lähteneen harhailemaan omille teilleen. On siis syytä palata esitettyyn kysymykseen. Mitä se työ siis oikein on? Tässä taannoin eräs tuttava kertoi jostain lukeneensa, että nyttemmin työ on määritelty ihan virallisesti. Taisi olla peräti väitöskirjatasoinen oivallus? Koko ikänsä erilaisia töitä tehneenä, hän ei koskaan ole tullut ajatelleeksi, että hankkiessaan itselleen ja perheelleen elantoa, on tullut suorittaneeksi ”objektivoitujen prosessien teknistä hallintaa”. Että silleen. Ei mitään pätkätöitä eikä paskaduunia!

Posted by Piruparka at 03:06 AM | Comments (0)

tammikuu 19, 2007

VANHUUDEN TURVA

Tuskin pääsee livahtamaan ohi päivääkään, ettei mediaa seuratessaan törmäisi huoleen vanhustenhuollosta ja sen tasosta, kun suuret ikäluokat vanhenevat ja tulevat hoito- ja hoivaikään. Vanhusten hoitamiseksi tulevaisuudessa on esitetty monia vaihtoehtoja. Tässä esitellään vain yksi.

Laitoshoitoa ei yleensä pidetä parhaana mahdollisena ratkaisuna ja kallistakin se on. Siitä huolimatta eräät tunnetut, seitsemänkymppiset kansalaiset näyttävät olevan sitä mieltä, että laitoshoito on paras mahdollinen turva heille henkilökohtaisesti ja pyrkivät kiihkeästi pääsemään siihen osalliseksi. Vai mitä tuumitte seuraavanlaisesta vanhushuollosta:

Kun järki vielä pelaa eikä dementia pahemmin vaivaa, laitoshoidossa olevilla vanhuksilla on mahdollisuus aitiopaikalta seurata tasavallassa tapahtuvaa yhteiskunnallista keskustelua ja halutessaan, myös osallistua siihen itse. Jos haluaa viettää aikaansa laitoksen ulkopuolella, vanhuksilla on siihen täysi oikeus. Kukaan ei valvo heidän poissaolojaan, eivätkä he ole kenellekään niistä tilivelvollisia.

Laitoksessa on vanhuksella oma huone ja henkilökohtainen avustaja. Hänellä on käytössään tietokoneet ja muu nykyaikainen tekniikka. Yksinäisyys ei vaivaa, kun juttukavereita löytyy vaikkapa viihtyisässä kahvilamiljöössä ja jos haluaa vetäytyä hiljaisuuteen, vanhuksen käytössä on ensiluokkainen kirjasto tuhansine niteineen.

Luonnollisesti vanhuksen laitoshoitoon kuuluvat ensiluokkaiset terveyspalvelut, kuntosalit sekä saunomis- ja uintimahdollisuus. Puhumattakaan kymmenistä harrastusmahdollisuuksista erilaisissa kerhoissa, joita laitoksessa vanhukselle riittää.

Vanhuksen puhelut ovat ilmaisia ja jos hän haluaa matkustaa kotiseudulleen, hän voi tehdä sen valtion kustannuksella joko lentäen tai junalla. Lyhyemmille matkoille voi käyttää taksia - ilmaista myös se.

Mistä oikein on kysymys? No! Olisiko lokoisampaa paikkaa viettää eläkepäiviään kuin eduskunta? Eläkeikäiselle rivikansanedustajalle neljä vuotta on pitkä pätkä tulevaisuutta. Ja laitoshoitoon tyytyville maksetaan uhrautumisestaan vielä kohtuulista korvaustakin. Tämän kaiken tietänevät muiden muassa sellaiset – eduskuntaan eläkepäiviään viettämään pyrkivät – konkarit, kuten Claes Andersson ja Jacob Söderman.

Posted by Piruparka at 03:57 AM | Comments (0)

joulukuu 15, 2006

VIISASTELUA VIINASTA

Eipäs ole tällä palstalla tullut vähään aikaan viinasta viisasteltuakaan. Lieneekö syy se, että mainitusta nautintoaineesta ei ole viime aikoina ollut subjektiivisesti koettuja ongelmia? Hinta-laatusuhde on ollut kutakuinkin kohdallaan eikä saatavuuden suhteen näin ollen ole esiintynyt probleemia. Valtionviinan laadussa ei toki ennenkään ole moitteen sijaa ollut.

Viinan verotus on muodostanut kieltolain päättymisestä lähtien sen ainoan alkoholipoliittisen toimenpiteen, mihin kansakuntamme päättäjien kyvyt ovat riittäneet, virallista viinan kulutusta säännöstellessään. Yleensä viinan hintaa on nostettu. Onhan se ollut köyhän kansan kurittamiskeinona ihan kohtuullinen. Ei ole tarvinnut vauraampaa väkeä vaivata muilla veroilla, kun valtion viinasta saamat verotulot ovat pysyneet riittävinä.

Suomen kansa on aina ollut kekseliästä porukkaa. Ei tajunnan laajentaminen tai sen kokonaan kankaalle saattaminen ole koskaan suomalaisille vaikeuksia tuottanut. Jos virallinen valtion viina on tuntunut liian kalliilta, on kansakunnan keittiöissä keitelty pontikkaa ja paremman puutteessa ovat kiljupöntöt nurkissa iloisesti kuplineet. Mielenkiintoinen ilmiö oli - kun suuri lama alkoi koetella kansakuntaa – kauppoihin, kansalaisten käyttöön ilmestynyt ”pikahiiva”. Kilju valmistui parissa päivässä. Se helpotti monen laman köyhdyttämän ihmispolon elämää, joskus jopa lopullisesti.

Nyt päättäjiä näyttää katkerasti kaduttavan taannoin toimeenpantu alkoholin veronalennus ja köyhälle kansalle suotu mahdollisuus ostaa virallisesti hieman jalompia janojuomia. Tuli tehtyä moka. Onhan se ennen kuulumatonta, että työmies tai peräti pitkäaikaistyötön ostaa Alkosta konjakki- tai viskipullon.

Niin sanotut alkoholisairaudet ja niiden lisääntyminen, joita kansakunnan päättäjät käyttävät keppihevosenaan alkoholiveron nostolle, eivät kehity parissa vuodessa, eivätkä ole nyt voimassa olevan alkoholiveroalennuksen syytä – muuta kuin korkeintaan pisteenä i:n päällä. Mielenkiintoista olisi tietää, ovatko suomalaisten, työikäisten miesten suurimmaksi kuolinsyyksi nousseet alkoholisairaudet kohdanneet myös työssäkäyviä. Vai ovatko viinaan ja sen seurauksiin sairastuneet ja kuolleet niitä, jotka työttöminä hankkivat sairautensa jo silloin, kun helpottivat lamaa pikahiivalla käytetyllä kiljulla ja epämääräisillä, itärajan takaa rahdatuilla korvikeviinoilla.

Posted by Piruparka at 03:15 AM | Comments (0)

joulukuu 08, 2006

ONKO IKÄÄ ÄÄNESTÄÄ?

Viime vuosina on vaalien alla tullut tavaksi herätellä keskustelua äänestysikärajan alentamisesta nykyisestä 18 ikävuodesta 16 ikävuoteen. Keskustelun käynnistäjät näyttävät jälleen kerran löytyvän sylttytehtaalta eli puoluetoimistoista. Onko puolueilla puutetta ihmisistä, joiden asiaa ja etua ajaa, vai onko pyrkimys ainoastaan äänisaaliin kasvattamiseen? Mitään valtaisaa innostusta ei äänestysikärajan alentamisen puolesta ole ollut ainakaan havaittavissa itse kohderyhmän eli 16–18-vuotiaiden nuorten keskuudessa.

Näin äänioikeuden juhlavuonna tulee mieleen, että kun suomalaiset ensimmäisen kerran pääsivät valitsemaan yksikamarista eduskuntaa vuonna 1907, äänioikeusikäraja oli 24 vuotta. Sodan jälkeen mainittua ikärajaa alennettiin 21 vuoteen. Oletettavasti ajateltiin, että miehet, jotka kelpasivat henkensä kaupalla puolustamaan isänmaataan, kelpasivat myös äänestämään – mutta kuitenkin vasta 21 vuoden iässä, ei sen nuorempana. Suurten ikäluokkien alkaessa lähestyä äänioikeusikärajaa, se alennettiin 20 ikävuoteen vuonna 1969 ja edelleen vuonna 1972 nykyiseen 18 ikävuoteen. 1990-luvulla säännöksiä muutettiin vielä niin, että äänioikeus on henkilöllä, joka on saavuttanut tuon 18 vuoden iän vaalipäivään mennessä.

Maailmassa on kuusi maata, joissa äänoikeusikäraja on alle 18 vuotta eli Brasilia, Indonesia, Iran, Kuuba, Nicaragua ja Pohjois-Korea. Tuosta porukasta ei vilkkaalla mielikuvituksellakaan löydy viiteryhmää, johon suomalaiset haluaisivat samaistua. Vai onko joku eri mieltä?

Voidaan aiheellisesti kysyä, onko äänestysikärajan alentamisella tosiasiallista vaikutusta äänestysaktiivisuuteen? 18–24-vuotiaiden äänestysprosentit ovat jo nykyisellään varttuneempaa väestöä huomattavasti alhaisemmat. Joissain Itä-Helsingin lähiöissä nuorten miesten äänestysprosentti on jäänyt pyöreään nollaan. Kannattaisiko puoluetoimistojen keskittyä tämänkaltaisten ryhmien aktivoimiseen ennen, kuin havittelevat yhä nuorempia äänestäjiä? Muuten suuntaus on se, että vaalityö on tulevaisuudessa suunnattava päiväkoteihin ja koulun ala-asteille.

Mitä järkeä on muutenkaan erottaa täysi-ikäisyysikärajaa ja äänestysikärajaa toisistaan? Onko henkilö kykenevä tekemään poliittisia valintoja, ellei luoteta hänen kykyynsä hallita autolla ajotaitoja tai anneta oikeutta käydä vaikkapa viinaostoksilla?

Posted by Piruparka at 12:42 PM | Comments (0)

syyskuu 01, 2006

TARINA AVOIMUUDESTA

Aina, kun suomalaiset markkinoivat muualle Eurooppaan avointa asioiden tarkastelua, tulee mieleen, että niinköhän meillä täällä koti-Suomessa asiat ovat niin hyvällä mallilla, että voimme koulumestarin otteella neuvoa muille, kuinka avoimesti asioita on käsiteltävä ja kuinka paljon niistä kansalle tulee kertoa.

On luonnollisesti paljonkin tietoa, joka on perusteltua leimata salaiseksi. Toisinaan vaan varmuuden vuoksi, mutta usein myös siksi, että sellainen on tullut tavaksi. Toisaalta voidaan todeta, että tiedon tiedetään lisäävän valtaa tai ainakin vallan tunnetta. Sellaisessa tilanteessa saattaa olla houkutus jättää avoimuus sikseen ja pitää tieto vain pienen piirin hallussa. Sanomattakin on selvää, että valtakunnan turvallisuuteen liittyvissä kysymyksissä harvojen hallussa olevaa tietoa löytyy keskimääräistä enemmän. Onko sielläkään salailun tarve itsetarkoitus? Sen kukin voi päätellä seuraavasta.

Tapahtuman oikeellisuutta ei ole tarkistettu ja siksi onkin syytä puhua tarinasta. Se kuitenkin perustuu tämän kirjoittajan omakohtaiseen kokemukseen tilanteesta, kun tiedon haltija heittäytyy avomieliseksi.

Takavuosina Piruparka osui samaan pöytään erään everstiluutnantin kanssa. Muun ohella keskustelu siirtyi käsittelemään 1960-luvulla tapahtuneita armeijan säästötoimia. Silloin puolustusvo